Kotiolutta: Beerzebub Hitchens Strong Bitter

Beerzebub blogia kirjoittava Ilkka Niskanen otti asiakseen lähettää kotipanimonsa brittityylistä olutta maistoon taas. Maaliskuussa 2020 maistelin miehen Bitter Limited olutta, jonka yhteydessä mainittiin hänen ottaneen asiakseen ehdan brittityylisen kotioluen valmistuksen. Silloin lasissa oli varhainen kehitysversio ja nyt yli puolentoista vuoden jälkeen olisi sitten päästy jo kenties kehityksen tämän hetkiseen huippuun aina kaikkia veden säätöjä myöden. Maltaina tässä Simpsons Maris Otter, Simpsons Crystal Heritage ja Simpsons Crystal Light. Humalina Nugget ja East Kent Goldings. Hiivana Wyeast 1469 West Yorkshire Ale. Kaikki raaka-aineet siis brittiläisiä, kuten asiaan kuuluu.

 

Täysi reseptiikka löytyy Brewfatherin sivuilta.

Tekijän kommentit: 

"Käytetty cornykegissä. Käymisen jälkeen paineet kegiin ja cold crash lähelle 0 C. Saatoin lisätä gelatiinia, mutta kylmäsäilytys kyllä hoitaa homman muutenkin. Siirto hapettomasti tarjoilukegiin. Hiilihapotus sillee brittityylisen maltillisesti, ehkä 2,0 vol.

 

Parin kuukauden kylmäsäilytyksen jälkeen maut hienosti pyöristyneet ja integroituneet, ja täytyy kyllä itsekehaista, että onpa autenttisen brittiläinen meininki. Karamelli-keksi-marmeladinen alku, mutta asiaankuuluvan kuiva lopetus. Sopivasti suuta kuivattava katkero ja sopivasti humalan aromia. Siinäkin mielessä brittiläistä, että sopiva annoskoko on vähintään 0,5 litraa, ja sen jälkeen tekee mieli ottaa toinen tuoppi. 

 

Tuo 1469 (ilmeisesti Timothy Taylor -kanta) on kyllä huikea hiiva, jos perinteistä imperiaalista makumaailmaa kaipaa. Aromihumalan voisi ehkä seuraavalla kerralla vaihtaa, kun en välttämättä EKG:stä täysin varauksetta välitä, vaikka se klassikko onkin. Tai jos ei kokonaan, ainakin puolet voisi korvata vaikka Challengerilla."

Beerzebub Hitchens

5,4%

Tosi kaunis, kirkkaan kuparinen ja vaahdoltaan pitsikäs olut. Aiaiai kun on aivan aidon brittityylinen tuoksu. Kentiläistä Spitfireä nousee hieman, mutta myös monipuolisempaa hieman aprikoosimaisen hedelmäistäkin tuoksua - se on taas enemmän tuttua Fuller’sin hienoista oluista. Eikä humalan huumaavan tuoksun hurmaamana anneta maltaisuuden painua unholaan - sillä sitäkin on ja se on keksimäistä sekä hennon karamellimaista. Todella onnistunut, täydellisesti aidon brittityylinen tuoksu. Maku on myös erinomainen. Mallaspohja on mainio tarjoten alkuun makeutta ja hentoa karamellimaisuutta, mutta väistyen sitten taaemmas kun humaloinnin varsin terhakka katkeruus pääsee irti. Kunnollinen katkero, sellainen brittityylisen pureva, mutta lyhytkestoinen, jolloin jälkimaussa aistitaan jälleen myös humalien aromikkuutta. Maussakin on tiettyä Shepherd Neamen tyyliä, mutta sen lisäksi myös Fuller'smaista hedelmäisempää tatsia - ja täydellinen tasapaino. Makeutta, mallasta, katkeroa, aromikkuutta. Hiivasta taitaa tulla hieman sellaista kuivatun hedelmäistä käymisaromia myös mukaan. On kyllä niin aidon brittityylinen kuin olla ja voi. Olen joitakin hyviä suomalaisia brittityylisiä maistanut, sekä kaupalliselta että kotioluiden puolelta, mutta tuskin näin hyvää koskaan. Ja nyt tarkoitan siis näitä keveämpiä brittityylisiä ale-oluita tyyliin golden ale, bitter, ESB jne. Vahvempia kuten barley winejä ja english strong aleja jne. on monia erinomaisiakin. 

 

Lajille omistautuminen ja sen hienouksiin varmasti armotonkin paneutuminen on kannattanut ja lopputuloksesta maistaa sekä reseptin että prosessin laadun - ja se on molemmissa tinkimätön. 

 

Kiitokset tekijälle oluesta.

Kotiolutta: Lemisen English Barley Wine

Nyt sitten maistoon Lemiseltä vielä viimeinenkin maistiaispaketin olut. Kyseessä on English Barley Wine, jolla Leminen voitti Olutliiton Valtakunnallisen kotiolutkilpailun Ale-sarjan vuonna 2020. En itse asiassa tiedä onko kyseessä sama reseptiikka vai ei, mutta sama erä ei ainakaan, koska olut on tehty helmikuussa ja pullotettu 29.6 tänä vuonna. Reseptiikasta en tiedä taaskaan mitään, ainut tieto on vahvuus, jota on jykevästi 9,8%. 

 

Nyt kun näitä Lemisen oluita on tässä blogissa maisteltu ja kehuttukin, niin laitan alle instakuvan kaverin panimolaitteistosta, joka on upea. Siinä on euroja uponnut harrastukseen kohtuudella, mutta laadun kyllä maistaa ja nämähän kestää "ikuisesti" kun antaa sopivasti huolenpitoa ja hellyyttä. Kaunista on, niin kaunista.

View this post on Instagram

A post shared by Markku Leminen (@lemisenmake)

 

English Barley Wine

9,8% 

Lasiin kaatuu mahonkisen ruskeaa ja hieman punasävyistä olutta, joka vaahtoaa keskiverrosti. Vaahto kestää hetkisen. Tuoksu on upea ja niin aidon brittityylinen kuin olla ja voi. Marmeladimaisuutta, sokeroituja kuivattuja hedelmiä, rusinaisuutta ja hieman paahdettua vaahtokarkkia. Tuhtia maltaisuutta, mutta myös hedelmäisyyttä ja humalaisuutta. Kaikki palaset tuoksussa kohdillaan. Olut kun kaatuu suuhun niin suutuntuma on täyteläinen ja sopivan hiilihappoinen. Loppuvedossa tuhtius hälvenee ja jälkimaku on todella miellyttävä ja asiaankuuluvasti lämmittävä - hieman sherrymäinenkin. Aiai miten hyvää. Karamellimaisuutta, hieman paahteisuutta, rusinaisuutta ja marjaisuutta sekä marmeladimaisuutta. Hyvin myös humalaa sekä aromi- että katkeropuolella. Humalaisuudella ei kuitenkaan heilauteta balanssia vaan sitä on juuri sopivasti maltaisuutta tasapainottamaan.

 

Hyvin hiotun oloinen resepti - jos sarjavoitto tällä samalla reseptillä tuli niin en ihmettele. Todella siis hämmästyttävän hyvää. Voisi olla Fuller'sin logo pullossa ja menisi ihan täydestä. Myös kypsyys on hyvä - olut on hyvin asettuneen oloinen. Ei nuoruuden intoa, mutta ei myöskään vanhuuden vaivoja. Taisi käydä niin että Harri jätti nyt parhaan viimeiseksi, vaikka muutkin Lemisen oluet olivat tosi hyviä. Kerrassaan hieno aidon brittityylinen olut - yhdellä sanalla erinomainen.

Kiitos Lemiselle upeista oluista!

Maistossa uudempia trappisteja - Chimay 150 ja Rochefort Triple Extra

Nyt sitten maistoon uudehkoja trappist-oluita panimoilta, jotka julkaisevat uutuuksia hyvin harvakseltaan. Rochefortin valikoimaan on kuulunut 6, 8 ja 10 numeroidut oluet "aina", eikä uusia ole saatu ennen Triple Extraa, joka taisi tulla markkinoille viime vuonna. Lisäksi Rochefortin kaikki oluet ovat aina olleet todella hyviä, joten uutuus on sitäkin kautta todella mielenkiintoinen. Chimayltä on toisinaan tullut uutuuksia, mutta ne ovat olleet tynnyröityjä versioita panimon perusvalikoiman oluista, eli varsinaisesti uutta reseptiikkaa ei ihan hetkeen ole sieltäkään tullut. Tämä Chimay 150 julkaistiin ensimmäistä kertaa jo vuonna 2012 panimon 150 vuotisjuhliin, mutta silloin kertaeränä. Nyt se on tullut vakiotuotantoon mukaan. Molemmat oluet olen ostanut Alkon tilausvalikoimasta.

