Maku Brewing mysteeritölkki

0 kommenttia
 

Tuusulalainen Maku Brewing lähetti oluitaan maistoon ja siinä joukossa oli myös yksi mysteeritölkki. Tölkissä ei siis ole mitään etikettiä eikä tietoa oluesta ole muutakaan kautta annettu. Ainoat tiedot on se, että olut tulee myöhemmin syksyllä myyntiin panimon omaan kioskiin ja nautintalämpötilaksi suositellaan kymmentä astetta. Tempaisin tölkin noin 11 asteisesta kellarista, joten mennään sillä. Nyt lähdetään sitten veikkailemaan mistä on kyse. 

 


Sysimusta ja vaahdoltaan mokkainen olut kaatuu lasiin. Ulkonäkö jo kertoo mahdollisesti paahtomaltaisesta tuntumasta ja tuoksu vahvistaa saman - intensiivisyys ja aromien kirjo on imperial stoutille ominainen ja sisältää mielestäni myös selkeitä tynnyrikypsytyksen sävyjä. Kenties tässä on siis uutta versiointia Makun kypsytettyjen Imperial Stoutien sarjaan. Tuoksu on runsaasti konvehtimaisen suklainen ja paahteisen maltainen. Siinä on myös tiettyä hedelmäisyyttä sekä tammipuuta ja hentoa vaniljaisuutta. Hieman kun olut lämpenee niin mielestäni tuoksussa on myös rypälemäisiä portviinin sävyjä - tai kenties sherryä tai madeiraa - vahvoille rypäleperäisille juomille ominaista tuoksua kuitenkin. Kenties siis sellaisessa tynnyrissä kypsynyttä tällä kertaa? Hieno tuoksu ja hieno makukin. Todella pehmeän hiilihappoinen ja sopivan täyteläinen suun täyttävä suutuntuma. Mallaspohjassa on enemmän suklaisuutta eikä juurikaan sellaista tiukempaa salmiakkisuutta. Mielestäni tämä on Makun imperial stouteille ollut ominaista. Suutuntuma tässä kuitenkin tuntuu varsin täyteläiseltä - ehkä täyteläisempää kuin ennen, ehkä ei. Todella hyvää on. Maussa tynnyrikypsytyksen sävyt ovat miellyttävän maltillisesti mukana - eivät dominoi, mutta kyllä niitä silti mielestäni selkeästi on. Pieni terävyys lopussa ja lämpöä nousee nielaisun jälkeen. Jos tässä ei tynnyröintiä tai lastukypsytystä ole tapahtunut niin sitten voin kyllä melkein nostaa olutlasit naulaan ja lopettaa nämä hommat - tai sitten keskittyä vain sahtiin ja saisoneihin. Kokonaisuus siis kiteytettynä miellyttävän suklainen pehmeä imperial stout, jossa selkeitä tynnyrikypsytyksen sävyjä. Veikkaan rypälepohjaista juomaa, mahdollisesti sherry, portviini tms. ainakin tuoksussa on hienoja portviinin sävyjä. Kokonaisuutena todella hyvä olut ja vahvuuttakin on koska lasin edetessä "minä tunnen kuinka vauhti kiihtyy!"

 

Tämä varmaan jossain kohtaa paljastuu minulle ja muillekin että mistä oluesta oli kyse. Viimeistään siinä vaiheessa kun tuote myöhemmin syksyllä tulee panimon omaan kioskiin myyntiin.



