Kotiolutta: Catvalley De Dieu Tripelin kaikki kolme versiota

0 kommenttia
 

Kirkkonummen kovin kotipanija Timo Oja aka Catvalley Brewing lähetti maistoon kolme eri tripel versiota. Löytyy perusversio, tynnyrikypsytetty ja bretta. Arvioin näistä perusversion someen jo aiemmin tänne niputan sen lisäksi nyt loput kaksi. Nämä on niin hienoja oluita kaikki, että ansaitsevat ilman muuta jäädä ikuisiksi ajoiksi talteen tänne internetsiin. 

Paume De Dieu Belgian tripel | 9,6%  
Lasiin kaatuu vaalean kultaista kirkasta olutta, jonka vaahto on kooltaan keskiverto ja kestävyydeltään hyvä. Tuoksussa on kuivahedelmiä ja mausteisia käymisestereitä. Hunajaisuuttakin. Hillityn tyylikäs, ei suoraan nenille hyppäävä tuoksu. Hienostunut lienee oikea termi. Vahvuus myös täysin piilossa ja raikkaus hyvä. Suutuntuma on lähestulkoon täydellinen. Aidon belgin tuntua kepeydessään ja kuohkeassa hiilihappoisuudessaan - näin se pitää tehdäkin! Ei tuhtia runkoa, vaan tarpeeksi sokeria tai muuta kuivuuteen vaikuttavaa kuten tripelissä tai belgioluessa ylipäätään pitääkin. Hieno kuiva jälkimaku. Maussa on Duvelin tuntua. Sellaista kepeää, hieman mausteista ja hillityn hedelmäistä. Samalla vahvuus täysin piilossa ja juotavuus naurettavan helppo melkein kymppipinnaiselle oluelle. Vahvuutta kyllä on, sen nimittäin pullollisen edetessä kyllä tuntee vaikkei se makuun nousekaan. Nyt on kyllä hieno olut - hienostunut pätee edelleen. Ei minkäänlaisia häiritseviä piirteitä, joskaan ei välttämättä myöskään niin runsaita makuja kuin aivan parhaissa tripeleissä. Siksi Duvel onkin hyvä vertailukohta, vaikka ei tämä missään nimessä aivan niin suoraviivainenkaan ole. Jälkimaku on miellyttävän hunajainen ja jokseenkin pehmeä, vaikka suutuntuma semikuivaksi vetääkin. Onpa kyllä erinomainen. Olen tästä tyylistä ”pari” verrokkia nauttinut ja kyllä tämä sinne parhaimpaan neljännekseen nousee. Nyt nousi valtava mielenkiinto maistaa niitä brettaa ja tynnyrikypsytettyäkin, mutta pidetään järki päässä ja kattellaan niitä sitten toisella ja kolmannella kerralla erikseen. Epäonnistuuko tämä mies enää koskaan?
 
