Kotiolutta: Kouvostoliiton Eternal Darkness Imperial Stout

0 kommenttia
 
Kouvostoliiton Oluen Arto Halonen, also known as El Comandante, otti ja haastoi meikäläisen IPA-battleen sen jälkeen kun julistin lähteväni panemaan täydellistä IPAa. Nyt aion scoutata tulevan panotaistelun vastustajaani yhden jylhän ja tumman oluen verran. 

Eternal Darkness on Imperial Stout tyylinen olut, jonka Arto kesällä toi tänne Raumalle suoraan minun kotiovelleni. Vahvuutta on jylhät 11,4% ja kypsymisaikaa nyt 16 kuukautta - olut on pullotettu kesäkuussa 2014. Kaikki mitä tiedän reseptistä löytyy tästä Arton minulle antamasta muinaisin hieroglyfein kirjatusta papyruksesta. 



Sellaista siis, varsin kutkuttavaa meininkiä tammilastukypsytyksineen ja kaikkineen. Ulkona vihmoo oikeastaan syksyn ensimmäinen myrskynpoikanen ja sade ropisee ikkunaan. Korkkaan oluen kynttilän valaistessa, vaikka toki sähkötkin ainakin vielä pelittävät täällä taajaman ulkopuolellakin. Valmistajan mielestä tätä alkaa jo hieman ikä painamaan, mutta maistetaanpa nyt.

Täysin mustaa olutta, vähemmän yllättäen, spekseihin ja nimeenkin peilaten. Vaahtoa muodostuu vain vähäisen. Tuoksu on yhdistelmä soijakastiketta, lakritsia ja tummapaahtoista kahvia. Ikääntyminen näkyy jo soijamaisuutena, jonka tuoreessa korvaisi todennäköisesti aromikkaampi humalointi ja makeampi mallas - toki tässäkin vielä mallas velloo toffeemaisena paahteisen yleisilmeen alla. Sama ilmiö on kaupallisissakin oluissa. On muuten oikein tumman kahvipapuinen ja hivenen jopa merisuolainen meininki. Vaniljaa aivan nuuhkaisun lopussa. Kerrassaan voimakas ja iskevä kokonaisuus - ei ikä mitenkään negatiivisena ainakaan tuoksussa tunnu. Suolaisuus ja (tietyissä rajoissa pysyvä) soijakastikemaisuus on aiemminkin itselleni toiminut varsin hyvin. Se tuo mielestäni palettiin sellaista wanhan ajan Russian Imperial Stoutin vibaa. 

Olut on suussa melko paksua, vähähiilihappoista ja lämmittävää. Tammilastujen tuomat vaniljaiset ja alkoholin lämpöön yhdistyessään jokseenkin bourbonmaiset vibat ovat maussa paremmin esillä kuin tuoksussa. Lieköhän se joku paahtomallas, mikä ikääntyessään tekee soijakastikemaisuutta? Mene ja tiedä, mutta maussa Kikkoman tuntuu peittyvän tuon vaniljaisuuden ja lakritsimaisuuden, suolaisuuden ja taustalla vellovan katkeruuden harmoniaan. Vallan pätevää Russian Imperial Stoutiahan tämä on. Jenkkihumalista ei ole enää juuri inaustakaan jäljellä, aromien puolesta ainakaan, mutta katkero tasapainottaa tuota toffeisen maltaan makeutta, jota tässä vielä jäljellä on. Makeuskin on yksi niistä asioista, joka ajan myötä tuppaa tämän tyylisissä oluissa "haihtumaan". Joskus antaen viinaisuudelle tilaa tulla esiin, mutta ei tässä. Hiutaleet pehmentävät ja pyöreyttävät tuntumaa - kenties pitäen rungon ryhdikkäänä vielä yli vuoden jälkeenkin. Vuosi ei varsinaisesti tämän tyyliselle ole edes pitkä aika, mutta kyllä se siinäkin huomattavasti tuoreesta muuttuu. Ensimmäinen vuosi tai kaksi ovat ehkä sitä hektisintä muutoksen aikaa, sitten muutos hidastuu - näin ainakin omaan perstuntumaan perustuen, mitään tieteellistä näyttöähän minulla ei ole antaa. 

Kyllä se Arto vaan oluen osaa tehdä, ei saakeli. Nyt tiedän ainakin sen, että IPA-battle pitää ottaa tosissaan. Siimaa ei saa antaa. Perusasiat kuntoon ja huolellinen toteutus. Ei turhaa lutrausta, ei kikkailua. Vastustaja on tekijämiehiä ja tosissaan liikkeellä, nyt on oltava skarppina ja hoidettava homma himaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ole hyvä ja kommentoi. Kommentit menevät valvonnan kautta.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...