Maistossa RPS Brewing The Darkest Hour stoutit (perusversio & tynnyröity)

0 kommenttia
 
 
No nyt on tullut aika korkata jo melkein pari kuukautta kellarissa sopivan viileitä ilmoja odottaneet RPS Brewingin stoutit. Näyttävät vahalla sinetöidyt käsin pullotetut nollaseiskavitoset on saatu RPS:n Panimomestari Aki Railanmaalta. Raumalla on nyt sopivan tyyni ja seesteinen ilta, eikä itsellä kiire yhtään mihinkään, joten korkataanpa pullot ja vertaillaan rinnakkain. Olut on siis tyyliltään chocolate stout, vahvuutta 7%. Toinen on perusversio ja toista on kypsytetty Kyrö Distilleryn Dark Gin tynnyreissä. Pullot on numeroitu ja perusversion eräkoko näyttäisi olevan 952 pulloa ja tynnyröidyn version 661 pulloa. Saatavuus ainakin kotinautintaa silmällä pitäen rajoittunee panimon omaan myymälään. Perusversiosta rupesin nyhjäämään vahaa irti että pääsin korkkiin käsiksi, mutta tynnyriversiossa sitten tajusin että kun hiukan avaajalla ”kaivertaa” ensin ja sitten vaan korkkaa suoraan niin pääsee aika paljon helpommalla. 
 
The Darkest Hour Chocolate Stout
7% | Vesi, ohramallas, humala, hiiva 
 

 
Molemmat kaatuvat laseihin läpinäkymättömän mustina ja komean beigevaahtoisina. Tuoksuissa on selkeä ero heti kärkeen - perusversiossa on pinnalla paahteista lakritsimaista maltaisuutta, tynnyriversiossa taas raikkaampi selkeän ginimäinen ote ja tummaa marjaisuutta, hiven katajaisuuttakin. Perusversio on tyylikäs ja pehmeä sekä maukkaasti brittisuuntainen stout. On suklaisuutta, on lakritsimaisuutta ja vähän kahvimaisuuttakin. Humalaa nousee lopussa sopivan purevasti, mutta kuitenkin yleisilmeen pehmeänä säilyttäen. Tynnyriversio on hyvinkin erilainen ja jopa eksoottinen - kuitenkin perusversion tyylikkyyden säilyttäen. Ginitynnyrin maut tuntuvat alussa jo dominanteilta, mutta keskivaiheilla ja lopullisesti nielaisun yhteydessä stoutmaiset piirteet nousevat selkeinä pintaan. Mitenkähän tätä kuvailisi... no yhdellä sanalla ginimäinen. Mielestäni perusversiota raikkaampi. On tummaa marjaisuutta, katajaisuutta ja hieman terävämpi loppu. Molempien suutuntuma on keskitäyteläinen, ei mikään muhkea, eikä toki 7% olut sitä vaadikaan. Hiilihappoja on miellyttävän maltillisesti ja giniversiossa on hieman enemmän purentaa, joka tulee nimenomaan ginimäisestä mausta. Perusversio maistuu paremmalta ja paremmalta lasillisen edetessä. Hetken kun on saanut asettua lasissa niin pehmeys vielä korostuu. Otin nämä suoraan noin 16 asteisesta kellarista ulos eikä täällä juuri sen lämpimämpi ole, joten oluen lämpötila ei varmastikaan juuri ole muuttunut. 
 


Molemmat maistuvat minulle erittäin hyvin, vaikeaa ja ehkä tarpeetontakin laittaa mihinkään paremmuusjärjestykseen - molempi parempi. Olen huomannut pitäväni näistä ginitynnyreissä kypsyneistä oluista. Tässäkin se toimi hyvin ja samoin Ruosniemellä oli ginitynnyrissä kypsytetty double ipa, jonka toimivuutta epäröin suuresti, mutta sehän oli aivan todella hyvää sekin. Nyt on arviot naputeltu näistä ja pulloissahan on vielä toisellekin jalalle joten ilta jatkuu täällä tyynessä kesäillassa kiireettömän fiilistelyn merkeissä.

Maistossa Brasserie des Légendes Quintine Blond, Quintine Amber ja Hercules Stout

0 kommenttia
 

Sain tuossa toissaviikolla Belgiasta olutlähetyksen ja nyt maistellaan sen antia. Kyseessä siis uusi olutkauppa Belgian Beer Bank, joka jatkaa Belgiuminaboxin jalan jäljissä. Saamassani laatikossa oli kolme olutta Brasserie des Légendes panimolta, joka oli minulle aiemmin täysin tuntematon panimo. Panimo muodostui nykyiselleen vuonna 2006 kun kaksi Hainautilaista panimoa Brasserie des Géants ja Brasserie Ellezelloise yhdistyivät yhden omistajan alaisuuteen. Molemmat panimot silti toimivat erillisinä tuotantolaitoksina edelleen, mutta yhteisen nimen alla. Nämä nyt maistamani oluet on kaikki valmistettu Ellezelloisella.

Maistellaan vaaleimmasta tummimpaan, eli Blondella lähtee ja Hercules Stoutiin lopetellaan.


Brasserie des Légendes Quintine Blonde
8% | Vesi, ohramallas, humala, hiiva
 
Kultaoranssi olut mittavalla kestävällä tiheäkuplaisella vaahdolla. Tuoksussa on hunajaa, hunajamelonia ja kypsää päärynäisyyttä sekä mausteisuutta. Ei sellaista terävää päärynänkuorimaista ”belgihedelmää”, vaan pehmeämpää. Maku on myös belgiblondeksi jokseenkin tuhdin täyteläinen ja makeakin. Mausteisia käymisestereitä tulee hiivasta mukaan. Viehättävää hedelmäisyyttä kuitenkin löytyy myös ja loppuvedossa vielä kohtuullisesti katkeruuttakin. Lopulta varsin tasapainoinen esitys ja juotavuudeltaan miellyttävä blonde. Hedelmäisemmät ja vaaleammat ovat kuitenkin enemmän omaan makuuni. 

Brasserie des Légendes Quintine Amber
8,5% | Vesi, ohramallas, humala, hiiva 




Punertava olut, jonka vaahto on runsas ja kuohkea. Tuoksussa on marjaisuutta, karamellia ja kuivattua hedelmää. Marjainen, hieman jopa toffeemainen ote pinnalla. Ei läheskään niin raikas kuin ei niin kovin raikas blondekaan, vaan selkeästi marjaisempi ja tuhdimpi. Maku on myös marjainen ja hieman hapankirsikkainen sekä liiankin tuhdin maltainen. Jos ainesosaluetteloa on uskominen niin olut on täysmaltainen eli keventävää sokeria ei ole käytetty. Belgityyleissä sokeri kuitenkin on avainasemassa nimenomaan vahvuuden, raikkauden ja sopivasti kepeän suutuntuman maagisessa kolmiossa. Amberin toki kuuluukin olla maltaisempi ja täyteläisempi kuten tämäkin on, mutta tasapainottavia elementtejä voisi olla enemmänkin. Yllättävä hapankirsikkainen maku, varsinkin kun mausteita ei etiketissä mainita. Ei huono, mutta voisi olla raikkaampikin. Makeampi amberi, mutta paljon hyviä makuja seassa. 

Brasserie des Légendes Hercule Stout
9% | Vesi, ohramallas, humala, hiiva 


No nyt on sitten yllättävämpi belgiolut eli stout, vaikka toki näitä sielläkin muutamat panimot tekee. Kovimpana belgistoutina mieleen tulee ehkä Struisen Black Albert. Ei aivan mustaa vaan lasin reunoilta läpikuultavan rusehtavaa olutta. Tiheäkuplainen kuohkea vaahto on beigevivahteinen. Tuoksussa on kunnolla paahteista mallasta, konvehtimaista suklaisuutta, lakritsia ja hieman maitosuklaatakin. Ihan siis stoutin tai imperial stoutin tuoksu. Vahvuutta kuitenkin on. Maussa sama meno jatkuu. Pehmeää, täyteläistä, suklaista. Hyvä pieni makeus ja täyteläinen suutuntuma. Katkeruutta riittävästi taustalla. Hiilihapotkin sopivan maltilliset vaikka vaahto belgityylisen mittava olikin. No perkule, ihan on kunnollinen stout. Ei mitään sellaista ”belgityylistä” vaan ihan rehti imperial stout. On hyvä!

Varsin mukava oli tutustua legendojen panimon tuotantoon. Ei ihan kärkipään tekemistä omaan makuuni, vaan maltaisempia ja täyteläisempiä kuin "keskiverto" belgit. Sellaisia "helppoja" tavallaan.

Maistelussa: Moose On The Loose The End Imperial Stoutit

0 kommenttia
 
Porilainen pienpanimo Moose On The Loose on tullut tiensä päähän. Panimolaitteisto ainakin osittain ja pääpanija Kalle Hirvikoski jatkavat kuitenkin Pirkkalan Citymarketin yhteyteen perustetussa Panimo Himossa. Viimeisenä oluena Mooselta tuli ulos The End imperial stout sekä perusversiona, että tynnyrikypsytettynä. Kävin panimolla ennen juhannusta ja ostin tietysti molemmat versiot. 
 
Otin perusversion reppuun ja kipusin pienen matkan läheiselle Kokkovuoren huipulle auringonlaskua katselemaan.  

