Kotiolutta: Kyllikki Brewing Apex Sauce (mango pale ale)

0 kommenttia
 
Kyllikki Brewing on kahden miehen kotipanimo Lahdesta. Kaverit lähestyivät kolmen mielenkiintoisen maistiaispullon kanssa ja lupasin tietysti kirjoittaa oluista kommentit. Oluet ovat mango pale ale Apex Sauce, jota maistelen tänään sekä Küllitarha witbier ja Lé Lorié vaahtera kookos porter. Alla panimosta ja reseptien laadinnan periaatteista Kyllikki Brewingin Andre Lindgrenin omin sanoin:
Laitteistoa ja historiaa:

Meillä mäskäyksen ja keiton hoitaa Klarsteinin Maischfest 35L "all-in-one" pönttö. Ollut erittäin toimiva peli näiden muutaman vuoden kokemuksella. Jäähdytys hoidetaan 10m kupariputkesta itse viritellyllä immersiojäähdyttimellä, jolla vierre saadaan hiivauslämpötilaan n. 25-35 minuutissa. Näiden päälle toki löytyy jos jonkinlaista roipetta. Samaa kamaa mitä enempi ja vähempi löytyy jokaisen harrastukseen vihkiytyneen kotipanijan arsenaalista. Ennen kun panohommia kimpassa kaverin kanssa alettiin hoitamaan reipas pari vuotta sitten, oli minulla jo muutama kattilakeitto alla. Päätin hypätä ns. syvään päähän heti ensimmäisellä yrittämällä maltaiden kanssa. Tosin, ennen sitä oli monta iltaa vietetty youtubessa erilaisia tutoriaaleja katsellen ja eri olutfoorumeilla homman saloja lueskellen. Jotenkin koko homma näytti sen verran helpolle, että skippasin olutkitit ja uutteet kokonaan. Tietoa tuli sitten joka erän kohdalla ahmittua lisää, kun halusi tietää miksi mikäkin asia toimii niin kuin ne toimii. Uskallanko väittää, että usealla tähän harrastukseen hurahtaneella on varmasti melko samanlainen etenemisprosessi ollut. Panolaitteistoa tuli päivitettyä / hankittua samaan tahtiin. Esim. pH-liuskat on ihan ok indikaattori alussa, mutta kun ensimmäistä kettle souria alettiin virittelemään, todettiin kunnon pH-mittarin olevan aika pakkohankinta. 
 
Reseptiikkaa:

Reseptejä kun lähdetään laatimaan, niin paljon tulee ensin luettua netistä minkälaisilla aineksilla muut on saaneet minkäkinlaisia tuloksia. Näiden pohjalta sitten laitetaan raamit omalle reseptille ja sitä sitten pyöritellään sen mukaan mitkä on omat toiveet lopputulokselle. Molemmat meistä diggailee oluista joiden maut on läskejä ja röyhkeitä. Ko. speksin oluita ei välttämättä montaa pysty putkeen nauttimaan, mutta tämä on juurikin se kulma mistä me omia reseptejä lähestytään. "Parempi överit kuin vajarit" toimiikin meillä jonkunsortin mottona. Toki matkan varrelle mahtuu oluita jotka enempi kunnioittaa ns. perinteitä. Ne kuitenkin yleensä ovat olleet testimielessä keitettyjä batchejä millä alustetaan ja/tai testataan erilasia pohjia seuraavia etappeja varten.

Kyllikki Brewing Apex Sauce
5,1% (OG. 1.055, FG 1.014) | 24 IBU | Mausteena limen kuorta, mangososetta ja vaniljaa | Muuta: Laktoosia

Tekijän kommentit: 
Tämä tuli keitettyä kun muisteltiin edellisiä pale-settejä ja teki mieli testata uutta twistiä. Modattiin vanhaan reseptiin mukaan melko satsi vehnää ja keittovaiheeseen tiputettiin 1,5 litraa mangososetta. Hiivakin vaihdettiin K-97 joka pärjää hieman viileämmässä ja jättää oluen himppasen makeammaksi. Ajatuksena näillä muutoksilla oli saada edellistä settiä sameampi ja raikkaampi lopputulos. Trooppinen fiilis tulee humalista, joiden kanssa joutuu vielä hieman kikkailemaan, jotta mangolla olisi selkeä(mpi) presenssi. Kevyt kuivahumalointi ja tuoretta mangoa + vaniljaa secondaryssä. Tällä voi korvata aamun appelsiinimehun! Rento humalointi pyytää kivasti ottamaan seuraavaa huikkaa.
Näin siis ensimmäisenä maistoon heti reilusti ainesosia sisältävä olut. Mausteena siis limen kuorta, mangososetta ja vaniljaa. Lisäksi käytetty laktoosia. Humalina kova kolmikko Citra, Mosaic ja Motueka. Hieno etikettikin oluelle on tehty. Siinä miesoletettu elpyy.


Samea, väriltään keltainen ja vaahdoltaan vitivalkoinen olut. Väri tosiaan on appelsiinimehumainen. Lasista nousee runsaasta ainesosaluettelosta huolimatta selkeitä elementtejä sisältävä tuoksu, joka on varsin voimakaskin. Hedelmänkuorimaisuutta ja sitrusta heti alkuun, sitten sosemaisempaa tropiikkia eli ilmeisesti mangoa, mutta myös herukkaista humalaa. Humala oikeastaan jopa päällimmäisenä, kuten oluessa toki pitääkin ja mausteet sitten mausteina. Vaniljakaan ei tunnu tuoksussa ainakaan haittaavan. Hieman jännitin ainesosaluettelon perusteella ja vielä kun tämä on ensimmäinen maistamani olut näiltä tekijöiltä niin siihen sisältyy aina muutenkin pientä jännitysmomenttia. Tuoksun perusteella kuitenkin homma toimii! 
 
Makukin on hyvä ja alhaisesta IBU lukemasta huolimatta varsin katkeroitukin. Jälkimaku kuivuu miellyttävään loppuliukuun, mutta hedelmäsokerista makeuttakin elää vielä. Riittävästi terävyyttä minun makuuni kuitenkin. Hedelmää löytyy sekä terävämmän sitrusmaisena, että pehmeämmän mangomaisena. Ilokseni huomaan myös, että humalien aromeja löytyy ja varsinkin nielaisun jälkeen myös, eli kaikkea löytyy mitä keittoon on laitettukin, paitsi ehkä vaniljaa enkä sitä kyllä kaipaamaan jääkään. Varmaan se solahtaa mukavasti tuonne hedelmäisyyden lomaan. Laatutaso on kunnossa ja resepti erinomaisen toimiva. Runsaista ainesosista on saatu siis rakennettua tasapainoinen ja laadukas olut. Tällaisella ainesosaluettelolla olisi mahdollisuus myös totaaliseen sotkuun, mutta tämä on kaukana siitä. Hieno ensikosketus Kyllikki Brewingiin!

Kyllikki Brewingin parissa jatketaan vielä myöhemmin kun teen makumatkan Küllitarhaan ja sitten pääsen vielä maistamaan vahvempaa vaahtera kookos porteriakin.

Maistossa Full Taste oluet #004, #006, #007 ja #008

0 kommenttia
 
Nyt maistoon valmistuttajalta näytteeksi saadut Full Taste oluet. Kuten otsikosta näette, niin nämä oluet on numeroitu ja jokaisen oluen ideana on ainakin toistaiseksi olla kertaerä. Lähtökohtana siis se, että "the best beer is the new beer", joka lukee tölkissäkin. Pidemmittä puheitta lähdemme suorittamaan maisteluita. Mennään numerojärjestyksessä, eli aloitetaan nelosesta, joka kaiken järjen mukaan lienee myös vanhin.

Full Taste #004 Paradise Hazy IPA
5,2% | Vesi, ohramallas, kauramallas, humala, hiiva




Kultaoranssi, läpikuultava ja vaahdoltaan valkea olut. No nyt on tuoksu jiirissä - tropiikin hedelmiä, sitruksisuutta ja herukkaisuutta. Aika lailla sellainen perus nykypäivän IPAn kattaus, mutta intensiteetti on hyvä - toisin sanoen tuoksu on siis voimakas. Maku toimii myös hienosti. Katkeruus on vähäistä, mutta aromipuoli runsas ja tuoreenoloinen. Erittäin hedelmäinen, herukkainen ja hieman jopa humalapellettimäinen, mutta ei kuitenkaan mentholinen. Jälkimakukin on kauttaaltaan miellyttävä. Laatutaso on korkea. Ei minulla tästä ole mitään valitettavaa, nimensä mukainen eli ostaessa ainakin saa sitä mitä purkissa lukee. 
 