La Grâce De Dieu
BA Belgian Tripel | 9,6% 
 
Nyt erittäin mielenkiintoisen tynnyrikypsytetyn tripelin maistoon. Perusversio Paume De Dieun totesin vaaleaksi, aidon belgioluen tuntuiseksi ja hienostuneen hedelmäisen makuiseksi. Tässä sama pohja, mutta olisiko samassa Kyrön turvesavuviskitynnyrissä ollut kuin tekijän Silta Imperial Stout. Tuoksussa on samat hedelmäiset tripelin aromit, mutta nyt hieman funkymmin ja viskimäisellä särmällä. En epäile että tynnyristä brettaa tulisi, vaan tynnyrin puumainen aromi yhdistynee päässäni niin ikään tynnyrissä kypsytettäviin lambiceihin. Tässä on hennosti samanlaista ”tynnyrin tuoksua”. Aika metka viskimäinen särmä tripelissä. Sen ei kuuluisi sopia joukkoon, mutta hienosti se mielestäni toimii. Maussa huomaan selkeää savuisuuttakin ja kun perusversiossa vahvuus oli hyvin piilossa niin tässä se tuntuu tulevan läpi, mutta todellisuudessa kyse on viskimäisestä mausta - siitä tulee pieni terävyys loppuun. Minkäänlaista funkyä villihiivaisuutta tässä ei ole, eli siinä oli kyse tuosta puukypsytyksen tuomasta mielleyhtymästä, kuten pohdiskelinkin. Ei erinomaisen hyvä tripel viskitynnyrikypsytyksellä välttämättä parane, mutta ei liioin tunnu huononevankaan - tässä on jotain selittämätöntä viehätysvoimaa. Hieman erikoisempia makuyhdistelmiä kokeneemmankin maistelijan suuhun. Loppumaussa esim. jännästi hentoa hunajaisuutta, kepeää mausteisuutta ja sitten viskimäinen puraisu perään. Kaupallisessa mielessä tämä olisi varmaan sellaisia olutfestareille tehtäviä erikoisuuksia eli enemmän kuriositeettikamaa kuin ns. menekkiolutta (jos tripel sellaista nyt muutenkaan olisi), mutta varmasti saisi hyviä arvosanoja. Perusversiota selvästi voimakasmakuisempi ja tynnyri ottaa lopulta aika isoakin roolia - eikä ihme kun perusolut on vaaleampi ja mauiltaan kepeämpi kuin perinteisesti tynnyreissä viihtyvät oluet. Musasuositus tälle oluelle on klassikko vuodelta 86. Metallica - The Thing That Should Not Be. Jytisee, sekä olut että biisi!
Paume De Dieu Bretta
Brett Tripel | 9,6%
 
Nyt sitten tyynessä kauniissa kevätillassa maistoon vielä brettaversio tästä jo aiemmin erinomaiseksi todetusta kirkkonummelaispanijan kotitripelistä.
 
Tässä on tuoksussa hentoa tallimaista brettaisuutta - vain aavistus nahkasatulaa, ei kuitenkaan hikeä saati ureaa. Sellaisiinkin aromeihin nämä joskus yltävät, mutta ei kyllä harmita että nämä terävimmät tuoksut jäävät tällä kertaa väliin. Muutenhan tuoksu on kuivahedelmäinen, hennon mausteinen ja aavistuksen hunajainen. Bretta tuo tiettyä raikasta omenaisuutta vielä hedelmäisiä puolia korostamaan ja samalla toki myös sitä tallimaisuutta tuoksun syvyydeksi. Olisiko jopa paras tuoksu näistä kolmesta versiosta? Toisaalta turha verrata kolmea hienoa tuoksua keskenään - kaikki hienoja! Suutuntuma on tässä yllättäen kaikkein täyteläisin - ei se maltaista täyteläisyyttä tai makeutta ole vaan sellaista tiettyä nahkeutta, joka jää kielen perukoille ja kitalakeen. Hieman samalla tavalla kuin kuivahumalien öljyisyys, mutta kuitenkin aivan eri tavalla. Maku on myös muita versioita syvempi, mutta kenties ei aivan niin raikas. Hedelmäisyyttä sitten taas on näistä kolmesta eniten, ihanasti suorastaan. Ja kyllä loppuveto kuivahkoksi vetää, vaikka hieman nahkeutta suuhun jääkin. Todella hyvää on. On se ihmeellistä miten tässäkään ei vahvuus maistu yhtään - olut on peräti raikkaan hedelmäistä, belgialaiseen tapaan. En varmaan ikinä lopeta hämmästelemästä tätä belgihiivan luomaa taikuutta. Jälkimaussa vielä nousee päärynäiset kuivahedelmät esiin. Taustavire on hunajainen - se on ehkä ainut merkki, jonka mausta selvästi tietää vahvan oluen merkiksi ja senkin kokemuksen perusteella. Ehkä demarit ja Räsänen ovat sittenkin oikealla asialla seisoessaan yhtenä rintamana vahvuutensa täydellisesti kätkeviä brettatripeleitä vastaan? En tiedä, enkä tämän enempää alkoholipolitiikkaan tai politiikkaan muutenkaan täällä tai muuallakaan halua puuttua, mutta sen sanon että perkele kun on hyvää tripeliä! 
 
Arvioidut oluet saatu tekijältä.