Moose On The Loose The End
10% | Vesi, ohramallas, humala, hiiva 
 
 
Täysin sysimusta olut muhkealla mokkaisella vaahdolla. Näyttävä on ainakin. Tuoksu on houkutteleva. Siinä on runsaasti tummaa paahteista maltaisuutta, joka saa suklaisia ja kahvimaisia piirteitä. Hieman tummaa marjaisuutta mustaherukan tapaan. Hieman myös humalaisuutta. Vahvan oluen intensiivinen tuoksu imperial stoutin peruspalikoin. Tuoksu jo vakuutti, mutta maku vakuuttaa vielä enemmän. Täyteläistä ja pehmeää maltaisuutta. Suklaisuutta muhkeasti. Täyteläinen suutuntuma kantaa aina runsaan lakritsaiseen loppumakuun asti, jossa humalanpuraisuakin kertyy maltillisesti. Alkoholi lämmittää nielaisun jälkeen rinnassa miellyttävästi. Onpa muuten todella muhkean maltainen imperial stout, mutta ei kuitenkaan liiallisesti makea. Kokonaisuus toimii erinomaisesti ja miten upea suutuntuma! Kunnon hyvää! 
 
Lähdin tässä vaiheessa sitten Kokkovuorelta alas omaa terassia kohden. Kahta näin vahvaa ei viitsi maistella kallioisen polun takana, vaikka ei siinä mitään sinänsä vaikeita kohtia olekaan. Kotona korkkasin sitten tynnyröidyn version.
 
 
Speksit on samat kuin perusversiossakin, mutta olutta on kypsytelty kuukausia Laphroaig savuviskitynnyrissä. Vähävaahtoisempi kuin perusversio, mutta sama tummahkon mokkainen väri vaahdossa. Tuoksussa perusversion muhkean maltainen tuntu on vaihtunut selvästi savuisempaan suuntaan ja vaniljaisuuttakin on. Suklaisempi tuntuma on tästä osittain peittynyt tynnyrin tuomien aromien alle. Maussa on kuitenkin edelleen tarvittavaa täyteläisyyttä, vaikka makeus onkin osittain vaihtunut tiukempaa viskimäisyyteen. Savuisuus nousee hienosti esiin ja minulle tulee jotain madeiramaista hedelmäisyyttäkin mieleen - sellaista mitä perusversiossa ei ollut. Tyylikäs on tämäkin. Alkoholi jo viskimäisten makujen takiakin tuntuu olevan enemmän pinnalla eikä pehmeys tietenkään ole perusversion veroinen, mutta kyllä tämä laadukas versiointi on. Perusversio sopi minun makuuni hieman paremmin, mutta kyllä tästäkin runsain mitoin nautintoa saa ammentaa. 
 
Tässäkö tää oli? Kysyy Arttu ja siinä se tosiaan Moosen osalta oli, mutta onneksi näemme ja saamme maistaa Päähirven osaamista jatkossakin Panimo Himon oluissa. On se hemmetin kutkuttava ajatus, että tällaisiakin herkkuja voi tulevaisuudessa Pirkkalassa ostaa ihan Citymarketista - kulkematta Alkon kautta. Siinä on tiettyä kapinallisuutta ja keskisormea siinä määrin että wanha sahtipartakin tykkää. Kiitos Mooselle menneistä ja Himolle lykymbotkui ahterpeileihi, niin kuin Raumalla on tapana sanoa.

Juhannussahdit vertailussa

0 kommenttia
 
Sitten maistoon satakuntalaisten sahtien kattaus juhannuksen kunniaksi - vaikka eihän toki vielä olla edes juhannusaatossa, mutta otan tässä löysät pois heti alkuun. Minulla on täällä viisi eri sahtia maistossa:

1. Moose On The Loose Sahti
2. Reittausblogi Juhannussahti
3. Linden Brewery Sahti (ohra)
4. Japon juhannussahti
5. Linden Brewery Sahti (ohra ja ruis)
 
Moose On The Loosen tämän juhannuksen sahti ja samalla panimon viimeinen sahti on Pehkolan Mallastamon artesaanimaltaista tehty. Panimo ja mallastamo loivat yhdessä tätä sahtia varten oman sahtimallassekoituksen. Vahvuutta Moosella tutut 9%, mausteena humalaa ja katajaa. Toisena oma vaalea juhannussahtini jossa Viking Maltin perinteistä sahtimallasta ja hieman myös kaurahiutaleita. Mausteena katajan ja humalan lisäksi kuusenkerkkää kun oli sahtia pannessa kerkän sesonki päällä. Vahvuutta 7%. Kolmantena sitten paikallisen eli raumalaisen Lindenin sahti, jossa ohramallasta. Vahvuutta 8,2%.  Neljäntenä Eurajoelta Japo Ruohosen eli moninkertaisen SM-kisojen seiskan juhannussahti, josta ei tarkempaa reseptiikkaa tai speksejä ole maistellessa tiedossa. Viidentenä sitten Linden Breweryn toinen sahti, jossa ohramaltaan lisäksi ruismallasta (Cararye) mukana. Vahvuutta vähän toista versiota enemmän, tarkalleen 8,8%. 

Otan nämä viisi sahtia nyt sahtikisojen tapaan maisteluun eli pienet lasilliset rinnakkain. Ei tosin sokkona, vaan tiedän kyllä maisteltavat sahdit. Tarkoitus siis kuitenkin pienestä lasillisesta määritellä jonkinlainen paremmuus tai ainakin nostaa esiin tämän hetken ykkönen. Minullahan on näitä vähintään litra kutakin ja omaa sahtia tietysti enemmänkin, joten maistelu toki jatkuu viikonlopun läpi ja mielipiteet saattavat muuttua, otan siihen vapauden. Otan tähän juttuun kuitenkin ensifiilikset ja sahtikisamaisen arvioinnin. Sahtipullot siirsin kuvien ottamisen jälkeen kylmälaukkuun pois kesän lämmöstä.


Ulkonäköön ensin. Kolme ensimmäistä ovat hyvin pitkälti saman värisiä (kuvassa erot selkeämmin esillä kuin livenä). Moose ehkä hieman punaisempi. Japon juhannussahti on näistä tummin ja Lindenin ruismaltaalla höystetty sahti sitten vähän kolmea ekaa tummempi. Lindenin ja Japon sahdit ovat lasin pohjalta hieman läpikuultavia, Moosen ja minun oma sahtini läpinäkymättömän sameita. 




Sitten tuoksuihin. Aloitetaan vasemmalta. Moosen sahti on tuoksultaan voimakkaan maltainen, ruista mukavasti. Oma sahtini on Moosea selvästi mausteisempi ja katajaisempi, ei niin voimakkaan maltainen vaikka perinteinen sahtimaltaan tuoksu löytyy kyllä. Lindenin ohrasahti on hyvin perinteisen sahdin tuoksuinen - banaanikonsentraattia, mallasta ja hieman katajaisuutta. Japon sahdissa kataja nousee selvästi esiin ja mallaspohjassa on hieman kaljamaltaan mämmimäisyyttä. Lindenin ruismallasta sisältävä sahti muistuttaa pitkälti pelkkää ohraa sisältävää versiota, mutta ei tunnu aivan niin banaaniselta. Hyvältä sahdilta tuoksuu jokainen. Rankkaan tuoksun perusteella kärkeen Lindenin ohrasahdin ja Moosen. Muut kolme samalla viivalla.

Aloitetaan maistelu rivin toisesta päästä. Numero vitonen eli Lindenin ruismallasta sisältävä sahti ensin. Hyvä täyteläinen suutuntuma, pehmeä ja miellyttävä. Maussa reilusti mallasta, tuhdisti banaania ja nielaisussa varsin tukevasti myös katajaa. Vahvuus lämmittää. Nelonen eli Japon sahti on vielä täyteläisempi ja selvästi hedelmäisempi. Humalaa on tuntuvasti, mutta ei katkeroa, vain aromia. Mallaspohja myös edellistä tummempi ja hiivan käymisessä tuottama banaani selvästi pienemmässä roolissa. Numero kolmonen eli Lindenin ohrasahti on niin ikään sopivan täyteläinen, ei niin paksua kuin edellinen, mutta runkoa silti piisaa. Maku on tässä hyvin puhtaan sahtimainen - mallasta, banaanimaista hedelmäisyyttä ja pehmeä miltei huomaamaton loppu. Vain hieman katajaisuutta nielussa. Toistaiseksi kaikkein juotavin näistä. Oma sahtini, eli numero kaksi, on myös mukavan täyteläinen, loppupaino 1.030. Kataja tekee tähän selvästi neulasmaisimman purennan ja kuusenkerkkäkin maistunee hieman mausteisena. Banaania on vähänlaisesti, mutta humala maistuu hedelmäisenä (Mandarina Bavaria). Setin hedelmäisin ja raikkain toistaiseksi, mutta ei niin "sahtimainen" kuin esim. Lindenin ohrasahti. Hieman sellaista sahtiin kuulumatonta "rapsakkuutta". Numero yksi eli Moosen sahti on täyteläinen, voimakkaasti maltainen ja myös varsin katajainen. Banaani ei niin suuressa roolissa kuin Lindeneissä, mutta kyllä sitäkin on. Tosi pehmeä suutuntuma tässäkin ja lämmittää vain hieman nielaisun jälkeen. Hieman jopa lakritsimaisuutta jälkimaussa, mutta vain hieman. Tosi miellyttävän makuinen, kuten setin kaikki muutkin sahdit. 

Vaikea on suoriltaan laittaa paremmuusjärjestykseen ja lasitkin ovat vielä puolillaan, joten maistellaan toiseen suuntaan takaisin ja koitetaan luoda eroja. 
 