Full Taste #006 Fruit Bomb DDH IPA
5,2% | Vesi, ohramallas, kauramallas, humala, hiiva
 

Nyt on kunnolla samea ja kultaoranssi. Tölkin pohjilta kaatui hieman muhjuakin mukaan, liekö humalapelletin palasia. Tuoksu on voimakkaan humalainen. Ananasmaisuutta ja mustaherukanlehteä. Katkeruutta tuntuisi olevan hieman terävämmin kuin Paradise Hazy IPAssa, mutta jotain karvautta tai karkeutta myös - ei ole niin smoothia. Enemmän pellettimäisyyttä, mutta melko hyvää tämäkin on. Runko toimii - riittävä runsaus, mutta sopiva vaaleus, jotta humalat pääsevät hyvin esiin. Tällaisia humalamehuja nämä IPAt nykyään enimmäkseen ovat ja tuoreus sen myötä entisestään vaan korostuu - tämä tuoreuspuolikin on tässä kunnossa ja tölkkihän on myös tunnetusti tällaiselle paras pakkausmuoto. Paradise oli parempi, ehkä tölkistä kaatuneet muhjut toivat vähän karkeutta tähän. 
 
Full Taste #007 Rise of the Raspberry Sour
5,2% | Vesi, ohramallas, kauramallas, vadelma, humala, hiiva




Söpöllä pinkillä vaahdolla varustettu punainen olut. Tuoksussa on hapanta tuntua ja mukavasti vadelmaista, hieman sellaista mummonmehumaista tuntua. Suutuntuma on suuta supistavan hapokas, mutta ei mikään sellainen irvistelyä aiheuttava. Vadelma maistuu aidon marjaisena ja hieman karvaana. Tässä on runkoakin varsin tukevasti, jopa niin, että jälkimakuun asti kantautuu makeutta - se syö tästä hieman pois sellaista raikkautta, jota hapanoluessa mielestäni tulisi olla. Tällaiset eivät oikein ole sitä tutuinta tyyliä minulle, mutta niiden joukossa joita olen maistanut tämä sijoittuu jonnekin keskikastiin.
 
Full Taste #008 Cherry Crushed Sour
5,2% | Vesi, ohramallas, kauramallas, kirsikka, humala, hiiva




Punainen ja kirkkaampi kuin aiempi vadelmainen versiointi. Ainesosat muuten samat, mutta vadelman tilalla tässä kirsikka - reseptin koostumus muuten voi poiketa toki paljonkin. Tuoksu raikkaampi, jotenkin kipakampi - ei mummonmehumaista tuntumaa. Maku on myös terävämpi ja raikkaampi. Ulkonäön kirkkaus tavallaan toistuu kirkkaampina makuinakin. Jälkimakeus ei nyt vaivaa ja ehkä kirsikka toimii itselleni vadelmaa paremmin muutenkin. Samanlainen hieman suuta supistava, mutta ei mikään kiilteet hampaista irrottava suutuntuman hapokkuus. Toimii minulle paremmin kuin vattuversio.
 
Sellaisia siis. Perushyvää kauppaolutta, joista omaan makuuni parhaiten osui tuo ensimmäisenä maistettu Paradise Hazy IPA. Happamatkin omassa tyylissään mielestäni kunnollisia, mutta en välttämättä ole oikea mies niitä arvioimaan. 
 

Testissä Senson Gluten Free Liquid Malt Light 10 - gluteeniton mallasuute kotioluiden valmistukseen

0 kommenttia
 
Lahdessa toimiva Viking Maltin sisaryhtiö Senson on kehittänyt pilsner maltaasta valmistetun gluteenittoman humaloimattoman olutuutteen, joka on tulossa kotiolutvalmistajien saataville 1,5 kiloisissa tinapurkeissa. Tuotenimi on Senson Gluten Free Liquid Malt Light 10. Yrityksestä otettiin yhteyttä ja kyseltiin halukkuutta testata tätä uutetta. Ainoana ehtona tälle yhteistyölle olisi se, että kirjoittaisin kokemuksistani tänne blogiini. Sillä tiellä ollaan siis.
 
Lisäksi yhtiöltä on tulossa myös mielenkiintoiselta kuulostava Senson Sour Liquid Malt Light, joka on luontaisesti valmistettu hapattamalla vierre kattilahapatusmenetelmällä, jonka jälkeen maitohappobakteerit on tuhottu ja hapan vierre konsentroitu hapanuutteeksi. Vastaavia tuotteita ei taida maailmanlaajuisestikaan olla saatavilla.
 
Sain yhteensä kuusi 1,5 kilon purkkia tätä uutetta. Tuote on vielä niin uusi, että etikettiäkin vasta kehitetään. Tuotetietolomake toki jo löytyy ja sen liitän kuvana tähän alle. 

Uutetta testatakseni valmistan oluen tietysti vain kyseistä uutetta käyttäen, eli ei mitään osittaismäskäyksiä tai muita uutteita mukaan. Uutteen tuhtia maltaisuutta sopii kuulemma ohentaa sokerilla ja sainkin malliksi yhden lager reseptin, jossa mallaspohjasta 80% oli uutetta ja 20% sokeria. Nyt kun minulla on tämä belgivaihe menossa taas, on oikeastaan ollut jo pidemmän aikaa, niin ajattelin valmistaa nimenomaan yleensäkin pelkästään pilsnermaltaasta valmistettavan belgityylisen blonden, johon myös ihan täysmäskäämälläkin sopii sokerilisäys, jotta lopputuotteesta saadaan sopivan kepeä ja raikas - sekä tietysti asiaankuuluvan alkoholipitoinen. 
 
Lähdin ajattelemaan ihan siltä kantilta, että mikä on ns. belgiblondien standardi. Mielestäni se on Leffe. Ei ole tyylin paras, mutta laajasti saatavilla ja tunnettu sekä omasta mielestäni varsin hyväkin. Vaalea, 6,6% ja katkeroa Alkon mittauksissa 16 EBUa. Laskelmoin siitä BrewMate apuohjelmalla, että jos käytän kaksi purkkia eli kolme kiloa uutetta ja kilon sokeria 20 litran satsiin, niin vahvuudeksi tulisi n. 7%. Pakkasessa sattui olemaan myös n. 50g jämäpussi Saaz humalaa, josta 45 minuutin keitolla näytti teoriassa irtoavan noin 18 IBUa katkeroa. Riittävän lähelle. Eikä sokerin 25% osuus kokonaisuudesta ole merkittävästi korkeampi kuin yhtiön esimerkkireseptissä ollut 20% ja sitä olutta kuvattiin sanoin "round mouthfeel and deep colour". Vaikuttaisi omaan "suuhuni" hyvältä ainakin paperilla tai siis näytöllä. Hiivana lähden kokeilemaan Mangrove Jack'sin kuivahiivaa M47 Belgian Abbey, jonka pitäisi olla erityisen hedelmäinen.
 
Uute on humaloimaton, eli siihen pitää keittää humalointi sisään. Muuten valmistuksessa voi noudattaa aiemmin kirjoittamiani uuteoluiden valmistusohjeita. Humalointi keitetään sisään ottamalla muutaman litran vetoinen kattila, ihan normaali perunakattila siis riittää. Ala kuumentamaan vettä ja jo ennen kiehumista lisää pieni määrä olutuutetta, vaikka noin desi tai kaksi (kiehuvaan veteen lisätessä saattaa kuohahtaa). Tähän ohueen vierteeseen sitten keitetään humalat sisään, itse keitin siis 50g Saaz-humalaa 45 minuutin ajan. 
 
Muuten valmistus olikin sitten helppoa ja suhteellisen vaivatonta. Eli muutama litra kuumaa vettä, itse kiehautin noin kuusi litraa vettä ja kaadoin käymisastiaan. Lisäsin molemmat uutepurkit (paitsi pienen määrän jonka säästin humalien keittoon) ja sokerin myös käymisastiaan ja sekoitin pöntöä pyörittämällä, niin että uutteet vaikuttivat sekoittuneen kunnolla. Sokerikin luultavasti liukeni samalla. Lisäsin tässä vaiheessa jo kylmää vettä 15 litran merkkiin asti. Kun humalien keitto oli valmis, kaadoin keitetyn vierteen siivilän läpi käymispönttöön, niin että suurin osa humalamuhjuista jäi siivilään. Sen jälkeen lisäsin vettä 20 litran merkkiin asti ja vein pöntön ulos jäähtymään, koska vierteen lämpötila oli vielä pitkälti yli 30 astetta. Annoin vierteen jäähtyä ja otin sitten 20 asteisesta vierteestä ominaispainomittauksen. Havaitsin samalla, että olin täyttäny 20,5 litraan asti, tätä oli täyttäessä vaikea havaita, koska vierre kuohusi. Ominaispaino oli 1.061 eli käymisen jälkeen ohjelma ennustaisi 75% attenuaatiolla (hiivan speksit 73-77%) 6,6% vahvuuden - itseasiassa siis tismalleen saman kuin Leffessä. No, ei ylimääräinen puolen litran vesilisäys siis vahinko ollut, vaan ilmeisesti kotipanimomestarin taituruutta... heh. 
 