Maistelussa Tampere Brewing Single Hop Series - Citra, Amarillo, Mosaic ja Galaxy

0 kommenttia
 

Pienpanija Mika Pirinen Tampere Brewingiltä kävi ihan henkilökohtaisesti täällä tontillamme tuomassa mielenkiintoisia oluita maistoon. Tämä ei sinäänsä kauhean erikoista ole, roudasihan mies jo kotipanimoaikoinaan tuotoksiaan maistettavakseni. Kiitän edelleen. Nyt maisteluun todella mielenkiintoinen Single Hop Series. Samalla reseptipohjalla, samoilla humalamäärillä ja samoilla humalointiajoilla tehty sarja, jossa vain humalalajike vaihtuu. Johtavana ajatuksena on siis se, että sarjan oluita voisi vertailla keskenään ja oppia samalla miten eri humalalajikkeet vaikuttavat oluen tuoksuun ja makuun. Oluita on neljä, jotka maistelen pareittain kaksi kerrallaan makuja vertaillen.  





Ensimmäiseen kaksikkoon Citra ja Amarillo. Pohjaoluen väri on hyvin ja vaalea vaahto samoin vitivalkea sekä runsaasta humaloinnista osaltaan kertovasti tiheäsyisen pitsinenkin. Citra voimakkaamman alfahappoisena humalana on ulkonäöltään aavistuksen utuinen, Amarillo kirkkaampi. Molempien tuoksu on raikas. Vaalea simppeli mallaspohja on kirjaimellisesti tehty humalien vertailua varten - se pysyy nyt vaan taustalla ja runsaasti annostellut humalat ovat intensiivisesti esillä, tehden vertailusta helppoa. Citra on näistä kahdesta selvästi sitrusmaisempi - se ei yllätä, mutta se yllättää miten erilainen Amarillo lopulta on.

 

Citra on äärimmäisen raikkaan sitruksinen, hieman teräväkin. Amarillo taas paljon kukkaisempi ja pehmeämpi, kuitenkin myös sitrushedelmäinen. Amarillossa on vähän karkkimaisuuttakin. Onpa tosiaan huomattava ero. Maultaan Amarillo on niin ikään pehmeämpi, tosi miellyttävän hedelmäinen ja maltillisemman katkera. Citra hyökkää tiukalla greippiseksi lopussa taittuvalla sitruksisuudella ja on selvästi myös katkerampi. Ai miten upeaa. Molemmat tosi hyviä ja täytyy vielä kerran erikseen kehua tätä miten tämä mallaspohja ja kaikki muu humalien ympärillä on suunniteltu ja myös onnistuneesti toteutettu niin, että humalien vertailu onnistuu helposti - ja kuitenkin myös niin, että oluet ovat juotavuudeltaan tosi hyviä. Ei pelkästään humalien vertailuun vaan ihan juotavaksikin tehtyjä. 
 
Ensimmäisen kaksikon oluista eli Citra huutaa lujaa että laita mut IPAan ja reilusti sittenkin. Amarillo taasen mielestäni nätisti pyytää pääsyä kepeämpään keksimäiseen Golden Aleen tai vastaavaan. Ai että, tulee muuten paljon ideoita kotipanimon resepteihin kun näitä maistelee. Ehtispä vaan paneen!

 

Toiseen settiin sitten Mosaic ja Galaxy. Näistä Mosaic on aromipuolelta hyvinkin tuttu ja Galaxy taas mielestäni enemmän katkerohumalana tunnettu ja itselleni aromeiltaan vieraampi. Mosaic onkin tuoksultaan tutun mustaherukkainen ja trooppisen hedelmäinen, asettuen enimmäkseen jonnekin passionhedelmän suuntaan. Galaxy on huumaavan raikas, hieman jopa minttumaisen yrttinen aromeiltaan. Trooppista hedelmäisyyttä on myös, mutta tiukemman sitruksisesti kuin Mosaicissa. Mosaicissa on hieman jotain marjaista syvyyttä enemmän, kun taas Galaxy on suoraviivaisempaa tykittelyä. Molemmat ovat hyviä ja taas keskenään yllättävänkin erilaisia. 