Moose siis maukas ja maltaisuudessa on selkeästi erilaisempaa otetta kuin näissä muissa, jotka on pääosin Vikingin sahtimaltaasta valmistettu. Se on maltaisempi, viljaisempi ja "syvempi" tietyllä tapaa. Juotavuus myös hyvä. Tuhdin makuinen. Omani varsinkin Mooseen verraten on selvästi kepeämpi, vaikka täyteläisyyttäkin löytyy. Mallas ei ole niin voimakas ja hedelmäisyyttä on enemmän. Lindenin ohrasahti on korkealla kirjoissani voittamaan koko skaban. Tämä maistuu nimittäin sahdilta, perinteiseltä sellaiselta. Hyvin on hiiva antanut banaania. Nielaisun jälkeen vähän terävää katajaa, varsinkin nyt kun sahti on hieman ehtinyt jo lasissa lämmetä (niin ei toki yleensä tapahdu). Japon sahti on kyllä selvästi humalaisin, oikein öljyinen kuivahumaloinnin tuntu suussakin vielä muutenkin varsin täyteläisen sahdin päälle. Mallaspohja setin tummin, mutta ei raskas vaan juotavuus tässäkin mallillaan. Oikein hyvä. Lindenin ruismallasta sisältävässä sahdissa on sama hyvä tuntu kuin tuossa vain ohraa sisältävässä versiossakin, mutta nyt tuntuu että on myös enemmän karaktääriä - eikös sivistyssanaa voi maistelun tässä vaiheessa jo käyttää? Luonteikkaampi siis, eikä sitä terävää katajaa lopussa.
 

 
Lasien miltei tyhjennyttyä näyttää siltä että oma sahtini on väriltään selvästi vaalein. Japon edelleen tummin, mutta marginaali on kaadosta pienentynyt tai sitten vaan luulen niin. Olipa muuten viisi tosi hyvää sahtia tässä maistelussa. Tuulitakkini suhahtaa ja käännän takkia sen verran että Lindenin ohrasahdin sijaan nostaan ykköspaikalle Lindenin ruismallastakin sisältävän versioinnin eli numeron viisi. Siinä on se perussahdin tuntu banaaneineen ja maltaisuuksineen, mutta siihen vielä "sitä jotain" päälle ja toki vahvuuttakin hieman perusversiota enemmän - ei se silti maistu, kuten ei yhdessäkään näistä.. Loput neljä ovatkin sitten aika samoilla viivoilla. Moosessa on selvästi erilainen maltaisuus. Muissa on kuitenkin Viking Maltin sahtimallas pääroolissa ja siinä Pehkolan arteesaanimaltaat. Se olkoon tässä kohtaa siis niukasti toinen ennen kaikkia kolmea muuta jotka tulevat vielä niukemmalla marginaalilla kolmansiksi. Eli Moose kakkoseksi. Muita ei oikein pysty rankkaamaan ja kun itse on yhden tehnyt niin on kyllä jäävikin. Hienosti kypsyneitä kunnollisia sahteja kaikki. Omani oli setin hedelmäisin ja Japon Eurajoen sahti tummin, täyteläisin sekä humalaisin. Lindenit erinomaisia perussahteja ja Moosella maltaisuudeltaan eksoottisin ja erittäin viehättävä runsasmakuinen sahti. 

Tässä siis yhden lasillisen perusteella tehdyt arviot, mutta kylmälaukkuun sujahtaneisiin pulloihin toki jäi vielä useampi lasillinen kutakin jäljelle joten mielipide saattaa elää juhannuksen edetessä. Tässä kuitenki sahtikisamainen yhden mukillisen mittainen ja kohtalaisen ripeä arviointi näistä hienoista juomista. Lasien tyhjennyttyä huomaan että kyllä niissä potkua oli. Tunnelma on ns. korkealentoinen.
 
Hyvää juhannusta kaikille!

Linden Brewery 5 Vuotta Juhlaolut Farmhouse Ale

0 kommenttia
 
Aika juoksee niin nopeasti että raumalainen paikallispanimomme Linden Brewery täyttää jo viisi vuotta. Jututin olutmestari Lindeniä samana päivänä kun panimo sai viralliset luvat syyskuussa 2016 eikä siitä vielä niin pitkä aika tunnu olevan. Panimon rakentaminen oli aloitettu jo toukokuussa 2016, eli viisi vuotta on nyt jo täynnä. Korkeasta tasostaan niin laadun kuin hiotun reseptiikankin puolesta tunnetuksi tullut panimo ei juhlaoluen tapauksessakaan mene sieltä missä aita on matalin. Isoon pulloon korkilla suljettu olut huokuu panimon alkuajoilta tutun Pi.La farmhouse alen henkeä, mutta reseptiä on muokattu vahvempaan suuntaan. Alkoholipitoisuus on nyt oluttyylille ominainen 7,5%. Mallaspohjassa on ohramaltaan (Pilsner, Vienna) lisäksi vehnämallasta ja humalapuolella Sorachi Ace on saanut kaverikseen Citran. Oluen pääasialliset aromit tulevat kuitenkin edelleen belgihiivan (Safale BE-134 Belgian Saison) tuottamista käymisestereistä ja juhlavat hiilihapot jälkikäytetään pullossa shampanjahiivalla. Tämähän on niin spekseiltään kuin pakkaukseltaan (isot belgit!) aivan kuin blogistin päiväunista repäisty, mutta ei tätä kuitenkaan minua varten ole tehty - tekijällä vaan sattuu olemaan samansuuntainen maku ja hyvä niin. 

Linden 5 Vuotta Juhlaolut
Farmhouse ale | 7,5% | Vesi, ohramallas, vehnämallas, humala, hiiva


 
 
Korkki on kuulemma tosi tiukka ja sen avaamiseen sain sellaiset vinkit, että kannattaa pistää korkki ensin poikki puukolla ja avata sitten korkinavaajalla. Tämä metodi toimikin hyvin ja pullo aukesi iloisen poksahduksen saattelemana. Tavara pysyy kuitenkin säyseästi pullossa, ”savuaa” vain suuaukolla. Väriltään juhlaolut on utuisen oranssinen ja vaahtoaa runsaasti. Rauhallisellakin kaadolla saa tiheäkuplaisen kumpuilevan ja painovoimaa uhmaavan vaahdon aikaiseksi. Näin sen pitää ollakin kun pullossa jälkikäytetään aitoon tapaan. Tuoksussa minulle ensimmäisenä nousee esiin mausteiset ja päärynänkuorimaiset saisonhiivan käymisesterit ja sen jälkeen varsin voimakkaana myös Sorachi Acen sitruunaruohoinen ja limemäinen aromikkuus. Humalalajikkeesta ei voi erehtyä ja myös sen pohjana toimineen panimon alkuajoilta tutun Pi.La farmhouse alen henki on sen myötä tässä vahvasti mukana. Raikas ja kunnolla aidon belgimäinen saisonin tuntu tuoksussa. Olut on suussa kuiva, mutta täysmaltaisena ei kuitenkaan rutikuiva vaan runkoakin on sopivasti. Täytyykin olla, että vahvuus, katkeruus ja runsaat hiilihapot saavat edes hieman vastakaikua makeasta. Erittäin onnistunut ja juhlava suutuntuma. Katkeruus jatkuu pitkälle jälkimakuun mausteisena ja edelleen humalien hedelmäisiä kaikuja heijastellen. Oluen päämaut tulevat tässä ehdottomasti hiivan käymisestereistä ja humalista. Hiivasta belgioluille ominaista pirskahtelevan päärynäistä hedelmäisyyttä ja miltei jopa pippurista mausteisuutta. Humalista taas se Sorachi Acen tunnistettava sitruunaruohoisuus ja limemäisyys on koholla ja ehkä siitä sitä tilliäkin hieman esiin saa. Citra jää Sorachin jalkoihin ainakin minun suussani, mutta kyllä herukkaisuuttakin löytää jos etsii. On sitten niin todella hyvää. Kevyempi Pi.La maistui aiemmin hyvin ja tämä kun vielä nostaa vahvuuden ja sitä kautta maun intensiteetin sekä suutuntuman jykevyyden sinne kunnon lukemiin niin onhan siinä voittava kombinaatio. Tämä pullo oli saatu, mutta näyttää siltä että Harri saa vetää ostohousujakin jalkaan kunhan pullot saadaan panimon myymälään julki.

Tätä on tehty kuulemani mukaan sellainen n. 600 pullon erä ja pääasiallinen myyntipaikka on panimon oma myymälä. Joihinkin ravintoloihinkin olutta voi mennä, mutta muualta ei tätä erää tule saamaan. Se on edelleen se alkoholipoliittinen realiteetti tässä maassa.

Reittausblogi onnittelee ja kiittää Linden Breweryä ja Mikko Lindeniä menneistä viidestä vuodesta ja toivottaa isosti onnea tulevaan!

AI Brew - Oppiva olut 1.0

0 kommenttia
 
Nyt maistossa taas vähän spessumpaa olutta. AI Brew on olut, jonka resepti kehittyy tekoälyn voimin oluesta saadun palautteen perusteella. Minä sain näytteeksi kaksi tölkkiä tätä oluen ensimmäistä versiota, versionumeroa 1.00. Olut on tyyliltään american session ipa ja tämä ensimmäinen versio perustuu  noin 150:een arvosteltuun American IPA -tyyliseen reseptiin. Ensimmäisen version reseptiikassa on ohramaltaan lisäksi vehnämallasta ja ainoaksi humalalajikkeeksi on valikoitunut Simcoe. Vahvuutta kauppamaksimi 5,5%. Olut on pantu Lohjalla UG Breweryllä. 