Resepti siis ennen käymistä oli Brewmatessa alla olevan kuvan mukainen. 


Ja näytteen väri valoa vasten tällainen ja maku "normaali" eli makean vierremäinen ja hieman katkeroakin erottui.

Hiivauksen suoritin eilen illalla 18 asteessa. Annan hiivan vuorokauden verran kasvaa, sen jälkeen nostan pöntön 22-24 asteiseen paikkaan, jossa käyminen saa mennä rauhassa loppuun. Sitten cold crash eli pönttö kylmään ja siitä sitten pulloihin. Kaikki vaikuttaa ainakin toistaiseksi oikein hyvältä, palataan tähän sitten kun pullotellaan tai viimeistään sitten kun maistetaan.

Isot belgit: Gouden Carolus Cuvée van de Keizer Imperial Dark

3 kommenttia
 
Mechelenissä Antwerpenin ja Brysselin välimaastossa on arkistojen mukaan pantu olutta jo vuonna 1369 tai aiemminkin. 1872 panimoon rakennettiin höyryllä toimiva laitteisto, joka oli aikansa huipputeknologiaa. Toisen maailmansodan jälkeen 1945 tehtiin mittavat investoinnit. Panimolaitteisto modernisoitiin kunnolla vuonna 1990 ja samalla paikalle perustettiin Belgian ensimmäinen panimohotelli. Vuonna 2010 perustettiin myös tislaamo, joka valmistaa mm. Gouden Carolus Tripelin mäskistä tislattua single malt viskiä. Nykyään paikalla pyöriikin sitten panimon, tislaamon, ravintolan ja hotellin muodostama kokonaisuus, jossa vierailija varmasti viihtyy. Oluista se ei kokemukseni mukaan ainakaan kiinni jää. 

Gouden Carolus, joka on panimon tunnettu tuotemerkki, herätettiin vanhasta reseptistä uudelleen henkiin vuonna 1960. Tämä ensimmäinen variaatio tunnetaan nykyään nimellä Gouden Carolus Classic ja se löytyy Alkonkin valikoimista. Gouden Caroluksia on sittemmin tullut lukuisia muitakin variantteja, joista mainittakoon mm. humalainen Hopsinjoor ja maukas Tripel. Myös Tripel näyttää hiljattain tulleen Alkon valikoimiin, joskin pienessä pullossa. 




Illan oluttamme Cuvée van de Keizer Imperial Darkia valmistetaan yksi erä vuodessa, aina 24 helmikuuta eli keisari Kaarle V:n syntymäpäivänä. Nimi kääntyy englanniksi muotoon "Grand Cru of the Emperor". Tämä oli Alkon valikoimassa kertaeränä jo vuonna 2014, jolloin tykkäsin kovasti. Nyt tämä on jo ainakin vuoden päivät ollut pysyvämmin Alkossa, ehkä pidempäänkin. Viime talvena maistelin yhden, mutta en siitä sen enempää raportoinut - pystyn nimittäin nykyään jo nauttimaan oluesta ilman blogikirjoitustakin. 

Gouden Carolus Cuvée van de Keizer Imperial Dark (blauw)
11% | Vesi, ohramallas, vehnämallas, sokeri, humala, hiiva




Silkkipainettu pullo on arvokkaan näköinen ja tuntuinen. Lasiin kaatuu kirkasta, väriltään punertavan ruskeaa ja vaahdoltaan runsasta olutta. Vaahto jättää tiheät paksut pitsit lasin reunoille, joka ei ole aivan tyypillistä näin vahvoille oluille. Tuoksu aukeaa hienosti karamellisoidun, miltei palaneen sokerin johdolla, jatkuen sitten heti kuivatun hedelmäisiin, sokeroidun banaanisiin ja appelsiininkuorimaisiin suuntiin. Nielaisussa kokonaisuus nivoutuu yhteen kauniilla tavalla. Katkeruus on hyvin hentoinen, mutta vahvuus kuivattaa sopivasti ja loppuveto valuu jättäen jälkeensä anismaista mausteisuutta, paahdettua sokeria ja edelleen hieman hedelmäisyyttäkin. Varsin täyteläinen ja maltainenkin näin tuoreeltaan. Voidaan kai sanoa tuoreeltaan, koska pullo on vuodelta 2019 ja olut on kellaroitavaksi kelpaavaa ainakin etiketin, tai siis painatuksen, mukaan. Valmistettu siis mitä luultavimmin 24.2.2019, jolloin ikääkin olisi jo puolisentoista vuotta.
 
 
Todella hyvin kätkee korkean vahvuutensakin. Tuonne makean maltaan ja yleisen runsauden sekaan se tietysti nivoutuu, eikä juuri lämmitäkään muuten kuin nielaisun jälkeen ja silloinkin lempeästi. Makua löytyy ja pehmeyttä. Tuoksussa on jopa raikkauttakin, mikä on näin vahvalta oluelta jo jonkinlainen saavutus. Makeutta lukuunottamatta juotavuuttakaan ei turhan raskaaksi voi väittää. Tuo karamellisoitunut, peräti paahtunut sokeri tuo välillä mieleen nuotiossa käytetyt vaahtokarkit tai marengin. Sellainen jälkiruuan tuntu tässä on. Tämän kanssa ei vaan sitä kakkua tarvita välttämättä lainkaan, vaan pelkkä olut riittää. Erinomaisen hyvää ja jos vielä tästä kellaroinnilla paranee niin sehän on pelkkää bonusta. Ison belgin taikaa on, mutta aivan viimeistä tilkkaa kohti mennessä on pakko pitkin hampain myöntää, että makeuden puolesta yhdelle nauttijalle voisi ehkä riittää pienempikin annoskoko. Erinomainen.

Maistossa Shepherd Neame Bishops Finger ja 1698 Kentish Strong Ale

0 kommenttia
 

No enpä saanut brittioluista vielä viimeksi tarpeekseni, joten toinen sessio oli viime torstaina tarpeen toteuttaa. Tällä kertaa tartuin tutun panimon tuotteisiin, mutta sellaisiin, joita en taida olla maistanut kuin kerran aikaisemmin. Vuonna 1698 perustettu Shepherd Neame kertoo olevansa Britannian vanhin panimo, mutta asiasta on erilaisiakin lausuntoja. Varmaa kuitenkin on, että Kentin Favershamissa East Kent Goldings humalasatojen katveessa on olutta pitkään valmistettu. Panimon tunnetuin olut lienee ikoninen brittibitter Spitfire. 

 

Shepherd Neame Bishops Finger
5,4% | Vesi, mallasohra, glukoosisiirappi, humala



Kauniin värinen kuparisen punertava olut. Täyttää pintin vaahtokukkineen vaivatta. Tuoksu on ehtaa Neamea tunnistettavan East Kent Goldings humalaisena Spitfiren tyyliin. Mallaspohjassa karamellimaista runsautta sopivasti ja hiivakin hentoisen marjaiset esterit on tuottanut mukaan. Oikein mukava tuoksu. ESB:n tuntua, mutta vähemmän hedelmää ja enemmän Shepherd Neamea. Keskitäyteläinen suutuntuma ja kohtalaisen lempeä hiilihappoisuus takaavat pubioluelle tyypillisen vaivattoman kaatuvuuden. Maussa aluksi mallaspohja viehättää karamellisine ja pähkinäisine piirteineen, kunnes valokeilaan nousee humalointi neamelaisine piirteineen ja lopussa myös bittermäisen tiukentuvine katkeroineen. Jälkimaussa humalaa ja marjaisuutta. Maukas ja suutuntumaltaan erittäin mieluisa olut. Kunnolla makuakin. Olen aina tykännyt Neamen talon mausta, joten tämäkin maistuu oikein hyvin. Sanotaan sekin, että mielestäni tämä oluen kuvakin on yksi parhaista, jonka olen onnistunut taltioimaan. Hieno muisto hienosta oluthetkestä.


