Maistossa Brasserie des Légendes Quintine Blond, Quintine Amber ja Hercules Stout

0 kommenttia
 

Sain tuossa toissaviikolla Belgiasta olutlähetyksen ja nyt maistellaan sen antia. Kyseessä siis uusi olutkauppa Belgian Beer Bank, joka jatkaa Belgiuminaboxin jalan jäljissä. Saamassani laatikossa oli kolme olutta Brasserie des Légendes panimolta, joka oli minulle aiemmin täysin tuntematon panimo. Panimo muodostui nykyiselleen vuonna 2006 kun kaksi Hainautilaista panimoa Brasserie des Géants ja Brasserie Ellezelloise yhdistyivät yhden omistajan alaisuuteen. Molemmat panimot silti toimivat erillisinä tuotantolaitoksina edelleen, mutta yhteisen nimen alla. Nämä nyt maistamani oluet on kaikki valmistettu Ellezelloisella.

Maistellaan vaaleimmasta tummimpaan, eli Blondella lähtee ja Hercules Stoutiin lopetellaan.


Brasserie des Légendes Quintine Blonde
8% | Vesi, ohramallas, humala, hiiva
 
Kultaoranssi olut mittavalla kestävällä tiheäkuplaisella vaahdolla. Tuoksussa on hunajaa, hunajamelonia ja kypsää päärynäisyyttä sekä mausteisuutta. Ei sellaista terävää päärynänkuorimaista ”belgihedelmää”, vaan pehmeämpää. Maku on myös belgiblondeksi jokseenkin tuhdin täyteläinen ja makeakin. Mausteisia käymisestereitä tulee hiivasta mukaan. Viehättävää hedelmäisyyttä kuitenkin löytyy myös ja loppuvedossa vielä kohtuullisesti katkeruuttakin. Lopulta varsin tasapainoinen esitys ja juotavuudeltaan miellyttävä blonde. Hedelmäisemmät ja vaaleammat ovat kuitenkin enemmän omaan makuuni. 

Brasserie des Légendes Quintine Amber
8,5% | Vesi, ohramallas, humala, hiiva 




Punertava olut, jonka vaahto on runsas ja kuohkea. Tuoksussa on marjaisuutta, karamellia ja kuivattua hedelmää. Marjainen, hieman jopa toffeemainen ote pinnalla. Ei läheskään niin raikas kuin ei niin kovin raikas blondekaan, vaan selkeästi marjaisempi ja tuhdimpi. Maku on myös marjainen ja hieman hapankirsikkainen sekä liiankin tuhdin maltainen. Jos ainesosaluetteloa on uskominen niin olut on täysmaltainen eli keventävää sokeria ei ole käytetty. Belgityyleissä sokeri kuitenkin on avainasemassa nimenomaan vahvuuden, raikkauden ja sopivasti kepeän suutuntuman maagisessa kolmiossa. Amberin toki kuuluukin olla maltaisempi ja täyteläisempi kuten tämäkin on, mutta tasapainottavia elementtejä voisi olla enemmänkin. Yllättävä hapankirsikkainen maku, varsinkin kun mausteita ei etiketissä mainita. Ei huono, mutta voisi olla raikkaampikin. Makeampi amberi, mutta paljon hyviä makuja seassa. 

Brasserie des Légendes Hercule Stout
9% | Vesi, ohramallas, humala, hiiva 


No nyt on sitten yllättävämpi belgiolut eli stout, vaikka toki näitä sielläkin muutamat panimot tekee. Kovimpana belgistoutina mieleen tulee ehkä Struisen Black Albert. Ei aivan mustaa vaan lasin reunoilta läpikuultavan rusehtavaa olutta. Tiheäkuplainen kuohkea vaahto on beigevivahteinen. Tuoksussa on kunnolla paahteista mallasta, konvehtimaista suklaisuutta, lakritsia ja hieman maitosuklaatakin. Ihan siis stoutin tai imperial stoutin tuoksu. Vahvuutta kuitenkin on. Maussa sama meno jatkuu. Pehmeää, täyteläistä, suklaista. Hyvä pieni makeus ja täyteläinen suutuntuma. Katkeruutta riittävästi taustalla. Hiilihapotkin sopivan maltilliset vaikka vaahto belgityylisen mittava olikin. No perkule, ihan on kunnollinen stout. Ei mitään sellaista ”belgityylistä” vaan ihan rehti imperial stout. On hyvä!