Jatkossa reseptiikka siis kehittyy oluesta annetun palautteen perusteella tekoälyn voimin. Palaute annetaan osoitteessa aibrew.fi ja palautteen antamista varten tarvitaan tölkissä oleva koodi, joten ihan muuten vaan ei voi mennä trollailemaan. Arviointisivustolle pääsee myös lukemalla tölkissä olevan QR-koodin. 

Maistetaanpa siis ensimmäinen tölkki ja arvioidaan sen jälkeen sivustolle niin nähdään minkälaiset systeemit on luotu. 




AI Brew - Oppiva olut v1.00
5,5% | Vesi, ohramallas, vehnämallas, humala (Simcoe), hiiva

Lasiin kaatuu utuisen kultaoranssi olut, joka vaahtoaa kuohkean runsaasti. Tuoksussa Simcoe-humalan sitrusta ja havuista mäntyisyyttä varsin hyvällä intensiteetillä ja raikkaudella. Mallaspuoli on riittävän vaalea, ei juurikaan karamellisen oloinen, mutta tuntuu varsin runsaan vehnäiseltä. Humalapuolella hieman mentholimaista pellettisyyttä, joka kertoo runsaasta humaloinnista, mutta sitä voi pitää myös pienenä tyylivirheenä. Tämä pellettisyys tosin tuli mukaan vasta kun kaadoin tölkin pohjia myöden lasiin ja hieman sakkaa tuli mukana. Katkerotaso on hyvä, sanoisin että hyvinkin riittävä. Sitruspuoli korostuu humaloinnissa ja havuisuutta on myös. Raikas ja kokonaisuutena hyvä olut tyylissään - heti siis jo ensimmäisessä versiossa tekoälyn saattelemana. 

Siirrytään sitten arviointisivustolle puhelimella. Tölkkikoodin jälkeen sivusto kysyy ensin yleisarvosanaa asteikolla 1-5 ja sen jälkeen nautintatilannetta. Annoin 4/5 ja ilmoitin oluen nautitun rauhassa maistellen. Arvioinnin voi jättää tähän tai jatkaa tarkempiin kysymyksiin. Itse vedän tietysti päätyyn asti. Seuraavassa vaiheessa oluen ominaisuuksille voi antaa plussaa tai miinusta parin pykälän verran. Maku, juotavuus ja humalointi olivat minun mielestä yhden plussan arvoisia. Seuraavaksi pystyy kuvailemaan olutta täppäämällä valmiita vaihtoehtoja. Täppäsin hedelmäisen, sitruksisen ja havuisen. Seuraavassa vaiheessa annetaan konkreettisia parannusehdotuksia, joihin vastailin vähän tylsästi että kaikkea oli sopivasti, mutta kun se siltä tuntui niin mennään näillä. Vapaa sana kenttään sai sitten laittaa kommenttia ja siinä kehaisin erityisesti katkerohumalointia ja mainitsin että aromihumaloinnin taso on hyvä, mutta antia voisi monipuolistaa käyttämällä useampaa eri humalalajiketta. Sen jälkeen homma oli maalissa ja maistelija sai kiitokset. No, kiitos vaan itsellenne tekoäly, ei tämä työltä tuntunut. 
 

 

Noin viikkoa myöhemmin toisen tölkin maisto. Olosuhteet suhteellisen samat eli rauhaksiin ulkona nauttien. Varovasti kaadoin tällä kertaa ja jätin mahdolliset pohjasakat tölkkiin. Erinomaisen raikas ja katkeroinniltaan tosi onnistunut eli riittävästi potkua. Humalien aromipuolestakin olen edelleen samaa mieltä, eli varsin yksipuolisen sitrusmainen ja hieman havuinen tämä on. Monipuolisempi kattaus saataisiin lisäämällä muitakin humalalajikkeita kuin Simcoea, mutta tekisikö se oluesta välttämättä paremman niin sitä en osaa sanoa. Kyllä tämä kokonaisuutena oikein hyvä olut on jo nyt. Toivon vaan, ettei reittauskansa nyt vaadi vähemmän katkeraa ja sameampaa seuraavaan versioon. Seuraan mielenkiinnolla miten projekti jatkuu ja jos kaupoissa olutta näkyy niin osallistun ”ihmiskokeeseen” mieluusti tulevaisuudessakin.

Katsotaan nähdäänkö jatkossa myös muun tyylisiä oluita, joilla olisi myös omat kehitysversionsa. Varmaan riippuu pitkälti siitä miten homma lähtee vetämään tällä ensimmäisellä oluella. Oluen mausta ja laadusta se ei mielestäni ainakaan jää kiinni. Tosi hyvää oli jo ekassa versiossa.

Oluet saatu AI Brew:ltä. 

Mikkellerin alkoholittomat Weird Weather (NEIPA) ja Henry Gose Lightly (Gose)

0 kommenttia
 
Sitten maistoon savonlinnalaisen Olaf Brewingin maahantuomia Mikkellereitä. Tällä kertaa maistelen alkoholittomat Weird Weather ja Henry Gose Lightlyn. Weird Weather on alkoholittomana harvemmin esiintyvää NEIPA tyyliä ja Henry Gose Lightly kuten nimestäkin saattaisi päätellä on gose, eli hieman hapan ja suolainen alunperin Saksan Goslarista lähtöisin oleva oluttyyli.
 
Mikkeller Weird Weather (New England Style Non-Alcoholic India Pale Ale) 
0,3% | Vesi, ohramallas, kaurahiutale, ruismallas, humala, hiiva 
 
Kellertävä ja utuinen olut kestävällä vaahdolla. Tuoksu aika hentoinen, hieman sellainen viinikumikarkkinen ja sitruunainen. Trooppista hedelmää hieman, mutta ei ”aidosti”, vaan jotenkin purukumimaisesti. Olut on suussa hyvin kevyt, mutta ihan miellyttävän makuinen. Humalaisuus tulee nyt tuoksua paremmin tai aidommin esiin hieman herukkaisena ja hedelmäisenä. Katkeroa on sen verran että loppuveto pysyy pois vetiseltä puolelta ja kokonaisuus sen ansiosta toimii. Ei hullumpi, mutta kyllä humala tulee selvästi paremmin esiin niissä joissa on edes se 2,8% alkoholia (ns. micro-IPAt), en sitten tarkkaan tiedä mistä moinen johtuu. Varmaankin alkoholin poistamisprosessissa tapahtuu jotain.
 
Mikkeller Henry Gose Lightly
0,3% | Vesi, ohramallas, vehnämallas, korianteri, suola, hiiva 
 
 
Kirkas kullankeltainen olut, jonka vaahto on kirkkaan valkoinen. Tuoksussa on hapokkuutta, sitruksisuutta ja raikasta korianteria. Oluen kevyt hapokkuus supistaa hieman suuta kielen päälle laskeutuessaan ja raikkaan hedelmäisen keskivaiheen myötä siirrytään hieman suolaiseen loppuun. Jälkimaku katoaa nopeasti, mutta muuten on oikein raikas ja maukas olut. Alkoholiprosenttia tai pikemminkin sen puutetta ei tällaisessa oluessa niinkään huomaa. Maukas ja oikein sellainen kunnon janonsammuttaja!
 
Näistä kahdesta siis gose parempi, vaikka kyllä neipaakin paremman puutteessa nautiskelee - ja olihan se paras alkoholiton neipa jota olen toistaiseksi maistanut. Toki myös ensimmäinen. 
 
Arvioidut oluet saatu maahantuojalta. 

Nokian Panimon Micro Wehnä ja Kesähetki Summer Lager

0 kommenttia
 

Suomen toiseksi suurin pienpanimo Nokian Panimo lähetti kevään uutuuksia maistettavaksi. Arvioin tässä uuden Micro Wehnän ja tuunatulla reseptillä tänä vuonna uudelleen tulevan Kesähetki Summer Lagerin. Kolmas uutuus on Keisari Radler Dry Lemon, mieto oluen ja virvoitusjuoman sekoitus, jonka maistelen sitten myöhemmin. 

Keisari Micro Wehnä
2,8% | Maltaat: Vehnä, Pilsner, Dextriini, Carawheat, Chocowheat | Humalat: Magnum, Sabro

Nokian Elowehnä oli yksi ensimmäisiä kotimaisia laajan jakelun vehnäoluita ja on edelleen kehissä ja voi hyvin. Olen seurannut Elowehnän vointia melkein viikoittain. Se on helppoa kun lähikaupan kylmäkaapista irtoaa tölkki alle kahden euron hintaa - ja hyvältä maistuu, hyvää perusvehnää. Vertaillaanpa nyt siis tavallaan tätä uutta Micro Wehnää Elowehnään, vaikka en oluita tässä rinnakkain maistakaan eikä vertailun tarkoituksena ole selvittää näiden oluiden keskinäistä paremmuutta, vaan välittää teille jonkinlainen kuva siitä miten Micro Wehnä tähän tunnettuun isoveljeensä vertautuu.
 