 

Chimay 150 

10% | Vesi, ohramallas, sokeri, vehnätärkkelys, humala, mausteet, hiiva 

 

 

Läpikuultavan kultainen ja vaahdoltaan kuohkea, pitkäkestoinen ja pitsikäs. Tuoksussa on pohjilla tuttua Chimay Triplen hunajaisen maltaista ja kuivatun hedelmäistä tuntua, mutta siinä on selvästi enemmän parfyymimäistä kukkaisuutta. Hieno tuoksu kerrassaan. Tämä kukkainen ja jopa parfyymimäinen aromikkuus lienee peräisin olueen lisätyistä mausteista. Maku on hyvä, mutta ei yllä aivan niin hekumalliselle tasolle kuin viehättävä tuoksu antoi olettaa. Siinä on runsaasti kuivatun hedelmäistä tuntua ja mukavasti hunajaisuutta, niin että alku- ja keskimaku ovat täyttä juhlaa. Nielaisussa kuitenkin katkero, mausteisuus ja vahvuus yhdessä luovat hieman terävän ja kuivakan puraisun, joka toki sitten jo äkkiä tasoittuu lempeämmäksi loppuliu’uksi ja miellyttäväksi lämmöksi rintakehässä. Ihan pieni hetki tuota karkeutta siis vain on, joten puhumme tässä miltei marginaalisista nyansseista, mutta niillä kuitenkin on kohtalainen vaikutus oluen yleisvaikutelmaan. Tästä huolimatta ollaan kirkkaasti plussan puolella, olut on todella hyvä, mutta ei ehkä aivan erinomaiseksi reitattava. Loppukaneettina sanoisin, että se Chimayn perustripel on aavistuksen parempi omaan makuuni. Tämä on toki aromikkaampi ja runsaampi, mutta mausteisuus ja vahvuus lyövät ihan inasen yli. Kokemisen arvoinen kuitenkin ehdottomasti! 

 

Rochefort Triple Extra

8,1% | Vesi, ohramallas, vehnämallas, sokeri, humala, hiiva, appelsiininkuori, mausteet 

 

 

Läpinäkymättömän utuinen ja vitivalkoiselta vaahdoltaan kuohkea, suorastaan lusikoitava. Tuoksu on raikkaasti belgihedelmäinen ja parfyymimäinen. Appelsiininkuoret ja todennäköisesti korianteri tuovat vahvaa witbierin tuntua mukaan - todella raikas tuoksu! Maku on hunajainen, vehnäisen maltainen ja vaahtokarkkimainen tai marsipaaninen eli makeuttakin on. Loppupuolella onneksi kuivuu vahvuuden ja hennon katkeruuden sekä mausteisuuden myötä mukavan tasapainoiseen ja pehmeään loppuun. Vehnäisen kuohkea ja pehmeä suutuntuma alusta loppuun ja appelsiinikuorimainen hedelmäisyys siihen rinnalle - toimii! Tosi hedelmäinen ja pehmeä tripel tulkinta, joka jatkaa Rochefortin tuttua korkeaa tasoa. Rohkeaa mausteiden käyttöä ja suorastaan unohtumaton suutuntuma. Olen muutaman tripelin maistellut ja tämä menee korkealle siellä listoilla. 

 

Trappistien taika siis pitää ja näistä varsinkin Rochefort on todella korkeaa tasoa. Chimay oli aavistuksen liiankin vahva ja mausteinen, mutta poikkeaa nyt ainakin siltä kantilta panimon muista oluista, ollen rahtusen rohkeampi - kyllä legendaarinen sininen silti mielestäni lippulaivatuotteena pysyy. Oli hieno maistaa!

Kotiolutta: Lemisen Belgian Tripel #1 ja #2

Nyt sitten pääkaupungista maistoon kotiolutta Lemisen Makelta. Ei ainoastaan yksi vaan kaksi, eikä mitä tahansa tyyliä vaan yhtä lempityyleistäni eli tripeliä. Minulla on tästä tyylistä jonkinlainen näkemys, sillä 2018 kesällä arvioin melkein 50 tyylin edustajaa - se oli hieno aikaa! Leminen on ansioitunut kotipanija, sillä mies repäisi vuoden Olutliiton Valtakunnallisessa Kotiolutkilpailussa Ale-sarjan ykkös- ja kolmossijat English Barley Winellään ja Belgian IPAllaan.

 

Minulla ei ole näistä Lemisen oluista tiedossa vahvuuden lisäksi muuta kuin käytetty hiivakanta, joka tuli ilmi kun maistelin tekijän Belgian IPA:n. Hiiva on näissä sama Wyeast 3522 Belgian Ardennes. Tämä hiiva oli tuottanut belgi-ipaan mukavan mausteiset käymisesterit, joten toimii varmasti tripeleissäkin. Leminen painaa oluet kegeihin, joista nämä pulloversiot on sitten pullotettu. #1 on tehty toukokuussa ja pullotettu 16.10. #2 on tehty heinäkuussa ja pullotettu niin ikään 16.10. 

 

En tällä kertaa maistellut oluita rinnakkain vaan ihan erillään ja eri päivinäkin. Lähdetääs kattomaan miten kävi.

Lemisen Belgian Tripel #1

8,9% 

 

 

Kirkas ja väriltään syvän kultainen olut, jonka pinnalle jää pieni kerros vaahtoa elämään pitkäksi aikaa. Tuoksussa on hunajaisuutta, kuivattuja hedelmiä ja varsin tuntuvasti mausteisuutta, joka lienee hiivan tuottamaa. Aivan tyylipuhdas tripelin tuoksu, hyvät esterit hiivasta. Humalaa ei tuoksussa tunnu, mutta eihän tripeleissä välttämättä tunnukaan. Vahvuus hyvin piilossa. Alkuveto lähtee rakentumaan hieman makeana hunajaiseen tyyliin, mukavan runsaat kuivahedelmät tai ”belgihedelmät”, kuten tykkään sanoa. Loppuvedossa nousee mausteisuus, mutta ei juuri katkeruutta ja kokonaisuus jää alkoholin lämmöstäkin huolimatta hieman makeaksi - tripelien asteikolla siis. Suutuntumassa on lievästi tahmeutta vielä nielaisun jälkeenkin. Tosi hyvän makuinen tripeli, mutta loppu siis jää omaan makuuni hieman liian makeaksi - saisi olla sellainen iskevämpi lopetus. Se voisi tulla katkeron kautta tai sitten runkoa keventämällä. Runko tosin on varsin maistuva, joten en siihen paljoa koskisi. Sellaista hienosäätöä vaan. Hyvää tekemistä, mutta tyylin huipulle on vielä vähän matkaa. Mietitään verrokkina vaikka Chimayn Tripeliä, niin onhan siinä jonkin verran katkeroa ja hieman jalohumalaista aromikkuuttakin mukana. 

 

Lemisen Belgian Tripel #2

9,1% 

 

Tämäkin on kirkas ja väriltään syvän kultainen olut. Kuohkeaa vaahtoa muodostuu taas mukavasti, mutta vain pieni kerros jää lasin pinnalle elämään. Leminen hiilihapottaa kegissä, joten vaahdon kestävyydessä ehkä sen takia eroa usein pullossa jälkikäyviin belgeihin. Tuoksu on hyvä, jopa ensimmäistä versiota parempi. Enemmän hedelmäistä ja kukkaista aromikkuutta hiivasta ja luultavasti myös humalista ja vähemmän hunajaista maltaisuutta. Toisaalta sitä kuivahedelmäistä "belgituntua" on vähemmän ja mausteisuuskin ehkä pienemmässä roolissa. Vahvuus tässäkin kylmänä hyvin piilossa, vaikka sitä marginaalisesti enemmän onkin. Oluen lämmettyä nousee sitten jo vähän tuoksuunkin. Maku on nyt erinomainen tai ainakin lähellä. Kuivempi, iskevämpi ja katkerampi. Hieno mausteisuus nousee vielä loppumaussa kiristämään suutuntumaa entisestään, mutta vahvuus pysyy silti varsin hyvin piilossa - lämpöä toki nousee rintaan kuten kuuluukin. Jälkimaussa anismaista, jopa lakritsaista tuntua, joka on sekin belgihiivan tuottamaa - melkoisia otuksia nuo belgihiivakannat. Samansuuntaista menoa on mm. erinomaisessa De Dolle Dulle Tevessä ja muutamassa muussakin, joten kuuluu tyyliin ja sopii mielestäni hyvin kokonaisuuteen syventäen sitä. Suutuntuma on hyvä ja hiilihappoisuutta asiaankuuluvan runsaasti. Kyllä tämä toimii ensimmäistä versiota paremmin - ja korjaten oikeastaan juuri ne asiat joita omaan makuuni siinä kaipasin. Tykkään enemmän tällaisista särmikkäämmistä, ei niin makeista tripeleistä, eikä haittaa vaikka menee vähän kovaksikin loppumakua kohti. Juotavuus pysyy silti mielestäni parempana kuin makeammissa yksilöissä - tasapainon raja on kuitenkin hiuksenhieno. Tämä kakkosversio on lähellä erinomaista. Vielä jos nuo ensimmäisessä versiossa hurmanneet kuivatut hedelmät ja saisi tähän jollain tavalla ympättyä vahvemmin kehiin, niin sitten oltaisiin jo kunnolla maalissa - nytkin erittäin hyvä!

Mielenkiintoista huomata, että tekijä on kakkosversioon muuttanut juuri niitä asioita, joita itse toivoin. Toki kyseessä voi olla aivan erilainen reseptiikka muutenkin, mutta ainakin lopputulos on juuri siihen suuntaan kuin ekaa versiota maistellessa olisin ehkä itse reseptiikkaa säätänyt. Ikäeroa näillä oli vain kaksi kuukautta kun toinen tehty toukokuussa ja toinen heinäkuussa, joten se ei tässä ole mitenkään merkityksellinen - säilyyhän tällaiset useita vuosia ja toukokuussa tehtykin on vielä suhteellisen tuore. Kakkosversiossa on makeutta sen verran vähemmän, että lienee käynytkin hieman kuivemmaksi - onhan toki vahvuuttakin hieman enemmän. Ehkä hieman runsaammin sokeria tai sokerisiirappia käytetty, mikä on belgityyleissä ihan oikein. Oli hieno päästä maistamaan molempia. #1 siis jo hyvä ja #2 vieläkin parempi. Jos mietin tuota kolmen vuoden takaista tripel listaustani, niin olisiko ykkönen sitten mennyt keskikategoriaan ja kakkonen ylimpään, ehkä. Vaikea enää asettaa sinne kun siitä on jo sen verran aikaan. Kiitos näistä Lemiselle!