Ostopaikka Rauman Prisma ja nautintapaikkana Kokkovuori auringonlaskun aikaan. Kokkovuorelta laskeuduin grillikodan lämpöön nauttimaan panimon perustamisvuotta nimessään kantavaa vahvempaa alea. 


Shepherd Neame 1698 Kentish Strong Ale
6,5% | Vesi, mallasohra, glukoosisiirappi ja humala
 


Kirkas kultaoranssi olut kestävällä vaahdolla. Mainio hunajainen runsasmaltainen tuoksu, jossa myös karamellin sävyjä ja hedelmäisyyttä. Shepherd Neamen tuttua vibaa myös. Tuoksun perusteella maltaisuudeltaan tuhdimpi ja humalaisuudeltaan hedelmäisempi kuin Bishops Finger, marjaisuutta ei tästä niinkään löydy. Molemmat ovat erehtymättömän tunnistettavasti kuitenkin Neameläisiä. Makea ja pehmeä, mutta loppua kohti kauniisti kuivuva on tämä. Loppu- ja jälkivedossa brittihumalaa hekumalliseen tapaan alati katkeroituen, mutta aromit kuitenkin säilyttäen. Makeutta kantaa vielä loppuunkin asti ja vahvuuskin hieman pilkistelee lämpönä, vaikkei tämä edes vielä niin kovin strong ale edes ole. Nautittavuus kuitenkin erittäin hyvä, maltillisine hiilihappoineen ja pehmeyksineen. Bishops Fingeriä lempeämpi, hedelmäisempi ja vahvempi. Pubioluena sessiokäytössä piispansormi olisi kuitenkin parempi, koska tässä makeus jää siltä kantilta tarkastellen liiaksi roikkumaan. Pullollinen kaatuu kodassa kuitenkin kohtalaista hekumaa aiheuttaen. Arvioitu olut ostettu Rauman Äyhön Alkosta.

Sanotaanko niin että vietin tässä juuri kahden oluen verran laatuaikaa laatupanimon parissa. Suosittelen. 

Kotiolutta: Raita Brewery Stout

0 kommenttia
 

Vehmaalta tipahti kotitekoista stoutia maistoon. Olut on kaakaonibseillä maustettu ja osallistunut himabisse kisaan 2019. Ikääkin on jo varsin hyvin, sillä olut on ehtinyt kypsyä pullossa noin 8 kuukautta. Ennen arvioon siirtymistä laitan tähän vielä kuvan Raita Breweryn komeasta aittaan pystytetystä pubista. Kyllä tuolla kelpaa omatekoista laskea hanasta ja uskoisin vieraidenkin viihtyvän.



Raita Brewery Stout
5,8% | n. 8kk ollut pullossa

Maltaina: Pale ale, Chocolate, Caramel 300, Munich dark, Flaked oat, Roasted barley 

Humalat: Columbus, Cascade. 

Muuta: Nibsejä keitossa ja primäärissä vodkaan uutettuna. 

 



Musta, reunoiltaan rusehtavan punaista vuotava ja vaahdoltaan mokkainen. Kauniin värinen. Tuoksussa on tosiaan maukkaasti konvehtimaista suklaisuutta, mutta myös stoutmaisia paahteisia sekä kahvimaisia sävyjä ja humalaa. Ikää on, mutta hapettumista tai muutakaan ongelmaa en havaitse - prosessi siis kunnossa! Maku on kunnolla stoutmainen. Reilusti, mutta ei liikaa paahteinen ja lopussa kuivaksi katkeroituva. Suklaisuus on tuoksua vähäisemmässä roolissa, mutta kuitenkin tärkeänä osana kokonaisuutta tasapainottamassa. Jälkimaku on kahvimainen ja hieman suolaisuuttakin nousee pidemmälle laskeutuessa esiin. Hyvää on. Runko omaan makuuni hieman kepeä, mutta ei kuitenkaan mitenkään liian ohkainen. Paahteisemmat ja kuivemmat toki ovatkin kepeämpiä kuin makeamman maltaiset, jotka sopivat ehkä paremmin makuuni. Mutta kunnon stouttia siis, ei välimallia paahteisen ja makean väliltä vaan reilusti irkkujen suuntaan paahteisena ja kuivana sekä mikä tärkeintä - katkeroa unohtamatta. Hyvin on säilynyt näinkin matalilla prosenteilla. Ei mitään ongelmia laadussa.

Kiitokset Raita Brewerylle oluesta!

Isot belgit: Huyghe Delirium Tremens

0 kommenttia
 
Ikoninen Delirium Tremens debytoi tapaninpäivänä vuonna 1988. Keraaminen pullo pinkkeine elefantteineen nousi nopeasti Belgian Mellessä panimotoimintaa harjoittavan Huyghen suosituimmaksi olueksi ja vastaakin tällä hetkellä kolmasosasta panimon tuotantoa. Nimi, Delirium Tremens, tarkoittaa juoppohulluutta - tai kuten Wikipedia sen kertoo:
"Pitkäaikaisen ja runsaan (satunnaisesti myös lyhytaikaisen) alkoholin käytön äkillisestä lopettamisesta johtuva psykofyysinen sairaustila)."
Ainesosaluettelo on pullossa lyhyt ja tuttu: Vesi, ohramallas, humala, hiiva. Nettilähteiden mukaan vaaleaa ohramallasta, Saaz ja Styrian Goldings humalaa sekä kolmea eri hiivaa. Yksi pääkäymiseen ja yksi pullossa jälkikäymiseen. Kolmas ehkä jompaan kumpaan vielä lisäksi, mene ja tiedä. Toiset lähteet mainitsevat myös vehnämaltaan ja kandisokerin käytön, mutta uskoakseni vehnä pitäisi mainita etiketissä myös jos näin olisi. Tämän pullon ostinkin ihan Alkosta, josta se edelleen näyttää saatavilla olevan, myös pienessä pullossa, mutta sellaisia ei tueta. Belgian suunnalta on tulossa toinenkin Delirium variantti, näitähän on useampiakin, mutta palataan siihen sitten omassa jutussa joskus myöhemmin. 



Huyghe Delirium Tremens
8,5% | Vesi, ohramallas, humala, hiiva

 

Kirkas, väriltään syvän kultainen ja vaahdoltaan kestävä olut. Kaunis. Tuoksu on miellyttävästi hunajainen, belgihedelmäinen eli päärynänkuorimainen, hieman omenainen sekä mausteinen. Uuniomenan tuntua, tavallaan. Oikein miellyttävä, mutta ehkä vähän sellainen perusbelgin tuntu, joskin raikkaasti ja voimakkaasti. Eli tosi hyvä tuoksu, mutta kermaperseisen blogistin pitää kuitenkin vähän nillittää, hah! Pehmeän hunajainen, mutta samalla raikkaan hedelmäinen maku. Kuivaksi vaikuttaa käyneen, eli loppuveto tiivistyy varsin rapsakaksi ja belgihiivan mausteisuutta kun tulee siihen tykö niin loppuvetohan on oikein miellyttävä. Nielaisun jälkeen vielä pikkuisen lämpöä ja edelleen mausteisuuden sävyttämää pitkää jälkimakua. Mitenkäs tämä nyt näin maukasta oli. Suoraan sanoen odotin vähän kehnompaa, onhan tämä ”vain” Huyghen olut. Kokonaisuus kuitenkin toimii aivan briljantisti. Ei minkäänlaista valittamista. Hunajainen maltainen pohja, ei kuitenkaan sokeria käytetty ainakaan ainesosaluettelon mukaan, joten hiivan täytyy olla aikamoinen voimanpesä kun on oluen on näin kuivaksi käyttänyt. Suutuntuma on erittäin bueno. Runsas, löytyy maltaisuutta ja täyteläisyyttä, mutta myös kuivahko lopetus ja jos ei nyt hirveästi katkeruutta niin mausteisuutta kuitenkin. Juotavuus on kerrassaan hyvä ja iso pullo kaatuukin vaivatta joskin myös kiireettä ja nautiskellen.

Isot belgit: Kasteel Cuvée du Chateau 2019

0 kommenttia
 
Netistä tilattujen isojen belgien äärellä ollaan taas. Kasteel lienee monelle tuttu merkki Alkon hyllyiltä, jossa tämänkin oluen perusversio Kasteel Donker (aiemmin Kasteel Bier Bruin)  on ollut jo "ikuisesti" - nyt lienee jo neljäs eri vuosikymmen menossa. Uskoisin oluen saaneen Suomessa vankan jalansijan, koska se on aikoinaan ollut valikoiman selkeästi vahvin olut. Sellainenhan herättää väkisinkin kiinnostusta. Haittaa tuskin on ollut siitäkään, että olut on myös hyvänmakuinen ja vahvaksi lempeä. Sellainen makea ja jälkiruokainen. 
 