Varsin mukava oli tutustua legendojen panimon tuotantoon. Ei ihan kärkipään tekemistä omaan makuuni, vaan maltaisempia ja täyteläisempiä kuin "keskiverto" belgit. Sellaisia "helppoja" tavallaan.

Maistelussa: Moose On The Loose The End Imperial Stoutit

0 kommenttia
 
Porilainen pienpanimo Moose On The Loose on tullut tiensä päähän. Panimolaitteisto ainakin osittain ja pääpanija Kalle Hirvikoski jatkavat kuitenkin Pirkkalan Citymarketin yhteyteen perustetussa Panimo Himossa. Viimeisenä oluena Mooselta tuli ulos The End imperial stout sekä perusversiona, että tynnyrikypsytettynä. Kävin panimolla ennen juhannusta ja ostin tietysti molemmat versiot. 
 
Otin perusversion reppuun ja kipusin pienen matkan läheiselle Kokkovuoren huipulle auringonlaskua katselemaan.  

Moose On The Loose The End
10% | Vesi, ohramallas, humala, hiiva 
 
 
Täysin sysimusta olut muhkealla mokkaisella vaahdolla. Näyttävä on ainakin. Tuoksu on houkutteleva. Siinä on runsaasti tummaa paahteista maltaisuutta, joka saa suklaisia ja kahvimaisia piirteitä. Hieman tummaa marjaisuutta mustaherukan tapaan. Hieman myös humalaisuutta. Vahvan oluen intensiivinen tuoksu imperial stoutin peruspalikoin. Tuoksu jo vakuutti, mutta maku vakuuttaa vielä enemmän. Täyteläistä ja pehmeää maltaisuutta. Suklaisuutta muhkeasti. Täyteläinen suutuntuma kantaa aina runsaan lakritsaiseen loppumakuun asti, jossa humalanpuraisuakin kertyy maltillisesti. Alkoholi lämmittää nielaisun jälkeen rinnassa miellyttävästi. Onpa muuten todella muhkean maltainen imperial stout, mutta ei kuitenkaan liiallisesti makea. Kokonaisuus toimii erinomaisesti ja miten upea suutuntuma! Kunnon hyvää! 
 
Lähdin tässä vaiheessa sitten Kokkovuorelta alas omaa terassia kohden. Kahta näin vahvaa ei viitsi maistella kallioisen polun takana, vaikka ei siinä mitään sinänsä vaikeita kohtia olekaan. Kotona korkkasin sitten tynnyröidyn version.
 
 
Speksit on samat kuin perusversiossakin, mutta olutta on kypsytelty kuukausia Laphroaig savuviskitynnyrissä. Vähävaahtoisempi kuin perusversio, mutta sama tummahkon mokkainen väri vaahdossa. Tuoksussa perusversion muhkean maltainen tuntu on vaihtunut selvästi savuisempaan suuntaan ja vaniljaisuuttakin on. Suklaisempi tuntuma on tästä osittain peittynyt tynnyrin tuomien aromien alle. Maussa on kuitenkin edelleen tarvittavaa täyteläisyyttä, vaikka makeus onkin osittain vaihtunut tiukempaa viskimäisyyteen. Savuisuus nousee hienosti esiin ja minulle tulee jotain madeiramaista hedelmäisyyttäkin mieleen - sellaista mitä perusversiossa ei ollut. Tyylikäs on tämäkin. Alkoholi jo viskimäisten makujen takiakin tuntuu olevan enemmän pinnalla eikä pehmeys tietenkään ole perusversion veroinen, mutta kyllä tämä laadukas versiointi on. Perusversio sopi minun makuuni hieman paremmin, mutta kyllä tästäkin runsain mitoin nautintoa saa ammentaa. 
 
Tässäkö tää oli? Kysyy Arttu ja siinä se tosiaan Moosen osalta oli, mutta onneksi näemme ja saamme maistaa Päähirven osaamista jatkossakin Panimo Himon oluissa. On se hemmetin kutkuttava ajatus, että tällaisiakin herkkuja voi tulevaisuudessa Pirkkalassa ostaa ihan Citymarketista - kulkematta Alkon kautta. Siinä on tiettyä kapinallisuutta ja keskisormea siinä määrin että wanha sahtipartakin tykkää. Kiitos Mooselle menneistä ja Himolle lykymbotkui ahterpeileihi, niin kuin Raumalla on tapana sanoa.