Mieheltä on tulossa maistoon vielä English Barley Wine ja Imperial Stout, joten kliseisesti todetaan että pysykää kanavalla.

Maku Brewing mysteeritölkki

Tuusulalainen Maku Brewing lähetti oluitaan maistoon ja siinä joukossa oli myös yksi mysteeritölkki. Tölkissä ei siis ole mitään etikettiä eikä tietoa oluesta ole muutakaan kautta annettu. Ainoat tiedot on se, että olut tulee myöhemmin syksyllä myyntiin panimon omaan kioskiin ja nautintalämpötilaksi suositellaan kymmentä astetta. Tempaisin tölkin noin 11 asteisesta kellarista, joten mennään sillä. Nyt lähdetään sitten veikkailemaan mistä on kyse. 

 

Sysimusta ja vaahdoltaan mokkainen olut kaatuu lasiin. Ulkonäkö jo kertoo mahdollisesti paahtomaltaisesta tuntumasta ja tuoksu vahvistaa saman - intensiivisyys ja aromien kirjo on imperial stoutille ominainen ja sisältää mielestäni myös selkeitä tynnyrikypsytyksen sävyjä. Kenties tässä on siis uutta versiointia Makun kypsytettyjen Imperial Stoutien sarjaan. Tuoksu on runsaasti konvehtimaisen suklainen ja paahteisen maltainen. Siinä on myös tiettyä hedelmäisyyttä sekä tammipuuta ja hentoa vaniljaisuutta. Hieman kun olut lämpenee niin mielestäni tuoksussa on myös rypälemäisiä portviinin sävyjä - tai kenties sherryä tai madeiraa - vahvoille rypäleperäisille juomille ominaista tuoksua kuitenkin. Kenties siis sellaisessa tynnyrissä kypsynyttä tällä kertaa? Hieno tuoksu ja hieno makukin. Todella pehmeän hiilihappoinen ja sopivan täyteläinen suun täyttävä suutuntuma. Mallaspohjassa on enemmän suklaisuutta eikä juurikaan sellaista tiukempaa salmiakkisuutta. Mielestäni tämä on Makun imperial stouteille ollut ominaista. Suutuntuma tässä kuitenkin tuntuu varsin täyteläiseltä - ehkä täyteläisempää kuin ennen, ehkä ei. Todella hyvää on. Maussa tynnyrikypsytyksen sävyt ovat miellyttävän maltillisesti mukana - eivät dominoi, mutta kyllä niitä silti mielestäni selkeästi on. Pieni terävyys lopussa ja lämpöä nousee nielaisun jälkeen. Jos tässä ei tynnyröintiä tai lastukypsytystä ole tapahtunut niin sitten voin kyllä melkein nostaa olutlasit naulaan ja lopettaa nämä hommat - tai sitten keskittyä vain sahtiin ja saisoneihin. Kokonaisuus siis kiteytettynä miellyttävän suklainen pehmeä imperial stout, jossa selkeitä tynnyrikypsytyksen sävyjä. Veikkaan rypälepohjaista juomaa, mahdollisesti sherry, portviini tms. ainakin tuoksussa on hienoja portviinin sävyjä. Kokonaisuutena todella hyvä olut ja vahvuuttakin on koska lasin edetessä "minä tunnen kuinka vauhti kiihtyy!"

 

Tämä varmaan jossain kohtaa paljastuu minulle ja muillekin että mistä oluesta oli kyse. Viimeistään siinä vaiheessa kun tuote myöhemmin syksyllä tulee panimon omaan kioskiin myyntiin.

Maistossa Mallaskosken Barley Wine ja Kronos Rum Barrel-Aged Barley Wine

Seinäjokelaiselta Mallaskoskelta nyt hiukan isompia oluita vertailuun. Barley Wine on on panimon tulkinta tästä perinteisestä englantilaisesta oluttyylistä ja Kronos sitten sen tynnyrikypsytetty versio, joka on viettänyt vähintään neljä kuukautta ecuadorilaisissa rommitynnyreissä. Perusversion vahvuus on 12% ja Kronosin 14%. Mallaskosken Panimo aloitti tynnyrikypsytyksen vuonna 2018 ja nykyään panimon viereisessä vanhassa vesivarastossa kypsyy oluita jo viidessäkymmenessä eri tynnyrissä. Tila pysyy alle 15 asteisena vuoden ympäri, luoden hyvät olosuhteet oluiden kypsytykselle. Mallaskoski on myös siinä mielessä hieno kotimainen tynnyrikypsyttelijä, että kypsytetyt oluet ovat myös laajalti saatavilla Alkon verkkokaupan kautta. Pääsee tällainen koti- ja kotanauttijakin maistamaan. 

En maistele näitä oluita rinnakkain vaan otan ensin lasillisen perusversiota ja siirryn sitten tynnyrikypsytettyyn. Lopuksi sitten edetään vuorovetoa aina pullojen tyhjentymiseen asti - tai näin ainakin olen homman suunnitellut. 

 

 

Barley Wine kaatuu lasiin kauniin läpikuultavan punaisena ja käytännössä vaahdottomana. Tuoksu on muhkean maltainen. Sopivasti karamellimaisuutta, hieman kuivakakkuisuutta, hedelmäisyyttä sekä rusinaisuutta ja toki hieman myös nenäkarvoja kutittelevaa nostetta vahvuudesta. Maku on hieno. Mallasta tukevasti ja makeasti, mutta ei liian tahmaavasti - siitä pitää jo vahvuuskin huolen. Aromipuolella yllättävästi humalaa. Katkeroa sen verran että näykkäisee, mutta kysyy kuitenkin nautinnollisen pehmeänä ja vahvuus on erinomaisesti piilossa. Maukkaat kuivahedelmät ja hieman sherrymäistä lämpöä lopussa. Erinomainen mallaspommi, jossa karamellia ja yllättävän voimakasta humalaisuuttakin. 

 

 

Rommitynnyreissä kypsynyt Kronos näyttää aivan yhtä kauniilta. Ehkä vielä hieman syvempi väri. Tuoksussa ero perusversioon on selkeämpi. Portviinimäisiä tynnyrin tammimaisia ja kuivahedelmäisiä tuoksuja nousee nyt hienosti esiin. Maku on hieman kuivempi, syvempi ja hedelmäisempi. Edelleen hyvin lempeästi lämpöinen eli tyylikkäästi kypsytetty - vahvuus on toki mukana kuten pitääkin, mutta pysyy ”integroituna” kokonaisuuteen. Ei siis nouse yksinään framille. Rommimaisuus on eniten esillä pitkässä lämpimässä jälkimaussa ja vielä senkin jälkeisessä ”hehkussa”. Sinänsä harvinainen tilanne, että kypsytys vaikuttaisi tässä oikeasti parantavan jo valmiiksi erinomaista pohjaolutta tuomalla siihen monimuotoisempia ja hienostuneempia juttuja mukaan. Molemmat ovat erinomaisia ja niinpä onkin aivan huikea juttu päästä maistelemaan ja vertailemaan molempia näin yhden iltaman aikana. 

 

Maistellut oluet saatu panimolta.

Rodenbach - Flanders Red Ale tyylin kuningas

Rodenbach perustettiin 200 vuotta sitten Belgiassa Roeselaren kaupungissa neljän veljeksen, Pedron, Alexanderin, Ferdinandin ja Constantijnin toimesta. Käänteentekevä hetki panimon historiassa koettiin sitten vasta vuosikymmeniä myöhemmin kun Pedron pojanpoika haki Englannista oppia oluen valmistukseen. Matkalta tarttui mukaan tapa kypsyttää oluita tammiastioissa ja sekoittaa sitten kypsynyttä olutta ja nuorta kypsymätöntä olutta keskenään. Panimo hankki isoja tammifoedereita ranskalaisilta viininvalmistajilta ja niin nykyinen Rodenbach - Flanders Red Ale tyylin kiistaton hallitsija - alkoi muotoutua.

Tammifoederien jylhää rivistöä (kuva: Palm.be)

 

Tänä päivänä panimolla lienee yksi maailman suurimmista tammikypsytyskapasiteeteista - kellareissa on 294 tammifoederia, joista pienimmät ovat tilavuudeltaan 120 hehtolitraa ja suurimmat peräti 650 hehtolitraa eli 65000 litraa. Monen pienpanimon vuosituotanto voitaisiin siis sijoittaa yhteen Rodenbachin tammiastiaan. Vanhimmat näistä foedereista ovat niinkin kaukaa kuin vuodelta 1830. Panimolaitteisto, jolla vierre keitetään ja käymisastiat joissa nuori olut ennen kypsytystä käy ns. alkoholikäymisen ovat kuitenkin moderneja. Rodenbach vierre hiivataan sekoituksella jossa on kahdeksaa eri hiivakantaa ja lisäksi hieman maitohappobakteereita. Käymisen jälkeen vierrettä kypsytetään ja käymistankkien pohjalle kertynyttä hiivaa kerätään pois. Tammifoedereihin menee sitten miltei kirkasta kypsymätöntä olutta, ei siis enää vierrettä. Foedereissa alkaa tietysti astian pinnoilla kasvava villihiiva vaikuttamaan hitaasti, mutta olennaisesti Rodenbachin makuprofiiliin. Olutta kypsytetään jopa kaksi vuotta ja valmiit myytävät oluet ovat sitten monesti sekoitteita eri foedereista ja eri ikäisistä oluista. Yleensä sekaan laitetaan osa myös kypsymätöntä nuorta olutta, joka vähentää lopullisen tuotteen hapokkuutta. 