Van Honsebrouckin suvun omistuksessa oleva panimo on valmistanut olutta Belgian Länsi-Flanderissa jo vuodesta 1900 alkaen. Oluen valmistuksesta vastaa nyt jo suvun seitsemäs sukupolvi. Vuonna 2016 vanhan Ingelmunsterissa sijainneen panimon ovet suljettiin ja kaikki oluet valmistetaan nyt muutaman kilometrin päässä Emelgemissä täysin uudessa panimossa, jonka he itse mainostavat olevan Euroopan modernein. Siitä ei tietysti enää kauheasti linnaromantiikkaa irtoa, mutta tasalaatuista olutta varmasti irtoaa ja melko paljon irtoaakin - kapasiteetti on 20 miljoona litraa vuodessa. 


Cuvée du Chateau tuli markkinoille vuonna 2010. Oluen idea on muistuttaa kymmenen vuotta ikääntynyttä Kasteel Donkeria, mutta ilman kymmenen vuoden odotusta. Eli suoraan pitkään kypsyneen makuinen versio tästä mainiosta perusversiosta - itse käsittäisin tämän tarkoittavan hieman jo makeutta kuivemmaksi taittanutta ja kenties pehmeämmän makuista.

Kasteel Cuvée du Chateau 2019
11% | Sisältää ohramallasta ja sokeria



Läpinäkymättömän tummanruskeaa olutta, jonka vaahto on runsas ja jättää hienot pitsikuviot lasin reunoille. Tuoksu on rusinainen, luumumainen, tuttuun Kasteelin tapaan hieman kirsikkainen ja sokeroidun banaanimainen. Hieman kandisokerimaista siirapin siivuakin, mutta ei kunnolla. Alkoholiakin jonkin verran. Tuoksu on hyvä, mutta nuuhkuttelua jatkaessa ja lasin nenää lähentyessä vahvuus tuntuu jonkin verran läpi. Maku meinaa aluksi olla Kasteel Bruinin tavoin jopa äklömakea, mutta tasaantuu sitten kuivemmaksi, hieman jopa vähän oksidoituneen tai puukypsytetyn oloiseksi ja lopussa kaakaomaisen sekä jokseenkin katkeroidunkin tuntuiseksi. Panimo mainostaa oluessa olevan jopa portviinimäisiä sävyjä, mutta oluen hieman terävämpi puraisu kääntää tämän minun suussani enemmän tynnyrissä kypsyneiden barley winejen tielle. 
 
 
Vahvoja makuja, mutta alkoholi ei sinänsä polttele, vaikka maussa onkin tuon tietyn puumaisuuden kanssa läsnä. Mallaspohja on kuitenkin vankka ja makeutta sen verran olemassa, että se kantaa vahvuuden.. Jos tämän ikääntynyttä Kasteel Bruinia pitäisi muistuttaa, niin sanoisin, että muistuttaa toki jonkin verran, mutta aika paljon terävämmin. Seitsemänvuotiasta Kasteel Bruinia olen nimittäin maistanut ja se oli melkoista linnunmaitoa. Tässä on vahvoja makuja paljon, joka johtaa siihen, että sellainen tietty taianomainen nautittavuus ei toteudu. Hitaasti tai erittäin hitaasti nautittavaa ja silti haastavaa olutta. Paremmuusvertailussa laittaisin tämän kaikkien Trappistien ja sekä Val-Dieun, että Gulden Draakin alapuolelle - myös Kasteel Bruinin perusversio toimii omaan makuuni paremmin. Tässä on hieman liikaakin kaikkea. Mielelläni silti ottaisin tätä joskus toki toisenkin, mutta silloin ennemmin pienemmästä pullosta.

Parit britit: Swannay Pale Ale & Wychwood Hobgoblin IPA

0 kommenttia
 

Joskus on sellaisia päiviä, että kielen päällä maistuu ostamaton brittiolut ja sitä pitää sitten lähteä hakemaan. Raumalla varmin paikka uusiin löytöihin on Citymarket, jonne nytkin suuntasin. Pääsin matkaan kerrankin ihan itsekseni ilman pieniä apulaisia ja aikaa hyllyjen tarkempaan tutkiskelemiseen löytyi kerrankin kunnolla. Melkein järkytyin siitä miten vanhaa tavaraa hyllyissä oikeasti on. Yhdessäkin britti-ipassa oli päiväys helmikuu 2020... heinä- ja elokuuta 2020 löytyi myös runsaasti. Valikoiman runsaus siis on osaksi silmänlumetta - tai siis tavaraa on paljon, mutta hyvää tavaraa vähemmän. Pitäkäähän siis silmät auki hyllyillä, vanhalta haiskahtavaa ei kannata kauppavahvuisissa valita.

Löysin kuitenkin etsimäni ja nappasin mukaan 08/2021 päiväyksellä Swannayn Pale Alen ja 04/2021 päiväyksellä Wychwoodin Hobgoblin IPAn. Brittioluet on muuten nyt jo hinnoissaan, nämäkin molemmat yli neljä euroa pulloa - mitenkähän käy ensi vuonna?

Swannay Pale Ale
4,7% | Vesi, ohramallas, vehnä, humala, hiiva

 

Orkney brewed american hopped. No mikä ettei. Kaunis olut on tämä skotlantilaiselta saarelta tullut. Kupariin vivahtava väri ja tiivis kestävä vaahto. Tuoksukin hurmaa, tarjoten keksimäisiä ja pähkinäisiä maltaan sävyjä pienellä karamellisuudella höystettynä. Ja sitten on ne humalat, ai että... sitrusta ja kukkaniittyä. Lisänä pientä raikasta marjaisuutta, joka lienee brittihiivan tuottamaa. Maku on niin ikään tosi hyvä. Bittermäinen puraisu maukkaaseen mallaspohjaan ja sitrusvetoiseen humalointiin yhdistettynä. Jenkki pale alet eivät yleensä ole näin monimuotoisia - briteillä hiivan tuottamaa aromikkuutta on yleensä enemmän. Tämän oluen mallaspohjassa on kevyesti karamellia, mutta se ei mene makeaksi, vaan kokonaisuus on bittermäisen kuivakka ja pureva, mutta aromikkuudessa löytyy silti myös. Erittäin hyvää ja vaikka viekin janon mennessään, niin mieli tekee silti ottaa toinen.

Wychwood Hobgoblin IPA
5,3% | Sisältää ohraa
 

Tyylikästä taidetta pullossa. Takaetiketti kertoo brittiläisten lisäksi käytetyn myös Tyynenmeren humalia. Väri on miltei samanlainen kuin aiemmassa orkneylaisessa. Tuoksussakin on samoja piirteitä, mutta sitrus puuttuu ja maltaisuus on voimakkaamman karamellimaista. Humala tulee brittipainotteisesti ollen kukkaista, puumaista ja jopa hieman mausteista. Ei liiemmin hedelmää. Suutuntuma on tässä varsin täyteläinen, mutta katkeropuoli vastaa myös huutoon ja tasapaino pysyy erittäin hyvänä. Tyynenmeren humalista ei hedelmäisyyden muodossa juurikaan nouse havaintoja, mutta perinteisen britti-ipan tuntu onkin sitten kovasti pinnalla - ja hyvä niin! Katkeraa on ja loppuveto muodostuu tässäkin melko kuivaksi, karamellimaltaan kaikuja ei juurikaan jää. Jyskyttää raiteilla eteenpäin kuin täyteen paineeseen lämmitetty höyryjuna - karamellin ja katkeron reitiltä ei poiketa, mutta valitulla reitillä onkin sitten kaasu mukavan pohjassa. Jälkimaussa ESB:n tyylistä harmoniaa ja jopa esiin pilkahtelevaa hedelmäisyyttä - mutta vain hetkittäin. Erittäin hyvä olut tämäkin, mutta voimakkaamman makuisena ei niin sessioitava eikä samalla tavalla huikean raikas kuin Swannayn hieno olut. 


Olipas muuten melkoisen hyvät sessioonit. Onneksi välillä tekee mieli kokeilla (itselleni) uutta brittiäkin, mutta hinnan puolesta ei kuitenkaan onneksi liian usein. 