Lasiin kaatuu Elowehnää selvästi tummempi tulkinta. Valoa vasten rusehtavan värinen ja vaahdoltaan runsas vehnis. Tuoksussa mallaspohjasta nousee esiin hienoisesti toffeeta ja paahteisuutta, mutta pääaromit tulevat tietysti vehnähiivan käymisestereistä, jotka ovat tässä raikkaan neilikkaisia ja purukumimaisia. Myös hentoa banaanisuutta löytyy. Olut on suussa kohtalaisen täyteläinen, ei niin suuntäyttävän kuohkea kuin tuhdimmat vehnät, mutta mukavasti pyöreyttä kuitenkin löytyy - varsinkin prosentteihin nähden. Katkeroa nousee loppumakuun erittäinkin ronskisti, hieman yllättäen, mutta onhan tässä tölkin mukaan mukavat 32 katkerot ilmaisevaa EBU-yksikköä. Mausta löytyy vehnähiivan aromit tietysti keihäänkärkenä, mutta myös hieman tummasävyinen vehnämaltaisuus ja lopussa jopa mausteiseksi vetävä humalaisuus maistuu. On kyllä ryhdikäs olut vahvuisekseen, eikä tosiaan mikään Elowehnän pikkuversio vaan seisoo omilla jaloillaan ollen makumaailmaltaan tummempi ja katkerampi. Tykkäsin!

Keisari Kesähetki Summer Lager
4,2% | Vesi, ohramallas, humala (Magnum, Citra, Waimea, Nelson Sauvin, Amarillo), hiiva
 
Kesähetkeä maistelin viimeksi aika tarkkaan vuosi sitten kun Nokialta tipahti samaan tapaan näytepakkaus maistettavaksi. Hieman hellesin tyyliseksi hieman hedelmäiseksi lageriksi silloin niputin ja aikalailla unohduksiin olut sen jälkeen jäi. Nyt tähän vuoteen reseptiä on kuitenkin tuunattu saatekirjeen mukaan tukevammalla rungolla ja lisäämällä humalien katkeroita, aromia sekä hedelmäisyyttä. 


Kirkas kullankeltainen olut, jonka vaahdosta rakentuu tiheät pitsikuviot lasin reunoille. Tuoksussa on raikasta hedelmäistä humalaisuutta, joka liikehtii sitrusvetoisesti, mutta omaa myös herukkaisia ja hivenen havuisiakin piirteitä. On selkeästi iskevämpi kuin vuoden takainen versiointi! Pehmeän maltainen alkumaku johdattelee kuivempaan ja sopivasti katkeraan lopetukseen sekä aina pitkään edelleen hedelmäiseen jälkimakuun. Muistikuvieni perusteella edellinen versio oli lähempänä peruslageria, mutta tässähän on nyt todella aromaattinen humalaisuus. Sitrushedelmiä ja hieman pehmeämpää mangoisuutta ja passionhedelmäisyyttä löytyy heti alkumausta lähtien. Puhdas mallaspohja ja neutraali lagerkäyminen päästävät humalat hienosti esiin ja mallaspohja kantaa prosenttien vähyydestä huolimatta kokonaisuuden hyvin. Selkeä parannus edelliseen versioon, omaan makuuni nyt ainakin. Nyt on makuu!

Mallaskosken Panimo 100v Juhlaolut ja Tiltu Oatmeal Stout

1 kommenttia
 
Mallaskosken Panimo täyttää tänä vuonna 100 vuotta ja juhlaa varten on tietysti pantu myös juhlaolut, jonka reseptiikka pohjautuu panimolla 1950-luvulla valmistettuun lager-olueen. Mallaskosken Panimo perustettiin Seinäjoelle kieltolain aikaan vuonna 1921. Kieltolain aikana valmistettiin vain mietoja mallasjuomia ja virvoitusjuomia, mutta kieltolain päättymisen jälkeen vuonna 1932 alettiin valmistamaan myös II- ja III-veroluokan oluita. Panimon toiminta loppui vuonna 1965. 

Vuonna 1997 kuusi Seinäjoelta lähtöisin olevaa nuorta miestä, joiden joukossa oli nykyinen tehtaanjohtaja Jyri Ojaluoma, päättivät perustaa Mallaskosken panimon uudelleen entisen panimon paikalle. Ensimmäiset vanhaa perinteistä nimeä kantaneet Kuohu-oluet valmistuivat joen rannassa vuonna 1999. Ojaluoma on vastannut oluiden valmistuksesta Mallaskoskella jo yli 20 vuotta. Alussa hänellä oli oppi-isänä alkuperäisen panimon perustajan pojanpoika, panimoinsinööri Juhani Wallenius. ”Walleniuksen ansiosta löysimme ja saimme elvytettyä vanhan Mallaskosken Tehtaiden panimohiivan, joka on meillä jatkuvassa käytössä. Perinteet elävät näin sananmukaisesti panimolla sukupolvesta toiseen”, Ojaluoma sanoo. Panimoa laajennettiin kolmisen vuotta sitten lisäämällä käymistilaa, mikä mahdollistaa tällä hetkellä puolen miljoonan litran vuosituotannon. Vuonna 2019 tuotantomäärä oli noin 450 000 litraa.

Sain panimolta kutsun etäyhteyksillä pidettyyn juhlaoluen lanseeraustilaisuuteen, mutta en harmikseni ehtinyt päivätöiden vuoksi siihen mukaan. Vielä ei blogitus lyö ihan niin hyvin leiville. Kuulemani mukaan oli oikein mielenkiintoinen tilaisuus. Varsinaiset juhlat on tarkoitus pitää kesäkuussa Seinäjoella, mutta tässä ajassa mikään ei tietysti ole varmaa. Sain postitse maistettavaksi panimon Mallaskoski 100 Juhlaoluen ja juhlavuoden toisen uutuuden Tiltu Oatmeal Stoutin, jotka arvioin tässä seuraavaksi. 

Mallaskoski 100 Juhlaolut
5,0% | Vesi, ohramallas, humala, hiiva

Juhlaolut siis pohjautuu 1950-luvun reseptiikkaan ja mallaspohjassa on käytetty myös pohjanmaalaisen Pehkolan artesaanimallasta. Humalajikkeet on valittu sen ajan oluen valmistustapaa noudattaen. 


Kirkas syvän kultainen ja vaahdoltaan kestävä olut. Kaunis väri. Tuoksu on hieno ja jykevä. Siinä on hieman karamellisoitunutta ja paahteistakin puolta, mutta kuitenkin raikkaus ja jalohumalaisuus säilyttäen. Olut on suussa täyteläinen ja katkeroltaan miellyttävän runsas. Katkero elää jälkimaussa vielä pitkään nielaisun jälkeen - nyt on kunnollista! Alkumaku on maltaisen makoisa ja siinä on huomattavasti syvempi maku kuin peruslagereissa. Mielestäni se on hieman karamellisoitunutta ja omaa pienen paahteisenkin särmän - uskoisin tämän piirteen tulevan tuosta Pehkolan maltaasta. Keskivaiheilla alkaa jo katkero rakentumaan ja loppua kohti saadaan mukaan myös jalohumalaista yrttisyyttä. Oikein saksalaistyylinen perinteisen makuinen laadukas lager, olematta kuitenkaan täysin perinteisen makuinen vaan jotain enemmän. Erinomainen ja onpa tarinoineen kaikkineen aivan todella hieno tapa juhlistaa merkkipaalua!


Mallaskoski 100 Tiltu Oatmeal Stout
8,0%

Maltaat: Pale Ale, Oat, Crystal, Wheat, Chocolate Malt 
Humalat: Sultana 
Lisäksi laktoosia

Vahvassa kaurastoutissa käytössä mielenkiintoinen Sultana humalalajike, joka on itselleni ihan uusi tuttavuus. Näyttäisi olevan amerikkalainen aika hedelmäiseksi kuvailtu lajike. Humala ei tietysti tässä tyylissä varmasti päällimmäisenä makuna ole, mutta tulipa tämän varjolla nyt tutustuttua tuohonkin lajikkeeseen. Olut on saanut nimensä panimon alkuvuosina Venäjältä sotasaaliina saadun Tiltu-hevosen mukaan. Tiltu olut on esikuvansa mukaan tumma ja rehti, panimolta kerrotaan.
 
Sysimusta olut kaatuu lasiin maltillisesti vaahtoavana. Vaahto on mokkaisen sävyistä. Tuoksussa on konvehtimaista suklaisuutta,, maitokahvia, kaurakeksisyyttä ja paahteisuutta sekä aavistus jotain savuistakin tuntua. Lempeä tuoksu vahvuudeltaan jykevässä oluessa. Maku on paahteinen, suklainen ja kahvimainenkin. Kaura tuo näissä yleensä suutuntumaan sellaisen pehmeän täyteläisyyden, joka tästä hieman uupuu ja suutuntuma jääkin korkeintaan keskitäyteläiseksi - sellaista tuhtia tuntua ei siis synny ja sitä kautta pehmeyskin jää vajaaksi tyylin normista vaikka lisäksi mukana oli makeuttavaa laktoosiakin. Alkoholi pysyy kuitenkin hyvin piilossa, vaikkei runko se kaikkein jykevin olekaan. Pehmeämmän kaurastoutin sijaan siis kuoren alta paljastuukin kuivempi ja humalaisempi hieman foreign export stoutin tyylinen olut. Odotin erilaista ja aluksi tuntuikin odotuksiin nähden pettymykseltä, mutta pullon nestepinnan alati laskiessa totesin että se ajatusmalli on väärä - oluesta pitäisi yrittää nauttia sellaisena kuin se on, kiinnittämättä liikaa huomiota oluttyyliin tai tässä tapauksessa vielä ns. alatyyliin. Stout on stout ja sillä hyvä. 
 