Maistossa Mallaskosken Barley Wine ja Kronos Rum Barrel-Aged Barley Wine

0 kommenttia
 

Seinäjokelaiselta Mallaskoskelta nyt hiukan isompia oluita vertailuun. Barley Wine on on panimon tulkinta tästä perinteisestä englantilaisesta oluttyylistä ja Kronos sitten sen tynnyrikypsytetty versio, joka on viettänyt vähintään neljä kuukautta ecuadorilaisissa rommitynnyreissä. Perusversion vahvuus on 12% ja Kronosin 14%. Mallaskosken Panimo aloitti tynnyrikypsytyksen vuonna 2018 ja nykyään panimon viereisessä vanhassa vesivarastossa kypsyy oluita jo viidessäkymmenessä eri tynnyrissä. Tila pysyy alle 15 asteisena vuoden ympäri, luoden hyvät olosuhteet oluiden kypsytykselle. Mallaskoski on myös siinä mielessä hieno kotimainen tynnyrikypsyttelijä, että kypsytetyt oluet ovat myös laajalti saatavilla Alkon verkkokaupan kautta. Pääsee tällainen koti- ja kotanauttijakin maistamaan. 


En maistele näitä oluita rinnakkain vaan otan ensin lasillisen perusversiota ja siirryn sitten tynnyrikypsytettyyn. Lopuksi sitten edetään vuorovetoa aina pullojen tyhjentymiseen asti - tai näin ainakin olen homman suunnitellut. 

 


 

Barley Wine kaatuu lasiin kauniin läpikuultavan punaisena ja käytännössä vaahdottomana. Tuoksu on muhkean maltainen. Sopivasti karamellimaisuutta, hieman kuivakakkuisuutta, hedelmäisyyttä sekä rusinaisuutta ja toki hieman myös nenäkarvoja kutittelevaa nostetta vahvuudesta. Maku on hieno. Mallasta tukevasti ja makeasti, mutta ei liian tahmaavasti - siitä pitää jo vahvuuskin huolen. Aromipuolella yllättävästi humalaa. Katkeroa sen verran että näykkäisee, mutta kysyy kuitenkin nautinnollisen pehmeänä ja vahvuus on erinomaisesti piilossa. Maukkaat kuivahedelmät ja hieman sherrymäistä lämpöä lopussa. Erinomainen mallaspommi, jossa karamellia ja yllättävän voimakasta humalaisuuttakin. 

 

 

Rommitynnyreissä kypsynyt Kronos näyttää aivan yhtä kauniilta. Ehkä vielä hieman syvempi väri. Tuoksussa ero perusversioon on selkeämpi. Portviinimäisiä tynnyrin tammimaisia ja kuivahedelmäisiä tuoksuja nousee nyt hienosti esiin. Maku on hieman kuivempi, syvempi ja hedelmäisempi. Edelleen hyvin lempeästi lämpöinen eli tyylikkäästi kypsytetty - vahvuus on toki mukana kuten pitääkin, mutta pysyy ”integroituna” kokonaisuuteen. Ei siis nouse yksinään framille. Rommimaisuus on eniten esillä pitkässä lämpimässä jälkimaussa ja vielä senkin jälkeisessä ”hehkussa”. Sinänsä harvinainen tilanne, että kypsytys vaikuttaisi tässä oikeasti parantavan jo valmiiksi erinomaista pohjaolutta tuomalla siihen monimuotoisempia ja hienostuneempia juttuja mukaan. Molemmat ovat erinomaisia ja niinpä onkin aivan huikea juttu päästä maistelemaan ja vertailemaan molempia näin yhden iltaman aikana. 

 

Maistellut oluet saatu panimolta.

Rodenbach - Flanders Red Ale tyylin kuningas

1 kommenttia
 
Rodenbach perustettiin 200 vuotta sitten Belgiassa Roeselaren kaupungissa neljän veljeksen, Pedron, Alexanderin, Ferdinandin ja Constantijnin toimesta. Käänteentekevä hetki panimon historiassa koettiin sitten vasta vuosikymmeniä myöhemmin kun Pedron pojanpoika haki Englannista oppia oluen valmistukseen. Matkalta tarttui mukaan tapa kypsyttää oluita tammiastioissa ja sekoittaa sitten kypsynyttä olutta ja nuorta kypsymätöntä olutta keskenään. Panimo hankki isoja tammifoedereita ranskalaisilta viininvalmistajilta ja niin nykyinen Rodenbach - Flanders Red Ale tyylin kiistaton hallitsija - alkoi muotoutua.