Maistelen tässä kolme eri Rodenbach versiota, jotka kaikki sain Belgian Beer Bank verkkokaupalta - siinä muuten kauppa joka sinun kannattaa tsekata.

Rodenbach Alexander

5,6% | Sisältää ohramallasta & 1,3% hapankirsikkamehutiivistettä

 

Tämä lienee lähinnä Rodenbachin ihan perusversiota. Siinä kerrotaan olevan kaksi kolmasosaa nuorta kypsymätöntä olutta ja yksi kolmasosa kypsynyttä. Lisäksi tähän on lisätty hapankirsikkamehua, kun muut Rodenbach versiot ovat maustamattomia.

 

Kaunis meripihkanpunainen ja kirkas olut, jonka vaahto on kuohkea. Kirkkaus ei välity kuvasta kun lasi hikoilee kosteassa elokuun illassa. Tuoksu on tuttua Rodenbachia - siinä on hapankirsikkaisuutta, tyylikästä tammea, aavistus vaniljaa ja mielestäni myös kanelilla maustettua omenapiirakkaa. Maltaisuus tuoksuu myös. Suutuntuma on hyvin miellyttävästi hapan. Se on tavallaan pehmeää, mutta se on kuitenkin suuta supistavan hapokasta. Olut kuitenkin pysyy myös varsin täyteläisenä koko ajan. Maku on enimmäkseen hapankirsikkainen ja lempeän tamminen, todella hyvää. Sopivasti makeutta, jonka hapokkuus sitten tasoittaa harmoniaan. 

 

Rodenbach Grand Cru

6% | Sisältää ohramallasta

 

Grand Crussa on kaksi kolmasosaa pitkään kypsynyttä olutta ja yksi kolmasosa nuorta. 

Samanlaisesti meripihkaisen amberi ja kirkas olut. Vaahtoaakin mukavasti. Tuoksu on Alexanderia hieman tiukempi. Kirsikkaisuus pienemmässä roolissa ja tallimaista nahkasatulaa hieman mukana - muuten selkeästi samansuuntaista. Suutuntumassa on iso ero - tästä puuttuu se mehumainen makeus ja suuta supistavan hapokkuuden taso on sitäkin kautta intensiivisempi. Alexander oli siis noviiseille pehmennetty versio ja tässä mennään nyt heti aivan toiselle tasolle. Sellainen tietty maltainen makeus tästäkin löytyy, eikä hapokkuus mene liiallisen teräväksi, mutta ero Alexanderiin on selkeä. Tammifoederissa kypsyttely on kuitenkin selkeästi se Rodenbachin ydin - maku on kerrassaan miellyttävä. Tynnyriä on mukana juuri sopivasti. Kokonaisuus on ennen kaikkea tasapainoinen, makeutta, mutta myös hapokkuutta ja sopivasti kireä suutuntuma. Tyylikästä tavaraa kaikin puolin.

Rodenbachit ovat lempeämpiä kuin lambicit, mutta valovuoden perusmaitohapposoureja maukkaampia - näissä on syvyyttä. Oud Bruinit ja Flanders Redit ovat jostain syystä minulle aina maistuneet, vaikka harvoin niitä itse tilaan, mutta kun happamat tehdään tällä tyylillä niin tykkään kyllä. 

Rodenbach Vintage 2017

7% | Sisältää ohramallasta

Sitten kirsikkana kakun päälle vielä Rodenbach Vintage 2017. Vintaget ovat sekoittamattomia yhdessä tynnyrissä tai foederissa kaksi vuotta kypsyneitä Rodenbacheja. Vain parhaat foederit päätyvät Vintage pulloihin, vakuuttelee etiketissä oikein allekirjoituksen kera panimomestari Rudi Chequire. 

 

 

Lasissa olut on kauniin punaruskea, ehkä hieman tummempi kuin aiemmat kevyemmät versiot. Tuoksu on upea - sopusuhtaisesti tammimaisuutta, kirsikkaisuutta ja jopa vaniljaisuutta. Tuoksu ei ole suoraviivaisen kirsikkainen, vaan muutakin hedelmäisyyttä löytyy, mutta näistä kolmesta tässä on selvästi eniten tuota tynnyrin tammea - mutta kuitenkin edelleen kokonaisuuteen hienosti istuen. Suutuntumaa kiristävä hapokkuus iskee alussa myös aiempia voimakkaampana, mutta keskivaiheilla jo vahvempi runko laannuttaa sitä mukavasti ja siinä kohdin maun kirsikkavetoinen hedelmäisyys samalla räjähtää valloilleen. Loppua kohti edetään tammimaisuuden ja hennon vaniljaisuuden noustessa. Heti nielaisun jälkeen on oluen nautinnollisin osuus - täydellinen happaman, maltaisen, hedelmäisen ja pirskahtelevyyden harmonia viipyilee hetken, tiivistyen sitten hapankirsikkaiseen jälkimakuun. Setin täyteläisin ja samalla myös happamin - eli edelleen tasapainoinen. Kyllä se niin on, että nuo kaksi aiempaa valmistivat nauttijaa asteittain kohtamaan tämän ultimaattisen Rodenbach version - tämä on näistä kolmesta paras, vaikka toki hyviä nuo kaksi muutakin olivat.

 

Rodenbach on sellainen olutmaailman klassikko ja valmistuksensa puolesta oikeastaan jo taidetta, että suosittelen ehdottomasti jokaiselle. Alkostakin näyttää neljää eri versiota löytyvän, joten välttämättä ei tarvitse edes nettikaupoille lähteä. Pitäkää silmällä myös Fiskarsin Panimon tuotantoa, sillä heillä on käsitykseni mukaan tällä hetkellä kaksi tammifoederia ja sieltä on tullut jo, ja on jatkossakin lupa odottaa, mielenkiintoisia oluita. 

 

Kattavampi juttu Rodenbachista loistavassa Beervana blogissa, joka toimi hyvänä apuna myös tätä juttua kirjoittaessa.

Maistossa RPS Brewing The Darkest Hour stoutit (perusversio & tynnyröity)

 

No nyt on tullut aika korkata jo melkein pari kuukautta kellarissa sopivan viileitä ilmoja odottaneet RPS Brewingin stoutit. Näyttävät vahalla sinetöidyt käsin pullotetut nollaseiskavitoset on saatu RPS:n Panimomestari Aki Railanmaalta. Raumalla on nyt sopivan tyyni ja seesteinen ilta, eikä itsellä kiire yhtään mihinkään, joten korkataanpa pullot ja vertaillaan rinnakkain. Olut on siis tyyliltään chocolate stout, vahvuutta 7%. Toinen on perusversio ja toista on kypsytetty Kyrö Distilleryn Dark Gin tynnyreissä. Pullot on numeroitu ja perusversion eräkoko näyttäisi olevan 952 pulloa ja tynnyröidyn version 661 pulloa. Saatavuus ainakin kotinautintaa silmällä pitäen rajoittunee panimon omaan myymälään. Perusversiosta rupesin nyhjäämään vahaa irti että pääsin korkkiin käsiksi, mutta tynnyriversiossa sitten tajusin että kun hiukan avaajalla ”kaivertaa” ensin ja sitten vaan korkkaa suoraan niin pääsee aika paljon helpommalla. 

 

The Darkest Hour Chocolate Stout

7% | Vesi, ohramallas, humala, hiiva 

 

 

Molemmat kaatuvat laseihin läpinäkymättömän mustina ja komean beigevaahtoisina. Tuoksuissa on selkeä ero heti kärkeen - perusversiossa on pinnalla paahteista lakritsimaista maltaisuutta, tynnyriversiossa taas raikkaampi selkeän ginimäinen ote ja tummaa marjaisuutta, hiven katajaisuuttakin. Perusversio on tyylikäs ja pehmeä sekä maukkaasti brittisuuntainen stout. On suklaisuutta, on lakritsimaisuutta ja vähän kahvimaisuuttakin. Humalaa nousee lopussa sopivan purevasti, mutta kuitenkin yleisilmeen pehmeänä säilyttäen. Tynnyriversio on hyvinkin erilainen ja jopa eksoottinen - kuitenkin perusversion tyylikkyyden säilyttäen. Ginitynnyrin maut tuntuvat alussa jo dominanteilta, mutta keskivaiheilla ja lopullisesti nielaisun yhteydessä stoutmaiset piirteet nousevat selkeinä pintaan. Mitenkähän tätä kuvailisi... no yhdellä sanalla ginimäinen. Mielestäni perusversiota raikkaampi. On tummaa marjaisuutta, katajaisuutta ja hieman terävämpi loppu. Molempien suutuntuma on keskitäyteläinen, ei mikään muhkea, eikä toki 7% olut sitä vaadikaan. Hiilihappoja on miellyttävän maltillisesti ja giniversiossa on hieman enemmän purentaa, joka tulee nimenomaan ginimäisestä mausta. Perusversio maistuu paremmalta ja paremmalta lasillisen edetessä. Hetken kun on saanut asettua lasissa niin pehmeys vielä korostuu. Otin nämä suoraan noin 16 asteisesta kellarista ulos eikä täällä juuri sen lämpimämpi ole, joten oluen lämpötila ei varmastikaan juuri ole muuttunut. 