Juhlaolut lienee jo saatavilla tai ainakin tulossa laajalti kauppoihin ja sitä pitää ehdottomasti maistella vielä lisää itsekin. Tiltu puolestaan löytyy Alkosta


Isot belgit: La Rulles Blonde

0 kommenttia
 

Vuoden vaihtuessa nautiskelin erinomaisen La Rulles Triplen, josta toki myös kirjoitin "Isot belgit" -artikkelin. Aika pian tuon jälkeen aloinkin sitten katselemaan josko Rullesia saisi jostain lisää ja löysinkin hollantilaisen nettikaupan, josta sitten tilasin kaksi pulloa sekä Rullesin Blondea, että Rullesin Estivalea. Lopputuloksena sain neljä näitä Blondeja. Kauppa toki pidätti oikeuden vaihtaa tuote johonkin vastaavaan jos sitä juuri oikeaa ei löydykään. Sen verran huikean hyvä oli tämä blondekin että ei tuo varsinaisesti haittaa. Estivale on vähän kevyempi, 5,2 prossainen, ja sitä on välillä saattanut löytää kaupoista Suomessakin. Napataan sellainen sitten jos vastaan tulee. La Rulles Blonde taas näyttää hiljattain tulleen myös Alkon valikoimaan. Iso pullo alta kympin, eli sen vielä kärsii maksaa. Minulle tuo kymppi on ainakin jonkin sortin kipuraja näissä. 

 

Kuva: romahorecaservice.it


Rullesin Tripelistä kirjoittaessani kerroinkin jo, miten panimolla uskotaan avokäymisen taikaan ja siihen että sitä kautta saadaan hiivasta ne parhaat aromit irti. Hiivana toimii alunperin Orvalilta haettu pintahiiva, jota panimo nykyään kasvattaa itse. Myös humalointi on usein avokätisempää kuin belgipanimoilla keskimäärin ja hiilihapot saadaan pullossa jälkikäyttämällä. Rulles Blonde oli panimon ensimmäinen olut, julkaisu tapahtui maaliskuussa 2000.  

 

La Rulles Blonde
7,0% | Vesi, ohramallas, humala, sokeri, hiiva
 
Utuinen kultaoranssi ja vaahdoltaan kuohkea sekä runsaan pitsikäs. Tuoksu hurmaa blondelle epätyypillisen humalaisena - mahtava kukkaisuus sekä kosolti hedelmäisyyttä ja yrttisyyttä. Hunajaisuutta ja raikkaan hedelmäistä belgihiivalle ominaista käymisesterisyyttä löytyy myös. Nyt on blonden tuoksussa siis sopivasti potkua. Maku vastaa tuoksun huutoon. Raikas hedelmäisyys, raikkaat hiilihapot, suutuntuman sopiva kuivuus ja loppuvedon nautinnollinen humalaisuus. Niistä koostuu Rullesin Blonde. Kerroksiakin löytyy - hedelmäisyydessä on käymisestereitä ja humalien aromikkuutta, joita hunajaisuus hienosti tukee. Suutuntumassa vaikuttaa kuivaksi käyttänyt panimon itse erästä toiseen kierrättämä hiiva ja kuohkeat hiilihapot tuottava jälkikäyminen pullossa. Loppuvetoon vaikuttaa nielaisun jälkeen nouseva sopiva lämpö ja edelleen humalien sekä käymisesterien yrttisen mausteinen ja katkeroituva tuntuma. Ei ole nöyrä ja pehmeä blondi tämä, vaan humaloidumpi ja rohkeampi versiointi - Rullesin näköinen. Kuitenkin makeampi kuin saisonit ja lempeämpi kuin tripelit eli tyylilajille uskollisesti belgiblondea. Erinomainen!

Maistossa Mallasseppien lagerit Kultaranta ja Löyly

1 kommenttia
 
Tuli käytyä tuossa viime lauantaina Naantalissa kylpemässä ja tietysti samalla ajattelin tehdä paikallisia oluthankintoja. Mallasseppien panimon myymälä oli lauantaina kiinni, sen tietysti tarkastin etukäteen, joten hankinnat sijoitettiin K-Supermarket Ukko-Pekkaan. Mallassepät on kova IPA panimo ja hyllyssä olikin sekä Naantalin Eeppistä että legendaarista Lekaa, mutta siinä valikoimaa selatessa totesin etten ole itse asiassa koskaan maistanut panimolta ainuttakaan lageria. Lopulta ostopäätös kohdistui siis Kultaranta lageriin ja Löyly craft lageriin. Katsotaan miten kavereilta taittuu pohjahiivalla pano.
 
Kultaranta on näistä se ilmeisesti se perinteisempi. Etiketti kertoo oluen olevan suomalaisesta viljasta ja tsekkiläisestä Saaz-humalasta valmistettu olut.

Mallassepät Kultaranta 
5,2% | Vesi, ohramallas, humala, hiiva


Utuinen, kullankeltainen ja vaahdoltaan kestävä olut. Tuoksussa on viljavaa maltaisuutta, hieman ruohoa, keväistä kukkaniittyä ja Saazin tuomaa tsekkiläisen oluen pehmeän sitrushedelmäistä tuntua. Raikkaan lagerin laadukas tuoksu. Maku jatkaa samalla konstailemattomalla linjalla. Hyvä keskitäyteläinen maltillisesti hiilihapotettu suutuntuma. Hieman makeutta rungossa, mutta tasapainottavaa katkeroa sitä kontraamaan ja aromipuolelta mukavasti hedelmää siihen tueksi. Mukava suodattamattoman lagerin hieman ruohoinen kellerbierin tuntuma, joka toimii minulle hyvin. Raikasta, mutta pehmeää ja miellyttävää nautittavaa. Juontiolueksi kai tarkoitettukin ja siinä toimii, vaikka makuakin on. Hyvä ensikosketus naantalilaiseen lageriin. 

Seuraavaksi sitten craft lager tittelillä tuleva Löyly, jonka etiketistä löytyy sitten jo humalakäpyä ja kuvauksestakin lupailuja hedelmäisestä humalasta. Ajattelin tämän niin, että Kultaranta oli tämä "peruslager" ja Löyly sitten askel siitä eteenpäin voimakkaampaan suuntaan. Maistetaan.

Mallassepät Löyly
5,2% | Vesi, ohramallas, humala, hiiva


Ulkonäkö on samankaltainen, ehkä hieman vaaleampi tai kirkkaampi ja vaahdoltaan pitsikkäämpi. No nyt lähtee jo tuoksussa - humalaa nimittäin on! Onpa mahtavat limenkuorimaiset ja herukkaiset aromit - aromeissa ei sinänsä ole mitään erikoista tai outoa, mutta se intensiteetti jolla ne lasista ulos puskevat on mahtava. Haiskahtaa Mosaicilta, mutta en sano mitään varmaksi eikä sillä mitään väliä loppujen lopuksi olekaan. Jos tuoksussa oli potkua niin sitä löytyy sitten kyllä maustakin, mutta ei ylitse vuotavasti vaan tasapaino huomioiden. Mallaspohja tuntuu Kultarantaa kevyemmältä, mutta se voi johtua selvästi voimakkaammasta katkeroinnista, joka kuivattaa jälkimaun nautinnolliseen hedelmäiseen loppuvetoon. Humalien hedelmäisyys siis tosiaan kantaa alusta loppuun asti - alun herukkainen ja eksoottisenkin hedelmäinen otanta kääntyy lopussa tiukemman sitruksen puoleen, edelleen raikkautta korostaen. Taustalla vaikuttaa kokoajan lagerin heleä maltaisuus eli kyllä tämän pintahiivasta sitä kautta selkeästi erottaa. Perkule, onpas raikkaan tuntuinen ja maukas, niin todella maukas. Tämä pääsi kyllä Kultarannan jälkeen yllättämään vähän puskista - tämä ei ollut siitä ainoastaan askel voimakkaampaan suuntaan vaan ihan kunnon harppaus tai kolme. Järisyttävän erinomainen.

Taittuu siis Mallassepiltä myös lagerit eli pohjahiivat, näin annan itseni tässä kohtaa ymmärtää. Löylyä lissää, löylyä lissää, löylyä lissää, mutta ei kiukaalle vaan Harrille, kiitos!

Arvioidut oluet ostettu Naantalin K-Supermarket Ukko-Pekasta.

Isot belgit: Corsendonk Pater Dubbel

2 kommenttia
 
Viimeisin nettitilaukseni sisälsi Corsendonkin 13 oluen setin ja lasinkin siihen kylkiäiseksi. Harvemmin tulee moisiin tartuttua, mutta nyt se tuntui jotenkin hyvältä eikä ole jälkikäteen kaduttanut. Olen maistellut nuo 13 pikkupulloa jo ja osan arvioinutkin blogini facesivuille. Yleisarvosana hyvä+. Noiden setissä tulleiden oluiden lisäksi tilasin panimolta toki isonkin pullon, jotta pääsisin sen myötä kirjoittamaan tämän artikkelin. Tässä on siis Corsendonk Pater Dubbel, joka virallisesti myydään kai pyöreän tinatörpön sisällä pullo paperiin käärittynä, mutta minulle tuli vain pelkkä paperiin kääritty pullo. Tämä ei haittaa koska en keräile tätä olutmemorabiliaa eli kierrätykseen vaan olisi mennyt moinen putkilo. 




Nykymuotoinen Corsendonk ei ole panimo vaan tuotemerkki, jota panee panimo nimeltä Du Bocq. Panimon nimikään ei välttämättä heti soita kelloja, mutta jos vielä kerron, että yksi heidän tuotemerkeistään on myös Gauloise, niin ehkä sitten jo kilkattaa. Gauloise Brune on nimittäin yksi Alkossa "ikuisesti" roikkuneista isoista belgipulloista. Suomesta löytyy maitokauppojen puolelta myös kelpo witbier Blanche De Namur, joka on niin ikään Du Bocqin tuotteita. 
 