Isot belgit: La Trappe Tripel

0 kommenttia
 
Isojen belgien parissa palataan taas alankomaiden ainoan Trappist-panimon pariin. Oluet valmistetaan Tilburgin laitamilla Koningshoevenin luostariin rakennetussa panimossa. Panimotoiminta alkoi jo vuonna 1884, joten on tässä ollut aikaa harjoitella. Mielenkiintoisia käänteitäkin historiasta löytyy. Vuonna 1969 panimotoiminta lisensoitiin belgialaiselle Stella Artoisille (nykyinen InBev), joka halusi saada jalansijaa Hollannista. Stellan osaamisella valmistettiin Trappist Pils nimellä kulkevaa olutta, joka ei kuitenkaan menestynyt ja niinpä Stella vetäytyi takaisin  Belgiaan vuonna 1980. Tämän jälkeen luostarin panimo palasi vanhojen pintahiivareseptiensä pariin ja nykyään munkit osallistuvat panimon toimintaan Trappist-panimoilta vaaditulla tavalla. Kaunis paikka näyttää olevan.

Kuva: Wikipedia
Tässä vuonna 1987 markkinoille tulleessa tripelissään he käyttävät maltaina pale alea ja munichia. Lisää käymiskelpoisia sokereita saadaan glukoosisiirapista. Panimon kotisivut eivät kerro lisätyistä mausteista, mutta maahantuoja Uniq Drinksin sivuilla kirjoitetaan oluen raikkaan ja mausteisen luonteen johtuvan korianterista sekä muista mausteista ja yrteistä. Tätä on saatavilla pikkupullossa myös Alkosta.

La Trappe Tripel

8,0% | Vesi, ohramallas, glukoosisiirappi, humala, hiiva


 
La Trappen pullot miellyttävät omaa silmääni jotenkin erityisen tyylikkäinä kohokuvioineen ja kaikkineen. Kirkas oranssihtava tripel kaatuu lasiin runsaasti vaahtoavana. Tuoksu on juurikin niin huumaavan hedelmäinen kuin muistinkin sen olevan - belgihedelmää toiseen potenssiin ja korianterimaista sekä pippurimaista mausteisuutta. Saisonin kaikuja hienossa tripelissä. Suutuntuma on aluksi voimakkaan hiilihappoinen ja se tekee oluesta turhankin purevan tuntuisen, vaikka humalan katkeruutta ei liiemmin olekaan. Tämä kuitenkin asettuu nopeasti oluen hetken seistyä ja sen jälkeen homma onkin silkkaa juhlaa. Maussa on kuivattuja hedelmiä aprikoosista banaaniin sekä lisäksi raikkaampaa päärynänkuorimaista "belgihedelmää" ja taustavaikuttimena sellaista hunajaista makeutta, joka ei suutuntumassa millään tavoin toimi raskauttavana tekijänä. Jälkimaussa on tuntuvaa mausteisuutta, jossa on korianterimaisen purevia ja kevyen pippurimaisiakin sävyjä. 
 
 
Todella raikas tripel, yksi hedelmäisimmistä ja raikkaimmista joita olen maistanut - ja niitä on "muutamia". Erinomaista kerrassaan. Ison pullon juomisessa ei ole minkäänlaisia ongelmia. Joskus taisin mainita tämän olevan sellainen tripelien Duvel, eli petollisen juotava, kepeän tuntuinen, mutta kuitenkin vahva ja varteenotettava - ja lisäksi vieläpä mauiltaan runsas, jota Duvelista ei välttämättä voi sanoa. Duvel on toki hyvä ja hieno olut, mutta lopulta aika suoraviivainen. Tästä löytyy syvyyttä ja kerroksiakin. Lämmetessään löytyy jopa hieman lakritsaisiakin sävyjä, mikä ei sekään belgioluissa mitenkään vierasta ole. Hiivan tuottamaa luultavasti. Ei pettänyt tälläkään kerralla. Pieni, iso, vanha, tuore. Ei väliä. La Trappe Tripel toimii!

Isot belgit: Chimay Grande Réserve 2018 (Blue)

0 kommenttia
 
Isojen belgien parissa jatketaan ja panimona edelleen Chimay, jonka tripelistä Cinq Centsistä kirjoitin viime viikolla. Panimosta tuli siinä yhteydessä jo kirjoitettua, joten toiston välttämiseksi ei mennä samoihin aiheisiin nyt. Omistamistani kirjallisista lähteistä Roger Protzin Heavenly Beer, joka tosin on jo vuodelta 2002, kertoo maltaina toimivan vaalean pilsner maltaan ja humalina saksalaisen Hallerthaun ja amerikkalaisen Galenan. Samat humalat kuin tripelissä siis. Oluen tummemman värin olisi tässä tapauksessa tultava lisätystä sokerista / sokerisiirapista. Vuoden 2009 Good Beer Guide Belgium arvelee 30% kaikesta mäskin sokerista tulevan muista kuin maltaista (lisätyt sokerit / tärkkelykset) ja  kaiken panimon käyttämän humalan olevan ekstrakteja, eli panimossa ei käytettäisi ollenkaan kukintoja tai pellettejä. Chimayn hiivakannan kerrotaan byo.com sivustolla olevan samaa kuin kotipanijoillekin saatavilla olevat Wyeast 1214 Belgian Ale tai White Labsin WLP500 Trappist Ale.

 

Vahvin ja legendaarisin Chimayn trappisti-oluista on tämä Blue tai isosta pullosta ihan vaan Grande Réserve. Tämä tuli nettitilauksestani tänä vuonna ja oli ilahduttavasti siis jo valmiiksi 2018 vuodelta eli ikääkin on tälle oluelle sopivasti. Aivan nuorena olen tämän todennut olevan jokseenkin hyökkäävä ja se sitten iän myötä asettuu paremmin uomiinsa pehmeämmäksi ja eheämmäksi kokonaisuudeksi.

Chimay Grande Réserve 2018

9% | Vesi, ohramallas, sokeri, vehnätärkkelys, humala, mausteet, hiiva


Punaruskean oluen ylle nousee beigevivahteinen vaahto joka gobletin päällä kestää pitkään. Tuoksun kuivatun hedelmäinen ja hieman rusinainen aromikkuus merkitsee minulle kotiin paluuta. Tätä on nimittäin juotu aiemminkin. Joskus Carlsbergin pilsnerilasista kun ei mistään oluttyyleistä vielä mitään ymmärtänyt ja myöhemmin sitten ihan aidosta Chimayn lasista niin kuin nytkin, mutta aina se on hyvältä maistunut. Rakkaus tosiaan syttyi jo ihan harrastuksen alkumetreillä, eikä silloin tosiaan muuta tiennyt kuin sen että Chimay on muuten sitä tummaa olutta ja aikalailla hyvääkin. Tuoksussa on mausteisempikin särmä, mutta kirjallisten lähteiden mainitsemaa erityistä humalaisuutta en tästä löydä. Tripelistä sen vaivatta löytää, on jotenkin selvemmin esillä siinä. Joskus tässä viehätti sellainen tietty pehmeys ja vahvuuteen peilattuna vaivaton nautittavuus. Pehmeyttä en enää niinkään allekirjoita, sillä ikääntyneessä isossa pullossakin tuntuu nykyään olevan hiilihappoja melkoisesti ja terävämmän mausteista särmää ja katkeruuttakin lopussa jokseenkin tuntuvasti. Potkua siis ja makua, mutta sittenkin huomattavasti yksioikoisemmin kuin esim. St. Bernarduksen Abt 12:ssa
 
Ei tässä nyt tunnu olevan sellaista moniulotteista syvyyttä. Hyvää toki, mutta ei edes lähellä erinomaista. Klassikkostatus on ilman muuta ansaittu aiemmilla meriiteillä, mutta odotin tälläkin kertaa parempaa ja siksi tämä tuntuu nyt pienoiselta pettymykseltä. Jos valita pitäisi, niin Chimayn sijaan olisin tässä tapauksessa ottanut ennemmin vaikka Gulden Draakin - ja se on tilanne, jota ei ennakkoon oluita nettikaupan koriin valitessa mitenkään olisi pystynyt itselleen perustelemaan. Hyvä olut  siis, mutta ei tällä kertaa tunnu maineensa veroiselta. Parhaat maut saa esiin vasta kun olut on seisonut pitkälti tunnin avoinaisessa pullossa ja liialliset hiilihapot ovat asettuneet. Silti vahvuus tuntuu hieman läpi, vaikka esim. paremmin vahvuutensa kätkevän Gulden Draakin prosentteihin jää vielä matkaakin.