 

Molemmat maistuvat minulle erittäin hyvin, vaikeaa ja ehkä tarpeetontakin laittaa mihinkään paremmuusjärjestykseen - molempi parempi. Olen huomannut pitäväni näistä ginitynnyreissä kypsyneistä oluista. Tässäkin se toimi hyvin ja samoin Ruosniemellä oli ginitynnyrissä kypsytetty double ipa, jonka toimivuutta epäröin suuresti, mutta sehän oli aivan todella hyvää sekin. Nyt on arviot naputeltu näistä ja pulloissahan on vielä toisellekin jalalle joten ilta jatkuu täällä tyynessä kesäillassa kiireettömän fiilistelyn merkeissä.

Maistossa Brasserie des Légendes Quintine Blond, Quintine Amber ja Hercules Stout

Sain tuossa toissaviikolla Belgiasta olutlähetyksen ja nyt maistellaan sen antia. Kyseessä siis uusi olutkauppa Belgian Beer Bank, joka jatkaa Belgiuminaboxin jalan jäljissä. Saamassani laatikossa oli kolme olutta Brasserie des Légendes panimolta, joka oli minulle aiemmin täysin tuntematon panimo. Panimo muodostui nykyiselleen vuonna 2006 kun kaksi Hainautilaista panimoa Brasserie des Géants ja Brasserie Ellezelloise yhdistyivät yhden omistajan alaisuuteen. Molemmat panimot silti toimivat erillisinä tuotantolaitoksina edelleen, mutta yhteisen nimen alla. Nämä nyt maistamani oluet on kaikki valmistettu Ellezelloisella.

Maistellaan vaaleimmasta tummimpaan, eli Blondella lähtee ja Hercules Stoutiin lopetellaan.

Brasserie des Légendes Quintine Blonde

8% | Vesi, ohramallas, humala, hiiva

 

Kultaoranssi olut mittavalla kestävällä tiheäkuplaisella vaahdolla. Tuoksussa on hunajaa, hunajamelonia ja kypsää päärynäisyyttä sekä mausteisuutta. Ei sellaista terävää päärynänkuorimaista ”belgihedelmää”, vaan pehmeämpää. Maku on myös belgiblondeksi jokseenkin tuhdin täyteläinen ja makeakin. Mausteisia käymisestereitä tulee hiivasta mukaan. Viehättävää hedelmäisyyttä kuitenkin löytyy myös ja loppuvedossa vielä kohtuullisesti katkeruuttakin. Lopulta varsin tasapainoinen esitys ja juotavuudeltaan miellyttävä blonde. Hedelmäisemmät ja vaaleammat ovat kuitenkin enemmän omaan makuuni. 

Brasserie des Légendes Quintine Amber

8,5% | Vesi, ohramallas, humala, hiiva 

Punertava olut, jonka vaahto on runsas ja kuohkea. Tuoksussa on marjaisuutta, karamellia ja kuivattua hedelmää. Marjainen, hieman jopa toffeemainen ote pinnalla. Ei läheskään niin raikas kuin ei niin kovin raikas blondekaan, vaan selkeästi marjaisempi ja tuhdimpi. Maku on myös marjainen ja hieman hapankirsikkainen sekä liiankin tuhdin maltainen. Jos ainesosaluetteloa on uskominen niin olut on täysmaltainen eli keventävää sokeria ei ole käytetty. Belgityyleissä sokeri kuitenkin on avainasemassa nimenomaan vahvuuden, raikkauden ja sopivasti kepeän suutuntuman maagisessa kolmiossa. Amberin toki kuuluukin olla maltaisempi ja täyteläisempi kuten tämäkin on, mutta tasapainottavia elementtejä voisi olla enemmänkin. Yllättävä hapankirsikkainen maku, varsinkin kun mausteita ei etiketissä mainita. Ei huono, mutta voisi olla raikkaampikin. Makeampi amberi, mutta paljon hyviä makuja seassa. 

Brasserie des Légendes Hercule Stout

9% | Vesi, ohramallas, humala, hiiva 

No nyt on sitten yllättävämpi belgiolut eli stout, vaikka toki näitä sielläkin muutamat panimot tekee. Kovimpana belgistoutina mieleen tulee ehkä Struisen Black Albert. Ei aivan mustaa vaan lasin reunoilta läpikuultavan rusehtavaa olutta. Tiheäkuplainen kuohkea vaahto on beigevivahteinen. Tuoksussa on kunnolla paahteista mallasta, konvehtimaista suklaisuutta, lakritsia ja hieman maitosuklaatakin. Ihan siis stoutin tai imperial stoutin tuoksu. Vahvuutta kuitenkin on. Maussa sama meno jatkuu. Pehmeää, täyteläistä, suklaista. Hyvä pieni makeus ja täyteläinen suutuntuma. Katkeruutta riittävästi taustalla. Hiilihapotkin sopivan maltilliset vaikka vaahto belgityylisen mittava olikin. No perkule, ihan on kunnollinen stout. Ei mitään sellaista ”belgityylistä” vaan ihan rehti imperial stout. On hyvä!

Varsin mukava oli tutustua legendojen panimon tuotantoon. Ei ihan kärkipään tekemistä omaan makuuni, vaan maltaisempia ja täyteläisempiä kuin "keskiverto" belgit. Sellaisia "helppoja" tavallaan.

Maistelussa: Moose On The Loose The End Imperial Stoutit

Porilainen pienpanimo Moose On The Loose on tullut tiensä päähän. Panimolaitteisto ainakin osittain ja pääpanija Kalle Hirvikoski jatkavat kuitenkin Pirkkalan Citymarketin yhteyteen perustetussa Panimo Himossa. Viimeisenä oluena Mooselta tuli ulos The End imperial stout sekä perusversiona, että tynnyrikypsytettynä. Kävin panimolla ennen juhannusta ja ostin tietysti molemmat versiot. 

 

Otin perusversion reppuun ja kipusin pienen matkan läheiselle Kokkovuoren huipulle auringonlaskua katselemaan.  

Moose On The Loose The End

10% | Vesi, ohramallas, humala, hiiva 

 

 

Täysin sysimusta olut muhkealla mokkaisella vaahdolla. Näyttävä on ainakin. Tuoksu on houkutteleva. Siinä on runsaasti tummaa paahteista maltaisuutta, joka saa suklaisia ja kahvimaisia piirteitä. Hieman tummaa marjaisuutta mustaherukan tapaan. Hieman myös humalaisuutta. Vahvan oluen intensiivinen tuoksu imperial stoutin peruspalikoin. Tuoksu jo vakuutti, mutta maku vakuuttaa vielä enemmän. Täyteläistä ja pehmeää maltaisuutta. Suklaisuutta muhkeasti. Täyteläinen suutuntuma kantaa aina runsaan lakritsaiseen loppumakuun asti, jossa humalanpuraisuakin kertyy maltillisesti. Alkoholi lämmittää nielaisun jälkeen rinnassa miellyttävästi. Onpa muuten todella muhkean maltainen imperial stout, mutta ei kuitenkaan liiallisesti makea. Kokonaisuus toimii erinomaisesti ja miten upea suutuntuma! Kunnon hyvää! 

 

Lähdin tässä vaiheessa sitten Kokkovuorelta alas omaa terassia kohden. Kahta näin vahvaa ei viitsi maistella kallioisen polun takana, vaikka ei siinä mitään sinänsä vaikeita kohtia olekaan. Kotona korkkasin sitten tynnyröidyn version.

 

 

Speksit on samat kuin perusversiossakin, mutta olutta on kypsytelty kuukausia Laphroaig savuviskitynnyrissä. Vähävaahtoisempi kuin perusversio, mutta sama tummahkon mokkainen väri vaahdossa. Tuoksussa perusversion muhkean maltainen tuntu on vaihtunut selvästi savuisempaan suuntaan ja vaniljaisuuttakin on. Suklaisempi tuntuma on tästä osittain peittynyt tynnyrin tuomien aromien alle. Maussa on kuitenkin edelleen tarvittavaa täyteläisyyttä, vaikka makeus onkin osittain vaihtunut tiukempaa viskimäisyyteen. Savuisuus nousee hienosti esiin ja minulle tulee jotain madeiramaista hedelmäisyyttäkin mieleen - sellaista mitä perusversiossa ei ollut. Tyylikäs on tämäkin. Alkoholi jo viskimäisten makujen takiakin tuntuu olevan enemmän pinnalla eikä pehmeys tietenkään ole perusversion veroinen, mutta kyllä tämä laadukas versiointi on. Perusversio sopi minun makuuni hieman paremmin, mutta kyllä tästäkin runsain mitoin nautintoa saa ammentaa. 

 

Tässäkö tää oli? Kysyy Arttu ja siinä se tosiaan Moosen osalta oli, mutta onneksi näemme ja saamme maistaa Päähirven osaamista jatkossakin Panimo Himon oluissa. On se hemmetin kutkuttava ajatus, että tällaisiakin herkkuja voi tulevaisuudessa Pirkkalassa ostaa ihan Citymarketista - kulkematta Alkon kautta. Siinä on tiettyä kapinallisuutta ja keskisormea siinä määrin että wanha sahtipartakin tykkää. Kiitos Mooselle menneistä ja Himolle lykymbotkui ahterpeileihi, niin kuin Raumalla on tapana sanoa.