 

Mosaic on niin tuttu, että Galaxy tuntuu nyt maistuvan paremmin, mutta samalla se lienee enemmän uutuuden viehätystä kuin varsinaista mieltymystä. Mosaic toimii erinomaisesti lagerissa ja vaikka single hoppina, kuten tämäkin olut todistaa, kun taas Galaxyn voisin heittää johonkin hazyyn mehukaljaan muiden humalien joukkoon tuomaan raikkautta ja lisäsärmää. Näistä neljästä nyt jos miettii mikä oli eniten omaan makuuni, niin hyvin vaikea on yhtä suosikkia sanoa. Amarillo ehkä viehätti eniten, mutta samalla se oli näistä miedoimman makuinen humala. Citra ja Galaxy ovat raikkauspommeja ja Mosaicissa taasen on reilummin syvyyttä. Kukin pelaa omilla vahvuuksillaan.
 
Nyt oli kyllä todella mielenkiintoinen setti maistelussa. Vaikka sitä monesti luulee että lajike kuin lajike jostain jenkeistä niin kyllä ne aika samanlaisia sitten lopulta on, mutta näin kun rinnakkain maistelee niin eroja löytyykin valtavasti. Oikeastaan kaikki ovat keskenään aivan erilaisia. Opettavainen ja maukas sessio. Näitä oluita voi löytää Pirkanmaan Prismoista sopuhintaan alle 3€ per tölkki. Suosittelen testaamaan kerralla koko sarjan. 
 
Maistellut oluet saatu panimolta. 

Olutarvio: Olarin Panimo DBA Big Momma Barley Wine

0 kommenttia
 
Joulupukki tempaisi ja toi espoolaispanimon DBA eli Double Barrel-Aged oluen lahjaksi. Palkittu Big Momma barley wine on tässä DBA, eli Double Barrel-Aged, versiossa laskettu Port- ja Oloroso-tynnyrien hellän kypsytyksen huomaan. Vahvuutta 10,4% ja makua... no, melko varmasti löytyy, eli eiköhän maistella.
 
DBA Big Momma
10,4% | Vesi, ohramallas, kaura, humala, hiiva
 

 
 
Oluen väri on kauniin tumman punaruskea, mahonkinen suorastaan. Vaahto on näin vahvalle oluelle yllättävänkin eläväinen, joskin nopeasti ohueksi kerrokseksi asettuen. Jykevän maltaisessa tuoksussa on marmeladimaisuutta, hilloa, karamellia ja hienoa tammitynnyrimäistä sekä kuivahedelmäistä sherryn tuoksua. Hillitty, suorastaan charmantti tuoksu näin vahvalle oluelle - ei hyökkää vaan pikemminkin laskeutuu aistimiin. Suussa olut on täyteläinen ja aluksi hieman turhankin hiilihappoinen - lasin pyörittely ja oluen lämpeneminen auttaa tähän. Lopulta olut pehmeneekin miellyttävän nautittavaksi. 
 
Maku on rusinaisen maltainen, kuivahedelmäinen, tamminen ja hieman karamellimainen. Sherrymäisyyttä niin maussa kuin lämmittävyydessäkin - vaikka toki sherry on vielä kertaluokkaa vahvempaa. Pieni sellainen tynnyröinnin oksidaation häivähdys  vaivaa. Ultimaattinen ohraviinin pehmeys ja täyteläisyys jää puuttumaan. Olisiko tämä(kin) olut lopulta ollut parempi ilman tynnyröintiä - olkoonkin sitten täyteläisempi ja makeampi? Upea tuoksu, se on tämän oluen paras anti ainakin tänään. Olut kyllä paranee ja pehmenee jatkuvasti mitä pidempään se lasissa lämpenee ja viipyilee. Vain hieman viilennetystä aloitin ja siinäkin hiilihapot olivat vielä hieman koholla, mutta nyt noin kolmea varttia myöhemmin aistimus on miellyttävämpi - olut tuntuu lopultakin asettuneen. 
 
Kyllä tätä ilokseen nauttii, mutta edelleen olen sitä mieltä että turhat tynnyröinnit on oluista syytä jättää pois ja tarjolle sitten vaan sitä ihan muuten vaan kypsynyttä ja asettunutta vahvaa kamaa. 

Arvioitu olut saatu joulupukilta.