Isot belgit: Chimay Cinq Cents (Tripel)

0 kommenttia
 
Jätin helmikuussa tässä blogissa Tripel Karmelietilla startanneen Isot belgit -sarjan tauolle kun korona iski ja kotimaiset pienpanimot joutuivat ahdinkoon. Ei tuntunut siinä tilanteessa reilulta hekumoida netistä tilatuilla oluilla. Nyt ollaan siinä tilanteessa, että etämyyntiä ei suomalaisille panimoille, edes pienille, vieläkään ole sallittu ja tuskin sallitaankaan, niin kauan kuin poliitikot haluavat väkisin pitää Alkon huojuvasta monopolista kiinni. Käykäämme nyt siis taas vastarintaan Alkoa vastaan etämyynnin puolesta ja jatketaan tätä isojen belgien läpikäyntiä. Seuraavat osat tästä sarjasta on herkuteltu parempiin suihin jo kevään aikana, mutta sen verran voin paljastaa, että tuorettakin on tulossa.

Nyt sitten lähemmässä tarkastelussa aito trappist-tripel Chimay Cinq Cents. Pikkupullossa alaotsikkona taitaa olla ihan vain triple, mutta isossa pullossa Cinq Cents. Molemmissa kuitenkin sama valkoinen etiketti ja samasta oluesta on kyse. Olut valmistetaan Chimayn kylässä sijaitsevassa l'Abbaye Notre-Dame de Scourmontin luostarissa Belgiassa, hyvin lähellä Ranskan rajaa. Panimolla on kokoa, sillä wikipedia tietää siellä valmistetun 12 miljoonaa litraa jo vuonna 2005. Nykyään luultavasti enemmänkin.
 
Oluen valmistus tapahtuu luostarin alueella, mutta pullotusta varten oluet kuljetetaan tankkiautolla Baileuxiin 12 kilometrin päähän panimolta. Siellä moderni pullotuslaitos tuuttaa jopa 40 000 (pikku)pulloa tunnissa ulos. Niin pienet 0,33-litraiset kuin nämä isommatkin jälkikäytetään pullossa tuoreella hiivalla ja kypsytellään vähintään kolmen viikon ajan ennen myyntiin laskemista. Roger Protz tietää Heavenly Beer kirjassaan kertoa humalina käytettävän Hallerthauta ja Galenaa. Edellinen iso Cinq Cents tuli korkattua elokuussa 2018 ja nyt mennään taas.


Chimay Cinq Cents
8% | Sisältää ohra- ja vehnämallasta | korkissa vuosi 2019

Kirkas, vaalean kultainen olut, joka vaahtoaa kuohkeasti. Tuoksussa on tuttua "belgihedelmää" sekä mausteisuutta ja tripelien mittapuulla varsin tuntuvasti jalohumalaistakin tuoksua. Selvästi mausteisempi ja humalaisempi kuin esim. Tripel Karmeliet tai Westmalle Tripel. Maussa on alussa makeampi vivahde - hieman kandisokeria ja hunajaa, mutta lopussa taas katkero ja mausteet pyyhkäisevät homman nautinnolliseen tasapainoon. Alkoholi on täysin piilossa ja tavara on todella helposti juotavaa. Hieno raikas hedelmäisyys jatkuu alusta miltei loppuun asti ja pitkä jälkimaku on peräti hieman pippurinen. Isoa pulloa on hieno siemailla kaikessa rauhassa. Lämmetessä katkero vielä korostuu ja jälkimausta löytyy hieman anismaisuuttakin. Hieno olut tämä edelleen on. Maistuu niin kesällä kuin talvellakin ja niin janoon (voi toki olla petollista) kuin nautiskeluunkin.

Maistossa Hiisi Kuu ja Huu "rypäleoluet"

0 kommenttia
 
Jyväskyläläinen Panimo Hiisi on julkaissut kaksi rypäleillä maustettua olutta. Toinen on pale ale valkoviinirypäleillä ja toinen old ale punaviinirypäleillä sekä hapankirsikalla. Itselleni valkoviinit ovat aina olleet hankalasti lähestyttäviä, joskin tarkemman tuttavuuden teko niiden kanssa on myös jäänyt vähäiseksi. Punaviiniä saan juoduksi paremmin. Aina välillä sitä haluaa haastaa itsensä ja ostaa jotain vähän erikoisempaa maistoon. Tässä siis tulee.

Hiisi Kuu White Wine Pale Ale
8% | 17 IBU | Vesi, ohramallas, riisihiutale, valkoviinirypäle, humala, hiiva 
 
 
Nyt jotain vähän normaalista poikkeavaa. Tässä on laitettu pale aleen rypäleitä mausteeksi ja riisihiutaleita vielä makua kuivattamaan ja keventämään, kenties. Maistetaas. Kirkas kultaoranssi olut, joka muodostaa ylleen vähäisen vaahdon. Pullokaan ei avattaessa kauheasti sihahtanut, joten ehkä vähähiilihappoista viinimäistä tunnelmaa on tarjolla. Tuoksussa on toki rypälemäisyyttä, mutta myös mukavasti humalaisuutta ja hieman mausteisuuttakin. Maku on niin ikään aromaattisesti humaloitu ja loppua kohden kauniisti kuivuva ja "rypäleistyvä". Rypäleet maistuvat myös mehukkaan hedelmäisiltä, joten hyvät fruitit on olueen saatu ja raikkauskin on näin vahvalle oluelle poikkeuksellisen korkealla tasolla - eikä alkoholia edes huomaa mausta. Nielaisun jälkeenkin vain vähäistä lämpöä. Katkeruutta on kevyesti ja se riittää kevytrunkoiselle oluelle hyvin. Suutuntumassa on vähäisestä suhauksesta huolimatta sopivasti hiilihappoja. On muuten hyvää. En oikein tiennyt mitä odottaa ja kun en valkkarista liiemmin pidä niin olin hieman varauksellinen tämän suhteen, joten yllätys oli positiivinen. Erityisesti miellyttää raikkaus ja juotavuuden kepeys - vahvuutta kuitenkin on, mutta ei sitä noteeraa. Hieno olut ja ehdottomasti sellainen spesiaalimpi tapaus, joka kannattaa kokeilla. Kaikki spessut ei nimittäin läheskään näin maukkaita ole - tai maukkaita ollenkaan.

Olut ostettu Porin Eteläväylän Alkosta.

Hiisi Huu Red Wine Old Ale
8,0% | 35 IBU | Vesi, ohramallas, punaviinirypäle, hapankirsikka, humala, hiiva



Rypälesarjan tummempi. Paljoa ei pullo suhahtanut tässäkään. Lasissa olut on läpinäkymättömän punaruskeaa ja maltillisesti vaahtoavaa. Tuoksuu hyvältä! Maltaisessa tuoksussa on sopivasti kirsikkaisuutta, tammimaista tuntua ja tanniineja. Hieman tosiaan punaviinin tuntua, joskin hapankirsikka tuntuu mielestäni rypälettä vahvempana. Mallaspohjassa vahvaa brittiläistä tuntua. Olut on suutuntumaltaan vähähiilihappoinen, keskitäyteläinen, kevyen katkera ja tanniininen. Makukin on hyvä. Hieman flandersilaisen tuntua, mutta ei yhtään niin happamasti. Tammea ja tanniineja makoisan mallaspohjan päällä. Alkoholi tässäkin täysin piilossa. Hapankirsikka elää vielä jälkimaussakin. Hämmentävän hyvä tämäkin on. 

Olut ostettu Rauman keskustan Alkosta
 
Molemmat näistä rypäleillä maustetuista hiisiläisistä siis yllättivät positiivisesti. Erityisesti vaaleampi Kuu oli mieluinen, vaikka sitä ajatuksen tasolla enemmän karsastin. Hienoja ja erilaisia, innovatiivisia jopa. Sytyn!

Olutarvio: Adnams Triple Knot Tripel 2018

0 kommenttia
 

Eksyinpä ohimennen Alkoon ja silmäni löysivät sieltä etiketin, jossa luki tripel. Blogiani kesällä 2018 seuranneet muistavat varmaan, että tripeleitä tuli sen kesän aikana maisteltua 45 eri sorttia, joten tyyli herättää suuria intohimoja. Tämä bongattu pullo ei sitten ollutkaan mikään perustripel vaan ilmeni brittiläiseksi, mikä lisäsi mielenkiintoa entisestään. Kymppiprossaisessa oluessa on mausteina humalan lisäksi, laventelia, jasmiinia ja appelsiininkukkaa (orange blossom). "Triple knot has been inspired by the strong tripel ales brewed in Belgium", kertoo etiketti. Vaikuttaa hyvältä. Komeassa pullossa on myös vuosi 2018 ja teksti matured for 6 months, joten lienee siis jo pari vuotta kypsynyttäkin.