Juhannussahdit vertailussa

Sitten maistoon satakuntalaisten sahtien kattaus juhannuksen kunniaksi - vaikka eihän toki vielä olla edes juhannusaatossa, mutta otan tässä löysät pois heti alkuun. Minulla on täällä viisi eri sahtia maistossa:

1. Moose On The Loose Sahti

2. Reittausblogi Juhannussahti

3. Linden Brewery Sahti (ohra)

4. Japon juhannussahti

5. Linden Brewery Sahti (ohra ja ruis)

 

Moose On The Loosen tämän juhannuksen sahti ja samalla panimon viimeinen sahti on Pehkolan Mallastamon artesaanimaltaista tehty. Panimo ja mallastamo loivat yhdessä tätä sahtia varten oman sahtimallassekoituksen. Vahvuutta Moosella tutut 9%, mausteena humalaa ja katajaa. Toisena oma vaalea juhannussahtini jossa Viking Maltin perinteistä sahtimallasta ja hieman myös kaurahiutaleita. Mausteena katajan ja humalan lisäksi kuusenkerkkää kun oli sahtia pannessa kerkän sesonki päällä. Vahvuutta 7%. Kolmantena sitten paikallisen eli raumalaisen Lindenin sahti, jossa ohramallasta. Vahvuutta 8,2%.  Neljäntenä Eurajoelta Japo Ruohosen eli moninkertaisen SM-kisojen seiskan juhannussahti, josta ei tarkempaa reseptiikkaa tai speksejä ole maistellessa tiedossa. Viidentenä sitten Linden Breweryn toinen sahti, jossa ohramaltaan lisäksi ruismallasta (Cararye) mukana. Vahvuutta vähän toista versiota enemmän, tarkalleen 8,8%. 

Otan nämä viisi sahtia nyt sahtikisojen tapaan maisteluun eli pienet lasilliset rinnakkain. Ei tosin sokkona, vaan tiedän kyllä maisteltavat sahdit. Tarkoitus siis kuitenkin pienestä lasillisesta määritellä jonkinlainen paremmuus tai ainakin nostaa esiin tämän hetken ykkönen. Minullahan on näitä vähintään litra kutakin ja omaa sahtia tietysti enemmänkin, joten maistelu toki jatkuu viikonlopun läpi ja mielipiteet saattavat muuttua, otan siihen vapauden. Otan tähän juttuun kuitenkin ensifiilikset ja sahtikisamaisen arvioinnin. Sahtipullot siirsin kuvien ottamisen jälkeen kylmälaukkuun pois kesän lämmöstä.

Ulkonäköön ensin. Kolme ensimmäistä ovat hyvin pitkälti saman värisiä (kuvassa erot selkeämmin esillä kuin livenä). Moose ehkä hieman punaisempi. Japon juhannussahti on näistä tummin ja Lindenin ruismaltaalla höystetty sahti sitten vähän kolmea ekaa tummempi. Lindenin ja Japon sahdit ovat lasin pohjalta hieman läpikuultavia, Moosen ja minun oma sahtini läpinäkymättömän sameita. 

Sitten tuoksuihin. Aloitetaan vasemmalta. Moosen sahti on tuoksultaan voimakkaan maltainen, ruista mukavasti. Oma sahtini on Moosea selvästi mausteisempi ja katajaisempi, ei niin voimakkaan maltainen vaikka perinteinen sahtimaltaan tuoksu löytyy kyllä. Lindenin ohrasahti on hyvin perinteisen sahdin tuoksuinen - banaanikonsentraattia, mallasta ja hieman katajaisuutta. Japon sahdissa kataja nousee selvästi esiin ja mallaspohjassa on hieman kaljamaltaan mämmimäisyyttä. Lindenin ruismallasta sisältävä sahti muistuttaa pitkälti pelkkää ohraa sisältävää versiota, mutta ei tunnu aivan niin banaaniselta. Hyvältä sahdilta tuoksuu jokainen. Rankkaan tuoksun perusteella kärkeen Lindenin ohrasahdin ja Moosen. Muut kolme samalla viivalla.

Aloitetaan maistelu rivin toisesta päästä. Numero vitonen eli Lindenin ruismallasta sisältävä sahti ensin. Hyvä täyteläinen suutuntuma, pehmeä ja miellyttävä. Maussa reilusti mallasta, tuhdisti banaania ja nielaisussa varsin tukevasti myös katajaa. Vahvuus lämmittää. Nelonen eli Japon sahti on vielä täyteläisempi ja selvästi hedelmäisempi. Humalaa on tuntuvasti, mutta ei katkeroa, vain aromia. Mallaspohja myös edellistä tummempi ja hiivan käymisessä tuottama banaani selvästi pienemmässä roolissa. Numero kolmonen eli Lindenin ohrasahti on niin ikään sopivan täyteläinen, ei niin paksua kuin edellinen, mutta runkoa silti piisaa. Maku on tässä hyvin puhtaan sahtimainen - mallasta, banaanimaista hedelmäisyyttä ja pehmeä miltei huomaamaton loppu. Vain hieman katajaisuutta nielussa. Toistaiseksi kaikkein juotavin näistä. Oma sahtini, eli numero kaksi, on myös mukavan täyteläinen, loppupaino 1.030. Kataja tekee tähän selvästi neulasmaisimman purennan ja kuusenkerkkäkin maistunee hieman mausteisena. Banaania on vähänlaisesti, mutta humala maistuu hedelmäisenä (Mandarina Bavaria). Setin hedelmäisin ja raikkain toistaiseksi, mutta ei niin "sahtimainen" kuin esim. Lindenin ohrasahti. Hieman sellaista sahtiin kuulumatonta "rapsakkuutta". Numero yksi eli Moosen sahti on täyteläinen, voimakkaasti maltainen ja myös varsin katajainen. Banaani ei niin suuressa roolissa kuin Lindeneissä, mutta kyllä sitäkin on. Tosi pehmeä suutuntuma tässäkin ja lämmittää vain hieman nielaisun jälkeen. Hieman jopa lakritsimaisuutta jälkimaussa, mutta vain hieman. Tosi miellyttävän makuinen, kuten setin kaikki muutkin sahdit. 

Vaikea on suoriltaan laittaa paremmuusjärjestykseen ja lasitkin ovat vielä puolillaan, joten maistellaan toiseen suuntaan takaisin ja koitetaan luoda eroja. 

 

Moose siis maukas ja maltaisuudessa on selkeästi erilaisempaa otetta kuin näissä muissa, jotka on pääosin Vikingin sahtimaltaasta valmistettu. Se on maltaisempi, viljaisempi ja "syvempi" tietyllä tapaa. Juotavuus myös hyvä. Tuhdin makuinen. Omani varsinkin Mooseen verraten on selvästi kepeämpi, vaikka täyteläisyyttäkin löytyy. Mallas ei ole niin voimakas ja hedelmäisyyttä on enemmän. Lindenin ohrasahti on korkealla kirjoissani voittamaan koko skaban. Tämä maistuu nimittäin sahdilta, perinteiseltä sellaiselta. Hyvin on hiiva antanut banaania. Nielaisun jälkeen vähän terävää katajaa, varsinkin nyt kun sahti on hieman ehtinyt jo lasissa lämmetä (niin ei toki yleensä tapahdu). Japon sahti on kyllä selvästi humalaisin, oikein öljyinen kuivahumaloinnin tuntu suussakin vielä muutenkin varsin täyteläisen sahdin päälle. Mallaspohja setin tummin, mutta ei raskas vaan juotavuus tässäkin mallillaan. Oikein hyvä. Lindenin ruismallasta sisältävässä sahdissa on sama hyvä tuntu kuin tuossa vain ohraa sisältävässä versiossakin, mutta nyt tuntuu että on myös enemmän karaktääriä - eikös sivistyssanaa voi maistelun tässä vaiheessa jo käyttää? Luonteikkaampi siis, eikä sitä terävää katajaa lopussa.

 

 

Lasien miltei tyhjennyttyä näyttää siltä että oma sahtini on väriltään selvästi vaalein. Japon edelleen tummin, mutta marginaali on kaadosta pienentynyt tai sitten vaan luulen niin. Olipa muuten viisi tosi hyvää sahtia tässä maistelussa. Tuulitakkini suhahtaa ja käännän takkia sen verran että Lindenin ohrasahdin sijaan nostaan ykköspaikalle Lindenin ruismallastakin sisältävän versioinnin eli numeron viisi. Siinä on se perussahdin tuntu banaaneineen ja maltaisuuksineen, mutta siihen vielä "sitä jotain" päälle ja toki vahvuuttakin hieman perusversiota enemmän - ei se silti maistu, kuten ei yhdessäkään näistä.. Loput neljä ovatkin sitten aika samoilla viivoilla. Moosessa on selvästi erilainen maltaisuus. Muissa on kuitenkin Viking Maltin sahtimallas pääroolissa ja siinä Pehkolan arteesaanimaltaat. Se olkoon tässä kohtaa siis niukasti toinen ennen kaikkia kolmea muuta jotka tulevat vielä niukemmalla marginaalilla kolmansiksi. Eli Moose kakkoseksi. Muita ei oikein pysty rankkaamaan ja kun itse on yhden tehnyt niin on kyllä jäävikin. Hienosti kypsyneitä kunnollisia sahteja kaikki. Omani oli setin hedelmäisin ja Japon Eurajoen sahti tummin, täyteläisin sekä humalaisin. Lindenit erinomaisia perussahteja ja Moosella maltaisuudeltaan eksoottisin ja erittäin viehättävä runsasmakuinen sahti. 