Kotiolutta: Panimo Duuni Iso Keitto Imperial Stout 2021

0 kommenttia
 

Reittausblogista jo erittäinkin tutun jyväskyläläisen kotipanokaksikon sadas keitto, Iso Keitto, maistoon nyt. Sadannen kotioluterän kunniaksi kaksikko päätti painaa vähän spessumpaa tavaraa pönttöön. Tekijöiden vaatimattomat kommentit alla:

"Imp stout, mutta vähän vahvempana sotkuna. Tää on meidän satsi nro 100, joten laitettiin sinne sitten Honduras Espressoa, Vaniljatanko, Kaakaonibsejä ja Sherry Oloroso -tynnyrilastuja. OG oli hankala saada, kun loppu mittarista asteikko kesken, mutta noin summittaisena arviona toi on vahvuudeltaan jotain 14% luokkaa. Kuulema "vaikea juotava", erään kisan tuomarin mukaan."

 

Iso Keitto
14% 
 
 
Mukana siis perinteisiä imperial stoutin mausteita - kahvia, vaniljaa, nibsejä ja lastuja, mutta bourbonin sijaan sherryä. Voi olla hyväkin veto. Olut pullotettu jo joulukuussa 2021, eli ikää on yli kaksi vuotta. Kaverit lähettivät taas kaksi pulloa, joista toinen on kellarissa odottelemassa sitä määrittelemätöntä oikeaa hetkeä - sitä erityistä hetkeä. No, otetaas sitten jo testiin tämä "vähän vahvempi sotku". 

Lasiin kaatuu sysimusta olut, jonka ylle rakentuu vain hentoinen vaahtokerros - tyypillistä näin vahvoille oluille. Voimakkaassa tuoksussa etunenään nousevat kahvimaiset sekä suolaisen lakritsaiset aromit, joita sitten vaniljaiset ja paahteisen maltaan aromit seuraavat. Vahvuus tuntuu läheltä nuuhkiessa nenäkarvoissa, mutta sopivan turvaetäisyyden päästä tuoksuu herkulliselta. Erittäinkin herkulliselta. Upea kahvimaisuus herkullisesti ja voimakkaasti pinnalla. Lastutusta ei ole ainakaan liikaa eli sherrymäisyys ei lyö silmille, mutta kyllä se siellä taustoilla kutkuttelee. Suutuntuma on sangen täyteläinen, mutta ei yhtään liian makea - vahvuus ja katkero kuivattavat kivasti. Tiukkuus ei tule liikaa läpi ja vähän saakin tulla noin 14% vahvuudessa. 
 
Maku on hyvä, taas todella kahvimainen, lakritsainen ja katkeroltaan miellyttävän runsas. Runko kuitenkin kantaa. Ei liikaa suklaisuutta vaan enemmän tätä tiukemman paahteista menoa ja vaniljaisuus tuo sopivaa lempeyttä muuten rajuun meininkiin. Lastukypsytyksestä tulee mukaan hieman sherrymäisiä piirteitä - tammimaisuutta ja vähäisesti kuivahedelmiä. Lämmittää rinnassa kivasti nielaisun jälkeen ja vaikutus kumuloituu lasin edelleen tyhjentyessä. On todella hyvää. Runkoa on riittävästi, mutta ei mitään överimakeutta vaan päinvastoin sopivasti tiukkuutta sekä paahteisuudesta että vahvuudesta. Miksei humaloinnistakin. Parasta on kuitenkin tämä oluen melko voimakas espressomainen kahvimaisuus, jonka lomaan vaniljaisuuskin osuvasti asettuu. Sopii todella hyvin tähän kokonaisuuteen. Todella hyvä hitaasti nautiskeltava herkku, jonka vahvuudenkin kyllä noteraa pullon edetessä. Jytisee ja jytkyy. 
 
Tuntuu kyllä hyvin asettuneelta näin reilun kahden vuoden pullossaolon jälkeen. Toinen pullo on kellarissa ja otan sen sieltä sitten kun aika on - sitä ei vielä tiedä onko se kahden vai kymmenen vuoden päästä. Iso Keitto kuitenkin jälleen kerran erinomaisen onnistunut olut - miten he sen tekevät, sitä en tiedä, mutta aina tuntuu toimivan.

Arvioitu olut saatu tekijöiltä.