Tammifoederien jylhää rivistöä (kuva: Palm.be)



 
Tänä päivänä panimolla lienee yksi maailman suurimmista tammikypsytyskapasiteeteista - kellareissa on 294 tammifoederia, joista pienimmät ovat tilavuudeltaan 120 hehtolitraa ja suurimmat peräti 650 hehtolitraa eli 65000 litraa. Monen pienpanimon vuosituotanto voitaisiin siis sijoittaa yhteen Rodenbachin tammiastiaan. Vanhimmat näistä foedereista ovat niinkin kaukaa kuin vuodelta 1830. Panimolaitteisto, jolla vierre keitetään ja käymisastiat joissa nuori olut ennen kypsytystä käy ns. alkoholikäymisen ovat kuitenkin moderneja. Rodenbach vierre hiivataan sekoituksella jossa on kahdeksaa eri hiivakantaa ja lisäksi hieman maitohappobakteereita. Käymisen jälkeen vierrettä kypsytetään ja käymistankkien pohjalle kertynyttä hiivaa kerätään pois. Tammifoedereihin menee sitten miltei kirkasta kypsymätöntä olutta, ei siis enää vierrettä. Foedereissa alkaa tietysti astian pinnoilla kasvava villihiiva vaikuttamaan hitaasti, mutta olennaisesti Rodenbachin makuprofiiliin. Olutta kypsytetään jopa kaksi vuotta ja valmiit myytävät oluet ovat sitten monesti sekoitteita eri foedereista ja eri ikäisistä oluista. Yleensä sekaan laitetaan osa myös kypsymätöntä nuorta olutta, joka vähentää lopullisen tuotteen hapokkuutta. 

Maistelen tässä kolme eri Rodenbach versiota, jotka kaikki sain Belgian Beer Bank verkkokaupalta - siinä muuten kauppa joka sinun kannattaa tsekata.

Rodenbach Alexander
5,6% | Sisältää ohramallasta & 1,3% hapankirsikkamehutiivistettä
 
Tämä lienee lähinnä Rodenbachin ihan perusversiota. Siinä kerrotaan olevan kaksi kolmasosaa nuorta kypsymätöntä olutta ja yksi kolmasosa kypsynyttä. Lisäksi tähän on lisätty hapankirsikkamehua, kun muut Rodenbach versiot ovat maustamattomia.
 

Kaunis meripihkanpunainen ja kirkas olut, jonka vaahto on kuohkea. Kirkkaus ei välity kuvasta kun lasi hikoilee kosteassa elokuun illassa. Tuoksu on tuttua Rodenbachia - siinä on hapankirsikkaisuutta, tyylikästä tammea, aavistus vaniljaa ja mielestäni myös kanelilla maustettua omenapiirakkaa. Maltaisuus tuoksuu myös. Suutuntuma on hyvin miellyttävästi hapan. Se on tavallaan pehmeää, mutta se on kuitenkin suuta supistavan hapokasta. Olut kuitenkin pysyy myös varsin täyteläisenä koko ajan. Maku on enimmäkseen hapankirsikkainen ja lempeän tamminen, todella hyvää. Sopivasti makeutta, jonka hapokkuus sitten tasoittaa harmoniaan. 
 
Rodenbach Grand Cru
6% | Sisältää ohramallasta
 
Grand Crussa on kaksi kolmasosaa pitkään kypsynyttä olutta ja yksi kolmasosa nuorta. 