Tässä siis yhden lasillisen perusteella tehdyt arviot, mutta kylmälaukkuun sujahtaneisiin pulloihin toki jäi vielä useampi lasillinen kutakin jäljelle joten mielipide saattaa elää juhannuksen edetessä. Tässä kuitenki sahtikisamainen yhden mukillisen mittainen ja kohtalaisen ripeä arviointi näistä hienoista juomista. Lasien tyhjennyttyä huomaan että kyllä niissä potkua oli. Tunnelma on ns. korkealentoinen.

 

Hyvää juhannusta kaikille!

Linden Brewery 5 Vuotta Juhlaolut Farmhouse Ale

Aika juoksee niin nopeasti että raumalainen paikallispanimomme Linden Brewery täyttää jo viisi vuotta. Jututin olutmestari Lindeniä samana päivänä kun panimo sai viralliset luvat syyskuussa 2016 eikä siitä vielä niin pitkä aika tunnu olevan. Panimon rakentaminen oli aloitettu jo toukokuussa 2016, eli viisi vuotta on nyt jo täynnä. Korkeasta tasostaan niin laadun kuin hiotun reseptiikankin puolesta tunnetuksi tullut panimo ei juhlaoluen tapauksessakaan mene sieltä missä aita on matalin. Isoon pulloon korkilla suljettu olut huokuu panimon alkuajoilta tutun Pi.La farmhouse alen henkeä, mutta reseptiä on muokattu vahvempaan suuntaan. Alkoholipitoisuus on nyt oluttyylille ominainen 7,5%. Mallaspohjassa on ohramaltaan (Pilsner, Vienna) lisäksi vehnämallasta ja humalapuolella Sorachi Ace on saanut kaverikseen Citran. Oluen pääasialliset aromit tulevat kuitenkin edelleen belgihiivan (Safale BE-134 Belgian Saison) tuottamista käymisestereistä ja juhlavat hiilihapot jälkikäytetään pullossa shampanjahiivalla. Tämähän on niin spekseiltään kuin pakkaukseltaan (isot belgit!) aivan kuin blogistin päiväunista repäisty, mutta ei tätä kuitenkaan minua varten ole tehty - tekijällä vaan sattuu olemaan samansuuntainen maku ja hyvä niin. 

Linden 5 Vuotta Juhlaolut

Farmhouse ale | 7,5% | Vesi, ohramallas, vehnämallas, humala, hiiva

 

 

Korkki on kuulemma tosi tiukka ja sen avaamiseen sain sellaiset vinkit, että kannattaa pistää korkki ensin poikki puukolla ja avata sitten korkinavaajalla. Tämä metodi toimikin hyvin ja pullo aukesi iloisen poksahduksen saattelemana. Tavara pysyy kuitenkin säyseästi pullossa, ”savuaa” vain suuaukolla. Väriltään juhlaolut on utuisen oranssinen ja vaahtoaa runsaasti. Rauhallisellakin kaadolla saa tiheäkuplaisen kumpuilevan ja painovoimaa uhmaavan vaahdon aikaiseksi. Näin sen pitää ollakin kun pullossa jälkikäytetään aitoon tapaan. Tuoksussa minulle ensimmäisenä nousee esiin mausteiset ja päärynänkuorimaiset saisonhiivan käymisesterit ja sen jälkeen varsin voimakkaana myös Sorachi Acen sitruunaruohoinen ja limemäinen aromikkuus. Humalalajikkeesta ei voi erehtyä ja myös sen pohjana toimineen panimon alkuajoilta tutun Pi.La farmhouse alen henki on sen myötä tässä vahvasti mukana. Raikas ja kunnolla aidon belgimäinen saisonin tuntu tuoksussa. Olut on suussa kuiva, mutta täysmaltaisena ei kuitenkaan rutikuiva vaan runkoakin on sopivasti. Täytyykin olla, että vahvuus, katkeruus ja runsaat hiilihapot saavat edes hieman vastakaikua makeasta. Erittäin onnistunut ja juhlava suutuntuma. Katkeruus jatkuu pitkälle jälkimakuun mausteisena ja edelleen humalien hedelmäisiä kaikuja heijastellen. Oluen päämaut tulevat tässä ehdottomasti hiivan käymisestereistä ja humalista. Hiivasta belgioluille ominaista pirskahtelevan päärynäistä hedelmäisyyttä ja miltei jopa pippurista mausteisuutta. Humalista taas se Sorachi Acen tunnistettava sitruunaruohoisuus ja limemäisyys on koholla ja ehkä siitä sitä tilliäkin hieman esiin saa. Citra jää Sorachin jalkoihin ainakin minun suussani, mutta kyllä herukkaisuuttakin löytää jos etsii. On sitten niin todella hyvää. Kevyempi Pi.La maistui aiemmin hyvin ja tämä kun vielä nostaa vahvuuden ja sitä kautta maun intensiteetin sekä suutuntuman jykevyyden sinne kunnon lukemiin niin onhan siinä voittava kombinaatio. Tämä pullo oli saatu, mutta näyttää siltä että Harri saa vetää ostohousujakin jalkaan kunhan pullot saadaan panimon myymälään julki.

Tätä on tehty kuulemani mukaan sellainen n. 600 pullon erä ja pääasiallinen myyntipaikka on panimon oma myymälä. Joihinkin ravintoloihinkin olutta voi mennä, mutta muualta ei tätä erää tule saamaan. Se on edelleen se alkoholipoliittinen realiteetti tässä maassa.

Reittausblogi onnittelee ja kiittää Linden Breweryä ja Mikko Lindeniä menneistä viidestä vuodesta ja toivottaa isosti onnea tulevaan!

AI Brew - Oppiva olut 1.0

Nyt maistossa taas vähän spessumpaa olutta. AI Brew on olut, jonka resepti kehittyy tekoälyn voimin oluesta saadun palautteen perusteella. Minä sain näytteeksi kaksi tölkkiä tätä oluen ensimmäistä versiota, versionumeroa 1.00. Olut on tyyliltään american session ipa ja tämä ensimmäinen versio perustuu  noin 150:een arvosteltuun American IPA -tyyliseen reseptiin. Ensimmäisen version reseptiikassa on ohramaltaan lisäksi vehnämallasta ja ainoaksi humalalajikkeeksi on valikoitunut Simcoe. Vahvuutta kauppamaksimi 5,5%. Olut on pantu Lohjalla UG Breweryllä. 

Jatkossa reseptiikka siis kehittyy oluesta annetun palautteen perusteella tekoälyn voimin. Palaute annetaan osoitteessa aibrew.fi ja palautteen antamista varten tarvitaan tölkissä oleva koodi, joten ihan muuten vaan ei voi mennä trollailemaan. Arviointisivustolle pääsee myös lukemalla tölkissä olevan QR-koodin. 

Maistetaanpa siis ensimmäinen tölkki ja arvioidaan sen jälkeen sivustolle niin nähdään minkälaiset systeemit on luotu. 

AI Brew - Oppiva olut v1.00

5,5% | Vesi, ohramallas, vehnämallas, humala (Simcoe), hiiva

Lasiin kaatuu utuisen kultaoranssi olut, joka vaahtoaa kuohkean runsaasti. Tuoksussa Simcoe-humalan sitrusta ja havuista mäntyisyyttä varsin hyvällä intensiteetillä ja raikkaudella. Mallaspuoli on riittävän vaalea, ei juurikaan karamellisen oloinen, mutta tuntuu varsin runsaan vehnäiseltä. Humalapuolella hieman mentholimaista pellettisyyttä, joka kertoo runsaasta humaloinnista, mutta sitä voi pitää myös pienenä tyylivirheenä. Tämä pellettisyys tosin tuli mukaan vasta kun kaadoin tölkin pohjia myöden lasiin ja hieman sakkaa tuli mukana. Katkerotaso on hyvä, sanoisin että hyvinkin riittävä. Sitruspuoli korostuu humaloinnissa ja havuisuutta on myös. Raikas ja kokonaisuutena hyvä olut tyylissään - heti siis jo ensimmäisessä versiossa tekoälyn saattelemana. 

Siirrytään sitten arviointisivustolle puhelimella. Tölkkikoodin jälkeen sivusto kysyy ensin yleisarvosanaa asteikolla 1-5 ja sen jälkeen nautintatilannetta. Annoin 4/5 ja ilmoitin oluen nautitun rauhassa maistellen. Arvioinnin voi jättää tähän tai jatkaa tarkempiin kysymyksiin. Itse vedän tietysti päätyyn asti. Seuraavassa vaiheessa oluen ominaisuuksille voi antaa plussaa tai miinusta parin pykälän verran. Maku, juotavuus ja humalointi olivat minun mielestä yhden plussan arvoisia. Seuraavaksi pystyy kuvailemaan olutta täppäämällä valmiita vaihtoehtoja. Täppäsin hedelmäisen, sitruksisen ja havuisen. Seuraavassa vaiheessa annetaan konkreettisia parannusehdotuksia, joihin vastailin vähän tylsästi että kaikkea oli sopivasti, mutta kun se siltä tuntui niin mennään näillä. Vapaa sana kenttään sai sitten laittaa kommenttia ja siinä kehaisin erityisesti katkerohumalointia ja mainitsin että aromihumaloinnin taso on hyvä, mutta antia voisi monipuolistaa käyttämällä useampaa eri humalalajiketta. Sen jälkeen homma oli maalissa ja maistelija sai kiitokset. No, kiitos vaan itsellenne tekoäly, ei tämä työltä tuntunut. 