Corsendonkia pantiin kuitenkin omassa panimossa vuoteen 1953 asti, jolloin panimo suljettiin ja tuotemerkkiä alettiin valmistamaan sopimusvalmistuksena muissa panimoissa. Nykyään kaikki Corsendonkit panee nimenomaan Du Bocq. Corsendonk Paterin, eli tämän oluen jota tänään nautin, kerrotaan valmistetun ensimmäistä kertaa vuonna 1906. Du Bocq on perheomisteinen ja jo kuudennessa sukupolvessa perustaja Martin Belotin jälkejäisten pyörittämä panimo. Ikää siis tälläkin operaatiolla jo on. Ensimmäiset Gauloise merkin oluet valmistettiin jo 1920-luvulla. 




Corsendonk oluiden valmistusprosessista kerrotaan sen verran, että keiton aikana lisäillään humalat ja mausteita, joista erikseen mainitaan tyypilliset korianteri, anis ja appelsiininkuori, mutta ei siis kerrota mihin oluisiin mitäkin laitetaan. Oluet hiivataan 22 asteessa panimon hiivalla ja käymisen aikana lämpötila saattaa nousta 26 asteeseen asti. Pääkäymisen jälkeen oluet lageroidaan eli varastokypsytetään nollan asteen tuntumassa muutaman viikon ajan. Kaikki Du Bocqin oluet myös suodatetaan, paitsi vehnäoluet kuten Blanche De Namur. Sen jälkeen pullokäymistä varten lisätään sokeria ja tuoretta hiivaa - näin muodostuu belgityyleille ominaiset eläväiset hiilihapot. Tämä jälkikäyminen kestää 12-14 päivää 25 asteisessa tilassa, jonka jälkeen olut on valmista myyntiin. Pari kuukautta menee siis keitosta pulloon. 
 
Tämän Pater Dubbelin etiketti ei mainitse raaka-aineista kuin ohramaltaan (sisältää ohramallasta).
 
Corsendonk Pater Dubbel
6,5% |  Sisältää ohramallasta



Lasiin kaatuva olut paljastuu reunoiltaan läpikuultavan tummanruskeaksi ja muodostaa ylleen mittavan beigevivahteisen vaahdon. Kyllä se ihan dubbelilta näyttää. Tuoksussa hurmaa raikas hedelmäisyys, jossa on päärynänkuorimaisia "belgihedelmän" aromeita  ja niiden taustalla tummempia kuivattuja hedelmiä. Tosi raikas hedelmäisyys ja varsinkin kun lasissa on tummahko olut - sen ei arvele ulkonäön perusteella olevan ainakaan näin raikkaan tuoksuinen. Monesti väri näihin tummempiin belgeihin tuleekin maltaiden sijaan tummasta sokerisiirapista - niin kai tässäkin. Maltaan hentoisia sävyjä ja mielestäni myös kevyttä kirsikkaisuutta nousee lasista. Hyvä tuoksu. Maku toimii myös. Mitään makupommeja tripelien tai vielä vahvempien quadrupelien tavoin dubbelit eivät yleensä ole eikä ole tämäkään. Mutta hyvän makuinen on ja tasapainoinenkin. Jälleen huomattavan raikas, vaikka nyt nielaisun jälkeen mukaan tulee mausteisuutta ja tummempia, hieman karamellisoituneita sekä paahdetun sokerisia sävyjä. Hetken lasissa lämmettyään tuoksun raikas hedelmäisyys on edelleen puoliksi tallella, mutta mukaan on tullut myös anista ja lakritsia sisältävää suuntausta. Etiketin nautintasuositusta 4-6 astetta voi pitää ehkä hyvänä aloituslämpönä, mutta toki aromit kunnolla avautuvat vasta hieman lämpimämmässä. Hyvän makuinen, belgiolueksi varsin täyteläinen, mutta ei kuitenkaan kovin makea eikä myöskään liian kovasti hiilihapotettu. Pidän todella onnistuneena tyylissään. Hedelmäisempi ja raikkaampi mielestäni kuin Westmalle Dubbel, mutta pakko myöntää että siitä on aikaa kun olen sitä maistanut viimeksi, mutta tällainen mielikuva minulla nyt on. Ei mitään vaikeuksia tissutella isoa pulloa - vielä kun olut muuttaa lämmetessään makuprofiilia tummempaan, monimuotoisempaan ja hitaasti maisteltavampaan muotoon niin viihtyyhän tässä.  
 
.
.
.
 
Jälkikirjoituksena todettakoon, että valitettavasti se kauppa josta olen näitä tilaillut eli Belgiuminabox on mennyt konkurssiin. Huomasin tämän viime viikolla kun lähdin katselemaan josko olisi maukkaita isoja belgejä tarjolla. Kaupan sivuilla sanotaan olevan huoltotoimenpiteitä käynnissä, mutta konkurssi-ilmoitukset löytyy netistä, joten se lienee sinettiä vaille valmista kauraa. Harmi homma, sillä tuoltahan tuli tilailtua useammankin kerran ja aina palvelu oli hyvää. Tsekkailin sitten muita vaihtoehtoja ja laitoinkin yhden tilauksen vetämään (mm. pari La Rullesia!), mutta palataan siihen sitten jos ja kun se tulee perille. 

Isot belgit: Rulles Triple

1 kommenttia
 
Isot belgit saivat päättää vuoden 2020 ja aloittaa vuoden 2021 kun vuoden vaihteen molemmin puolin nautiskelin lasillisen tätä belgialaispanimo Rullesin erinomaista tripeliä. Tämäkin oli syksyisen nettitilaukseni satoa.
 


Olen maistellut tätä vuonna 1998 perustetun pienehkön panimon olutta aiemminkin ja se oli mm. Alkon jouluolutvalikoimassa vuonna 2010. Panimoa vetää Grégory Verhelst, joka valmistui alalle vuonna 1997 ja heti siis seuraavana vuonna laittoi panimon pystyyn. Laitteistoa haalittiin jonkun aikaa ja ensimmäinen olut saatiinkin ulos vasta seuraavan vuosituhannen puolella maaliskuussa 2000. Panimomestarilla on tiukat periaatteet oluiden suhteen - ne käytetään avokäymisellä eli avoimissa sammioissa, koska näin hän kokee saavansa olueen enemmän aromikkuutta ja kaikki pakataan vain kolmenvartin pulloihin ja jälkikäytetään pulloissa. Tässä on siis panimo minun makuuni! 
 
Grégory hiivaa keräämässä (kuva: Beertourism.com)
 
Toinen mielenkiintoinen fakta on se, että panimo aloitti Orvalilta haetulla hiivalla ja on sittemmin "kesyttänyt" sen omaan panimoonsa sopivaksi. Käymissammion pinnalta kerätään käymisen yhteydessä hiivaa talteen ja se käytetään sitten seuraavaan satsiin ja niin edelleen. Beertourism.com tietää erinomaisessa jutussaan kertoa, että viimeksi Orvalilta olisi tuoretta hiivaa haettu vuonna 2009 eli metodi toimii tehokkaasti. 




Panimo sijaitsee Belgian eteläisessä osassa Gaumen alueella. Luxemburgin ja Ranskan rajoille on vain parisenkymmentä kilometriä matkaa.

Triplessä vahvuutta on 8,4%. Pale ale ja pils -maltaiden ohella käymiseen on annettu lisäpotkua sokerilla, joka on tyylissä enemmän sääntö kuin poikkeus. Humalina toimivat amerikkalaiset Warrior, Cascade ja Amarillo. Hiivana siis legendaarinen Orvalin hiiva - ja täytyy nyt muistaa, että se ei ole se brettanomycesiä sisältävä hiiva, sillä myös Orval käytetään ensin "perushiivalla" ja bretta lisätään vasta pullotusvaiheessa.

La Rulles Triple
8,4% | Vesi, ohramallas, sokeri, humala, hiiva




Kauniin kultaista ja vaahdoltaan muhkeaa olutta. Vaahto kestää pitkään ja jättää komeat pitsikuviot lasin reunoille laskiessaan. Oioioi mikä tuoksu! Viljavaa maltaisuutta, hunajaa, päärynänkuorimaista ”belgihedelmää” ja se mikä erottaa ihan siitä perustriplestä on myös varsin tuntuva humalointi, josta irtoaa hedelmäisyyttä ja yrttimäisyyttä. Maku iskee lujaa - humalaisempi ja hedelmäisempi kuin tripelien keskitaso, mutta kuitenkin se parhaiden tripelien ydin säilyttäen. Mahtava viljainen sekä hunajainen pohjavire. Runsaasti kuivattua hedelmäisyyttä ja sitten tuoreempaa hedelmänkuorimaisuutta sekä mausteisuutta myös. Hyvä pitkäkestoinen katkero saadaan vielä loppuvetoa kruunaamaan. Nielaisun jälkeen humalien hedelmäisyyttä nousee vielä mukaan. Todellista herkkua. Perinteinen, mutta modernilla kulmalla humaloinnin suhteen. Aivan todella erinomainen tripeli. Jotain samaa Chouffe Houblon Doppelen IPA Tripeli kanssa, mutta kuitenkin lempeämmin - tripelmäisemmin. Taidokkaasti kun jenkkihumalaa yhdistää muuten jo laadukkaaseen ja toimivaan pohjaan niin kyllä se vaan nostaa tasoa vielä ylemmäs. 
 