Samanlaisesti meripihkaisen amberi ja kirkas olut. Vaahtoaakin mukavasti. Tuoksu on Alexanderia hieman tiukempi. Kirsikkaisuus pienemmässä roolissa ja tallimaista nahkasatulaa hieman mukana - muuten selkeästi samansuuntaista. Suutuntumassa on iso ero - tästä puuttuu se mehumainen makeus ja suuta supistavan hapokkuuden taso on sitäkin kautta intensiivisempi. Alexander oli siis noviiseille pehmennetty versio ja tässä mennään nyt heti aivan toiselle tasolle. Sellainen tietty maltainen makeus tästäkin löytyy, eikä hapokkuus mene liiallisen teräväksi, mutta ero Alexanderiin on selkeä. Tammifoederissa kypsyttely on kuitenkin selkeästi se Rodenbachin ydin - maku on kerrassaan miellyttävä. Tynnyriä on mukana juuri sopivasti. Kokonaisuus on ennen kaikkea tasapainoinen, makeutta, mutta myös hapokkuutta ja sopivasti kireä suutuntuma. Tyylikästä tavaraa kaikin puolin.

Rodenbachit ovat lempeämpiä kuin lambicit, mutta valovuoden perusmaitohapposoureja maukkaampia - näissä on syvyyttä. Oud Bruinit ja Flanders Redit ovat jostain syystä minulle aina maistuneet, vaikka harvoin niitä itse tilaan, mutta kun happamat tehdään tällä tyylillä niin tykkään kyllä. 

Rodenbach Vintage 2017
7% | Sisältää ohramallasta

Sitten kirsikkana kakun päälle vielä Rodenbach Vintage 2017. Vintaget ovat sekoittamattomia yhdessä tynnyrissä tai foederissa kaksi vuotta kypsyneitä Rodenbacheja. Vain parhaat foederit päätyvät Vintage pulloihin, vakuuttelee etiketissä oikein allekirjoituksen kera panimomestari Rudi Chequire. 
 
 
Lasissa olut on kauniin punaruskea, ehkä hieman tummempi kuin aiemmat kevyemmät versiot. Tuoksu on upea - sopusuhtaisesti tammimaisuutta, kirsikkaisuutta ja jopa vaniljaisuutta. Tuoksu ei ole suoraviivaisen kirsikkainen, vaan muutakin hedelmäisyyttä löytyy, mutta näistä kolmesta tässä on selvästi eniten tuota tynnyrin tammea - mutta kuitenkin edelleen kokonaisuuteen hienosti istuen. Suutuntumaa kiristävä hapokkuus iskee alussa myös aiempia voimakkaampana, mutta keskivaiheilla jo vahvempi runko laannuttaa sitä mukavasti ja siinä kohdin maun kirsikkavetoinen hedelmäisyys samalla räjähtää valloilleen. Loppua kohti edetään tammimaisuuden ja hennon vaniljaisuuden noustessa. Heti nielaisun jälkeen on oluen nautinnollisin osuus - täydellinen happaman, maltaisen, hedelmäisen ja pirskahtelevyyden harmonia viipyilee hetken, tiivistyen sitten hapankirsikkaiseen jälkimakuun. Setin täyteläisin ja samalla myös happamin - eli edelleen tasapainoinen. Kyllä se niin on, että nuo kaksi aiempaa valmistivat nauttijaa asteittain kohtamaan tämän ultimaattisen Rodenbach version - tämä on näistä kolmesta paras, vaikka toki hyviä nuo kaksi muutakin olivat.
 
Rodenbach on sellainen olutmaailman klassikko ja valmistuksensa puolesta oikeastaan jo taidetta, että suosittelen ehdottomasti jokaiselle. Alkostakin näyttää neljää eri versiota löytyvän, joten välttämättä ei tarvitse edes nettikaupoille lähteä. Pitäkää silmällä myös Fiskarsin Panimon tuotantoa, sillä heillä on käsitykseni mukaan tällä hetkellä kaksi tammifoederia ja sieltä on tullut jo, ja on jatkossakin lupa odottaa, mielenkiintoisia oluita. 
 
Kattavampi juttu Rodenbachista loistavassa Beervana blogissa, joka toimi hyvänä apuna myös tätä juttua kirjoittaessa.