 

 

Noin viikkoa myöhemmin toisen tölkin maisto. Olosuhteet suhteellisen samat eli rauhaksiin ulkona nauttien. Varovasti kaadoin tällä kertaa ja jätin mahdolliset pohjasakat tölkkiin. Erinomaisen raikas ja katkeroinniltaan tosi onnistunut eli riittävästi potkua. Humalien aromipuolestakin olen edelleen samaa mieltä, eli varsin yksipuolisen sitrusmainen ja hieman havuinen tämä on. Monipuolisempi kattaus saataisiin lisäämällä muitakin humalalajikkeita kuin Simcoea, mutta tekisikö se oluesta välttämättä paremman niin sitä en osaa sanoa. Kyllä tämä kokonaisuutena oikein hyvä olut on jo nyt. Toivon vaan, ettei reittauskansa nyt vaadi vähemmän katkeraa ja sameampaa seuraavaan versioon. Seuraan mielenkiinnolla miten projekti jatkuu ja jos kaupoissa olutta näkyy niin osallistun ”ihmiskokeeseen” mieluusti tulevaisuudessakin.

Katsotaan nähdäänkö jatkossa myös muun tyylisiä oluita, joilla olisi myös omat kehitysversionsa. Varmaan riippuu pitkälti siitä miten homma lähtee vetämään tällä ensimmäisellä oluella. Oluen mausta ja laadusta se ei mielestäni ainakaan jää kiinni. Tosi hyvää oli jo ekassa versiossa.

Oluet saatu AI Brew:ltä. 

Mikkellerin alkoholittomat Weird Weather (NEIPA) ja Henry Gose Lightly (Gose)

Sitten maistoon savonlinnalaisen Olaf Brewingin maahantuomia Mikkellereitä. Tällä kertaa maistelen alkoholittomat Weird Weather ja Henry Gose Lightlyn. Weird Weather on alkoholittomana harvemmin esiintyvää NEIPA tyyliä ja Henry Gose Lightly kuten nimestäkin saattaisi päätellä on gose, eli hieman hapan ja suolainen alunperin Saksan Goslarista lähtöisin oleva oluttyyli.

 

Mikkeller Weird Weather (New England Style Non-Alcoholic India Pale Ale) 

0,3% | Vesi, ohramallas, kaurahiutale, ruismallas, humala, hiiva 

 

Kellertävä ja utuinen olut kestävällä vaahdolla. Tuoksu aika hentoinen, hieman sellainen viinikumikarkkinen ja sitruunainen. Trooppista hedelmää hieman, mutta ei ”aidosti”, vaan jotenkin purukumimaisesti. Olut on suussa hyvin kevyt, mutta ihan miellyttävän makuinen. Humalaisuus tulee nyt tuoksua paremmin tai aidommin esiin hieman herukkaisena ja hedelmäisenä. Katkeroa on sen verran että loppuveto pysyy pois vetiseltä puolelta ja kokonaisuus sen ansiosta toimii. Ei hullumpi, mutta kyllä humala tulee selvästi paremmin esiin niissä joissa on edes se 2,8% alkoholia (ns. micro-IPAt), en sitten tarkkaan tiedä mistä moinen johtuu. Varmaankin alkoholin poistamisprosessissa tapahtuu jotain.

 

Mikkeller Henry Gose Lightly

0,3% | Vesi, ohramallas, vehnämallas, korianteri, suola, hiiva 

 

 

Kirkas kullankeltainen olut, jonka vaahto on kirkkaan valkoinen. Tuoksussa on hapokkuutta, sitruksisuutta ja raikasta korianteria. Oluen kevyt hapokkuus supistaa hieman suuta kielen päälle laskeutuessaan ja raikkaan hedelmäisen keskivaiheen myötä siirrytään hieman suolaiseen loppuun. Jälkimaku katoaa nopeasti, mutta muuten on oikein raikas ja maukas olut. Alkoholiprosenttia tai pikemminkin sen puutetta ei tällaisessa oluessa niinkään huomaa. Maukas ja oikein sellainen kunnon janonsammuttaja!

 

Näistä kahdesta siis gose parempi, vaikka kyllä neipaakin paremman puutteessa nautiskelee - ja olihan se paras alkoholiton neipa jota olen toistaiseksi maistanut. Toki myös ensimmäinen. 

 

Arvioidut oluet saatu maahantuojalta. 

Nokian Panimon Micro Wehnä ja Kesähetki Summer Lager

Suomen toiseksi suurin pienpanimo Nokian Panimo lähetti kevään uutuuksia maistettavaksi. Arvioin tässä uuden Micro Wehnän ja tuunatulla reseptillä tänä vuonna uudelleen tulevan Kesähetki Summer Lagerin. Kolmas uutuus on Keisari Radler Dry Lemon, mieto oluen ja virvoitusjuoman sekoitus, jonka maistelen sitten myöhemmin. 

Keisari Micro Wehnä
2,8% | Maltaat: Vehnä, Pilsner, Dextriini, Carawheat, Chocowheat | Humalat: Magnum, Sabro

Nokian Elowehnä oli yksi ensimmäisiä kotimaisia laajan jakelun vehnäoluita ja on edelleen kehissä ja voi hyvin. Olen seurannut Elowehnän vointia melkein viikoittain. Se on helppoa kun lähikaupan kylmäkaapista irtoaa tölkki alle kahden euron hintaa - ja hyvältä maistuu, hyvää perusvehnää. Vertaillaanpa nyt siis tavallaan tätä uutta Micro Wehnää Elowehnään, vaikka en oluita tässä rinnakkain maistakaan eikä vertailun tarkoituksena ole selvittää näiden oluiden keskinäistä paremmuutta, vaan välittää teille jonkinlainen kuva siitä miten Micro Wehnä tähän tunnettuun isoveljeensä vertautuu.

 

Lasiin kaatuu Elowehnää selvästi tummempi tulkinta. Valoa vasten rusehtavan värinen ja vaahdoltaan runsas vehnis. Tuoksussa mallaspohjasta nousee esiin hienoisesti toffeeta ja paahteisuutta, mutta pääaromit tulevat tietysti vehnähiivan käymisestereistä, jotka ovat tässä raikkaan neilikkaisia ja purukumimaisia. Myös hentoa banaanisuutta löytyy. Olut on suussa kohtalaisen täyteläinen, ei niin suuntäyttävän kuohkea kuin tuhdimmat vehnät, mutta mukavasti pyöreyttä kuitenkin löytyy - varsinkin prosentteihin nähden. Katkeroa nousee loppumakuun erittäinkin ronskisti, hieman yllättäen, mutta onhan tässä tölkin mukaan mukavat 32 katkerot ilmaisevaa EBU-yksikköä. Mausta löytyy vehnähiivan aromit tietysti keihäänkärkenä, mutta myös hieman tummasävyinen vehnämaltaisuus ja lopussa jopa mausteiseksi vetävä humalaisuus maistuu. On kyllä ryhdikäs olut vahvuisekseen, eikä tosiaan mikään Elowehnän pikkuversio vaan seisoo omilla jaloillaan ollen makumaailmaltaan tummempi ja katkerampi. Tykkäsin!

Keisari Kesähetki Summer Lager
4,2% | Vesi, ohramallas, humala (Magnum, Citra, Waimea, Nelson Sauvin, Amarillo), hiiva

 

Kesähetkeä maistelin viimeksi aika tarkkaan vuosi sitten kun Nokialta tipahti samaan tapaan näytepakkaus maistettavaksi. Hieman hellesin tyyliseksi hieman hedelmäiseksi lageriksi silloin niputin ja aikalailla unohduksiin olut sen jälkeen jäi. Nyt tähän vuoteen reseptiä on kuitenkin tuunattu saatekirjeen mukaan tukevammalla rungolla ja lisäämällä humalien katkeroita, aromia sekä hedelmäisyyttä. 

Kirkas kullankeltainen olut, jonka vaahdosta rakentuu tiheät pitsikuviot lasin reunoille. Tuoksussa on raikasta hedelmäistä humalaisuutta, joka liikehtii sitrusvetoisesti, mutta omaa myös herukkaisia ja hivenen havuisiakin piirteitä. On selkeästi iskevämpi kuin vuoden takainen versiointi! Pehmeän maltainen alkumaku johdattelee kuivempaan ja sopivasti katkeraan lopetukseen sekä aina pitkään edelleen hedelmäiseen jälkimakuun. Muistikuvieni perusteella edellinen versio oli lähempänä peruslageria, mutta tässähän on nyt todella aromaattinen humalaisuus. Sitrushedelmiä ja hieman pehmeämpää mangoisuutta ja passionhedelmäisyyttä löytyy heti alkumausta lähtien. Puhdas mallaspohja ja neutraali lagerkäyminen päästävät humalat hienosti esiin ja mallaspohja kantaa prosenttien vähyydestä huolimatta kokonaisuuden hyvin. Selkeä parannus edelliseen versioon, omaan makuuni nyt ainakin. Nyt on makuu!