Erinomainen päätös vuodelle 2020 ja vielä parempi alku vuodelle 2021 - onhan toinen lasillinen aina ensimmäistä parempi. 
 

Maistossa St. Bernardus Tripel ja Triporteur Nipple Trippel

0 kommenttia
 
Yhä harvinaisemmiksi käyvät pakkassäät jatkuvat täällä Rauman rannikolla. Ilma on tyyni ja rauhallinen pikkupakkasen paukkuessa. Nämä ovat juuri niitä talven parhaita iltoja vetäytyä kotaretriittiin parin hyvän oluen kera. Tänään valikoin kellarin valikoimista pari etämyynnillä Euroopasta tilattua tripeliä, joita en nyt nauti rinnakkain vaan peräkkäin, mutta kuitenkin toisiinsa verraten. Tässä on sellainen sopivasti kutkuttava klassikko vastaan uudempi aalto asetelma, kun vastakkain on St. Bernarduksen hieno ja klassinen tripel sekä uudempi Triporteur Nipple Trippel, jonka alaotsikkona on ”we brewed a classic tripel”. Maistetaan siis mikäli uudempi panimo on sanansa mittainen ja seisoo tasavahvasti klassikon rinnalla. 
 
 
Bernarduksen klassikossa vahvuutta on 8% ja ainesosina ohramallas, sokeri, humala ja hiiva. Triporteur on hieman vahvempi kellottaen 8,5% ja neljän viljan pohjalla mennään eli ohraa, vehnää, kauraa ja ruistakin löytyy. Muista ainesosista ei mainintaa. Näkemystä aiheeseen pitäisi löytyä sillä tein aika hyvän pohjatyön tripelien maisteluun tuossa 2019 kesällä kun maistelin reilut 40 eri tripeliä. Aloitetaan tulokkaasta. 
 
Triporteur Nipple Triple
8,5% | Ohraa, vehnää, kauraa, ruista 
 
Oranssihtavaan kallistuvan värinen ja vaahdoltaan belgityyliseksi varsin niukka olut. Lasia pyöritellessä vaahto tarttuu lasin reunoihin jättäen ns. ”pitkät jalat” eli vahvuutta ja kenties jäännössokereitakin löytyy. Tuoksu on hyvä ja nousee lasista tarjoten alkuun appelsiininkuorimaista ja aprikoosimaista hedelmää tripelille tyypillisten kuivattujen hedelmien oheen. Hunajainen makeus leijailee taustalla tuhtina. Maku alkaa hunajaisen makeana ja hedelmäisenä. Makeus kantaa jälkimakuun asti varsin täyteläisenä, eli sellainen parhaiden belgien ja tripeleiden puraisu ja sen myötä nautinnollisesti petollinen juotavuus tästä puuttuu. Makua kuitenkin on ja hyvää sellaista. Tosi hunajainen ja pehmeä tuntuma myös hiilihappoisuudeltaan, runsaasti kuivahedelmää jopa sokeroitua banaania ja aprikoosia. Sellaista naposteltavaa. Pieninä siemauksina ja kiireettömästi nauttien oikein miellyttävää olutta, mutta ei tällä tripelien kärkikahinoihin asiaa ole. Makeutta on niin paljon, belgioluelle aivan epätyypillisen paljon. Lempeä Leffe on tämän rinnalla tiukkaa tavaraa. Triporteur vie kuitenkin pehmeyden linnunmaitomaiselle tasolle - vai onko Nipple Trippel sittenkin kumarrus äidinmaidon suuntaan? Reittausblogi ei tällä kertaa tavoittanut Arttu Wiskaria antamaan tähän lausuntoa. Pehmeää ja makeaa joka tapauksessa on, mutta runsaan hedelmäistä ja hyvän makuista myös. Oluena hyvä, tripelien mittapuulla ei kovin kummoinen.
 
Sitten pari makkaraa perunasalaatin kera ja jälkiruuaksi jo aiemmin itselleni tuttu St. Bernardus. 
 
St. Bernardus Tripel 
8% | Vesi, ohramallas, sokeri, humala, hiiva 
 
 
Vaaleamman kultainen ja vaahdoltaan runsas tulkinta. Tuoksu antaa voimakkaan hunajaiset ja kuivahedelmäiset piirteet eteen ja taustalle nousee mausteisuuttakin. Selvästi raikkaan aromaattisempi kuin aiempi neljän viljan tripel. Päärynänkuorimainen hedelmäisyys suorastaan pirskahtelee lasista parhaiden belgitripeleiden tapaan. Maku on erinomainen ja suutuntumakin tripelille tyypillisempi eli vaikka runsautta löytyykin niin makeutta ei ainakaan loppuvedossa enää liiemmin ole ja humalaisuutta sekä katkeroakin löytyy. Hyvät raikkaat hedelmät ja totuttuun tapaan ”belgihedelmäisesti” eli omenan- ja päärynänkuorimaisuutta nousee esiin ja pientä mausteista käymisesteriä myös. Hieno klassinen tulkinta. Ei aivan ykkösluokan kamaa esim. La Trappen tai Karmelietin tapaan, mutta aivan niiden kannassa. Hieno nauttia panimon omasta lasista tässä ympäristössä. Totaalista rauhaa ja harmoniaa. Onpa hienoa istuskella kodassa taasen. Varsinkin kun olut maistuu hyvälle. Muutama ilta täällä on vuosien saatossa tullut vietettyä ja vaikka lapsetkin monesti ovat mukana niin näin yksin istuessa pääsee kuitenkin aivan erilaiseen tunnelmaan - ulkomaailma unohtuu pariksi tunniksi kokonaan.

Kotiolutta: BBHBC Morning Coffee Imperial Stout

0 kommenttia
 
Kotiolutta Eurajoelta maistoon taas. Tekijän edellinen kotiolut Old Fart Barley Wine oli erinomainen ja siinä, kuten tässä imperial stoutissakin on käytetty tekijän omalta pihalta kaadetun tammen lastuja. Lisäksi kuten Morning Coffee nimikin antaa olettaa on sekundaariin mennyt kahvia, eikä mitä tahansa kahvia vaan kenties yhden Suomen pienimmän kahvipaahtimon eli Eurajoen kuntaan kuuluvan Rikantilan Capri Coffeen paahtamaa meksikolaisen Sicobin tilan kahvia. Vahvuutta jytkyllä on noin 11,5% ja katkeroarvoa laskennallisesti muikeat 96 IBU.
 
BBHBC Morning Coffee
11,5% | 96 IBU | 118,5 EBC
 
Maltaat: Pale Ale, Delicacy Caramel Rye, Cookie, Black, Chocolate, Wheat, kaurahiutale ja fariinisokeri
Humalat: Magnum ja EKG
Hiiva: Mangrove Jack's M42 New World Strong Ale 
Lisäksi tekijän itsensä paahtamia tammilastuja ja Capri Coffeen paahtamia kahvipapuja


Sysimusta ja mokkaiselta vaahdoltaan niukka olut. Moottoriöljymäinen viskositeetti kaataessa, ainakin melkein. Tuoksu on intensiivisen kahvimainen, mutta kahvisuus on melko lempeää eikä yhtään kitkerää. Taustatoimijoina häärii tuttua imperial stoutin tuoksua - paahteisuutta, suolaista noitapillilakua, tummaa suklaata. Voimakas ja hyvä tuoksu, joka todella houkuttelee maistamaan. Maku on myös erinomainen ja vahvuuskin pysyy hyvin rungon takana aisoissa. Alkuveto alkaa jo hivenen suolaisen lakritsaisena, siirtyen sitten loppua kohti enemmän ja enemmän kahvimaiseen suuntaan. Tammikypsytys on ollut lempeä ja sen huomaan oikeastaan kunnolla vasta jälkimaussa. Aivan alkumaussa alkoi tuntumaan siltä että runko katoaa kun makeus jää paahteen alle, mutta keskivaiheilla kahvin iskeytyessä kunnolla kehiin tulee samalla mukaan myös sokerimaista makeutta, erikoinen efekti - voisiko olla fariinisokerista? Toimii joka tapauksessa erittäin hyvin. Täyteläisen paksu suutuntuma elää näin loppuvetoon asti, jossa katkero ja alkoholin lämpö vievät homman kohti kauniin kahvimaista finaalia. Onpahan vain hämmentävän hyvää. Sattumoisin tiedän tai luulen tietäväni ettei reseptiikkaa ole sen enempää harjoiteltu tai hiottu, joten tämä on tekijän terävän reseptiikkakynän ja mittavan panokokemuksen ansiosta tullut ns. laakista kuntoon. 
 
Ainahan voi toki parantaa, mutta kyllä tässä mielestäni kahvin määrä on kunnossa, tammilastujen määrä on maltillinen ja tulee vivahteena joten sekin on kunnossa. Humalointi on riittävän tykki tälle rungolle, eikä vedä kahvia kitkeräksi, joten kunnossa. Mallaspohja tiukan paahteisena on minun makuuni kunnossa, mutta varmasti pastrystoutistit ottaisivat tuhdimmankin makeuden. Hiiva on hienosti jaksanut jälkikäyttää sopivan hiilihappoisuuden, maltillisen toki kuten tyyliin kuuluu, joten kunnossa on sekin palanen. Erinomainen olut - tässä kohtaa heti vuoden 2021 paras imperial stout! No vitsi vitsinä, mutta saa oikeasti olla todella hyvä olut jos haluaa tämän syrjäyttää.