Maistossa RPS Brewing The Darkest Hour stoutit (perusversio & tynnyröity)

0 kommenttia
 
 
No nyt on tullut aika korkata jo melkein pari kuukautta kellarissa sopivan viileitä ilmoja odottaneet RPS Brewingin stoutit. Näyttävät vahalla sinetöidyt käsin pullotetut nollaseiskavitoset on saatu RPS:n Panimomestari Aki Railanmaalta. Raumalla on nyt sopivan tyyni ja seesteinen ilta, eikä itsellä kiire yhtään mihinkään, joten korkataanpa pullot ja vertaillaan rinnakkain. Olut on siis tyyliltään chocolate stout, vahvuutta 7%. Toinen on perusversio ja toista on kypsytetty Kyrö Distilleryn Dark Gin tynnyreissä. Pullot on numeroitu ja perusversion eräkoko näyttäisi olevan 952 pulloa ja tynnyröidyn version 661 pulloa. Saatavuus ainakin kotinautintaa silmällä pitäen rajoittunee panimon omaan myymälään. Perusversiosta rupesin nyhjäämään vahaa irti että pääsin korkkiin käsiksi, mutta tynnyriversiossa sitten tajusin että kun hiukan avaajalla ”kaivertaa” ensin ja sitten vaan korkkaa suoraan niin pääsee aika paljon helpommalla. 
 
The Darkest Hour Chocolate Stout
7% | Vesi, ohramallas, humala, hiiva 
 

 
Molemmat kaatuvat laseihin läpinäkymättömän mustina ja komean beigevaahtoisina. Tuoksuissa on selkeä ero heti kärkeen - perusversiossa on pinnalla paahteista lakritsimaista maltaisuutta, tynnyriversiossa taas raikkaampi selkeän ginimäinen ote ja tummaa marjaisuutta, hiven katajaisuuttakin. Perusversio on tyylikäs ja pehmeä sekä maukkaasti brittisuuntainen stout. On suklaisuutta, on lakritsimaisuutta ja vähän kahvimaisuuttakin. Humalaa nousee lopussa sopivan purevasti, mutta kuitenkin yleisilmeen pehmeänä säilyttäen. Tynnyriversio on hyvinkin erilainen ja jopa eksoottinen - kuitenkin perusversion tyylikkyyden säilyttäen. Ginitynnyrin maut tuntuvat alussa jo dominanteilta, mutta keskivaiheilla ja lopullisesti nielaisun yhteydessä stoutmaiset piirteet nousevat selkeinä pintaan. Mitenkähän tätä kuvailisi... no yhdellä sanalla ginimäinen. Mielestäni perusversiota raikkaampi. On tummaa marjaisuutta, katajaisuutta ja hieman terävämpi loppu. Molempien suutuntuma on keskitäyteläinen, ei mikään muhkea, eikä toki 7% olut sitä vaadikaan. Hiilihappoja on miellyttävän maltillisesti ja giniversiossa on hieman enemmän purentaa, joka tulee nimenomaan ginimäisestä mausta. Perusversio maistuu paremmalta ja paremmalta lasillisen edetessä. Hetken kun on saanut asettua lasissa niin pehmeys vielä korostuu. Otin nämä suoraan noin 16 asteisesta kellarista ulos eikä täällä juuri sen lämpimämpi ole, joten oluen lämpötila ei varmastikaan juuri ole muuttunut. 
 


Molemmat maistuvat minulle erittäin hyvin, vaikeaa ja ehkä tarpeetontakin laittaa mihinkään paremmuusjärjestykseen - molempi parempi. Olen huomannut pitäväni näistä ginitynnyreissä kypsyneistä oluista. Tässäkin se toimi hyvin ja samoin Ruosniemellä oli ginitynnyrissä kypsytetty double ipa, jonka toimivuutta epäröin suuresti, mutta sehän oli aivan todella hyvää sekin. Nyt on arviot naputeltu näistä ja pulloissahan on vielä toisellekin jalalle joten ilta jatkuu täällä tyynessä kesäillassa kiireettömän fiilistelyn merkeissä.