 

Triple Knot

10% | Vesi, ohramaltaat, humala, hiiva, laventeli, jasmiini, appelsiininkukka.

Täysin kirkas, kuparinen ja vaahdoltaan melko vähäinen tripel. Vähäinenkin vaahto nopeasti laskee jääden vain ohueksi kerrokseksi oluen pinnalle. Tuoksu on houkutteleva. Varsin maltainen pohjavire, joka saa hienon parfyymimäisen aromikkuuden käytetyistä mausteista. Ei oikein belgihiivan tuntua, vaan neutraalimmin käyneen oloinen. Mallaspohjassa Fuller'sin vahvan Golden Priden tuntua, eli brittivibaa löytyy. Suutuntuma on täyteläinen ja pehmeä. Miellyttävän tuntuinen, vahvuutensa täysin kätkevä. Maku on maltainen ja vahvan brittialen oloinen. Appelsiinimaisuutta ja marmeladimaisuutta sekä kuivakakkumaista tuntua. Hyvä runsas mallaspohja. Ei oikein löydy sellaista belgialaisen tripelin tuntua, eli belgihiivan käymisessä tuottamat esterit puuttuvat ja niinpä olut onkin minun suuhuni brittiläsen barley winen makuinen. Matalat hiilihapot vielä korostavat runsaan maltaista vaikutelmaa. Mallaspohja on täyteläinen ja pehmeä, katkeroa riittävästi, alkoholi piilossa ja mausteet on taidokkaasti annosteltu niin, että ne tuovat sopivasti eksoottisia makuja, jotka kuitenkin pysyvät omissa lokeroissaan, eivätkä valtaa makua kokonaan. Pidän. On oikeastaan tosi hyvää. Belgityylistä tripeliä tämä ei mielestäni paljoa muistuta, mutta ehkä sellaista ei ole haettukaan. Tämähän on vain "inspired by". Maukas ohraviini, olut minun makuuni ja vielä erittäin siemailtavalla suutuntumalla.

Hieno olut siis, mutta perinteistä tripeliä etsivät tulevat kenties pettymään. Tämä on enemmän hitaasti siemailtava kuin parhaiden tripelien tavoin petollisen juotava. 

Kellarin kätköistä: Goose Island Bourbon County Stout 2009

0 kommenttia
 

Nyt nautitaan. Kellarista on tällä kertaa valittu se suurin ja mahtavin, se kaikista odotetuin pullo. Tämä siitä syystä, että olen tällä päivämäärällä saanut päätökseen yhden kirjaprojektin, johon on tullut kesän aikana käytettyä kymmeniä tunteja aikaa. Kyseessä ei ole olutkirja (sellaisesta olisin toki lukijoitani tiedottanut etukäteen) vaan urheiluseuramme Lapijoen Toverien 20-vuotishistoriikki. Puulaakiurheilua matalalla kynnyksellä ja nyt se on kansien välissä. Olin mukana sisällön tuottamisessa isossa roolissa ja hoidin koko opuksen taiton myös. Painoa vaille valmis. Kyllä sen parissa hikoiltiinkin.

Tällaisen urakan jälkeen mieluusti palkitsen itseni kellarini ainakin etukäteisodotuksiin nähden parhaalla oluella - Goose Island Bourbon County Stout vuodelta 2009. Etiketti kertoo tarkan päivänkin. 10.2.2009, pari kuukautta ennen kuin toiseksi vanhin lapseni syntyi. Näihin merkkipaaluihin aina peilailen.
 

Ainesosaluettelo ei kerro muuta kuin sen että, sisältää ohramallasta. Siitä en ole yllättynyt. Joka tapauksessa kyseessä on bourbontynnyreissä kypsynyt ja laajalti arvostettu herkku. Olen tästä blogiin raportoinut vuonna 2011, jolloin kyseessä taisi olla saman erän toinen pullo (muistelisin ostaneeni kaksi joskus). Arvosana silloin 10-/10 parin vuoden ikäisestä pullosta. Maistelin Bourbon Countya, mutta toki eri vuosikertaa myös Testo-Teron kanssa Beer Hunter'sissa Porissa joskus 2016 tienoilla ja mainiota oli silloinkin. Pieni pelko on, että tämän oluen maaginen täyteläisyys ja pehmeys olisi ikääntymisen myötä mennyt ohuempaan ja ehkä soijakastikemaiseen suuntaan... mutta, maisto sen ratkaisee. Korkataanpa siis.


 

 

Sysimustaa ja käytännössä vaahdotonta olut on. Tuoksussa bourbonin tynnyri ja vanilja kohtaaat paahtomaltaan, mutta ei enää niin suklaisesti kuin muistelen vaan tiukemman lakritsaisena. Pysynyt kuitenkin hyvänä, ei pienintäkään oksidoitumisen sävyä. Tynnyri tosi vahvana tuoksussa - ennen niin maaginen balanssi ehkä hiukan karannut. Suutuntuma on kuitenkin pysynyt varsin täyteläisenä ja sitä kautta makukin toimii. Täysin kunnossa on edelleen, vaikka siis huikeat yli 11 vuotta kypsynyt pullossa! Kuivunut toki on, eikä ole niin pehmeä ja miellyttävä kuin tuoreempana, vaan ikä alkaa jo painaa. Tynnyrikypsytyksen bourbon on voimistunut eikä tamminen vaniljaisuus enää yhdy maagisesti maltaan makeuteen, vaan lopputulema on kuivempi ja alkoholisempi. Tämä erä oli varmasti parempaa 2011, kun viimeksi maistoin, mutta ei tämä missään nimessä huono ole nytkään. Päinvastoin. Kaikki imperial stoutit eivät parhaimmillaankaan ollessaan yllä tällaisiin sfääreihin. Makuja löytyy aina konvehtien ja kahvien kautta lakritsiin, suolaisuuteen, tuntuvaan katkeroon ja runsaan bourbontynnyriseen lämpimään lopetukseen asti. Viinainen tai liian alkoholinen tämä ei edelleenkään ole, vaan ajan myötä jo ohentunutkin runko kantaa edelleen. Odotin vanhojen muistikuvien mukaan jotain spektaakkelimaista, mutta sainkin vain oikein hyvää ja miellyttävää. Sekin lienee tämän ikäiselle jo hieno suoritus. Vaikka olut ei enää ehkä parhaassa terässä ollutkaan, niin se joka tapauksessa ajoi hyvin asiansa - oluen parissa tuli käytyä läpi mennyttä kirjaprojektia ja fiilisteltyä ainakin omasta mielestä onnistunutta lopputulosta. Kun oluen nauttimisen jälkeen on hyvä ja rento olo, niin eikö se silloin lasketa onnistuneeksi? Sellaiseksi tämän itse nyt lasken, vaikkei tämä paras versio kyseisestä oluesta ollutkaan - itse kun kuitenkin nautin täysin siemauksin.

Kotiolutta: Panimo Duuni Isä Vajari (Isä Överi erä 2)

0 kommenttia
 
Jyväskylän alati aktiiviselta kotipanimoduolta maistoon nyt Isä Vajari, joka on ensi kertaa joulukuussa 2018 maistamani Isä Överin toinen erä. Nimi johtuu siitä, että aiempi eli Överi kävi aina 14% asti, kun nyt vahvuus on asettunut Rochefort 10:n lukemiin reiluun yhteentoista. Se menikin sopivasti, sillä tämän vuoden toukokuussa maistamani miltei kaksivuotias Isä Överi oli maultaan mukavasti Rochefortin oloinen. Nyt sitten ilahduttavasti alkukesästä sain taas kaksi pulloa tätä toista keittoerää eli Vajaria. Olen malttanut tähän asti odotella maistoa, mutta nyt tuntuu siltä, että iltasiemailu vahvemman belgityylisen parissa olisi paikallaan. Resepti näyttää pysyneen pääpiirteittäin samana. Olut on pullotettu 6.3.2020, eli kypsynyt pullossa noin viisi kuukautta, suht saman verran kuin ensimmäisenkin erän kohdalla ensimaiston aikaan.

Isä Vajari
11,5% | 78 IBU

Maltaat: Pale Ale, Abbey, Carabelge, Vehnä
Humalat: Perle, Columbus
Hiiva: Safbrew BE-256 + WLP099
Muuta: Korianterinsiemeniä, Bitter orange peel, Kandisiirappi ja sokeri.

Tekijän kommentit:
"Yritettiin toistaa Överi, mutta jostain syystä tällä kertaa liemi ei käynytkään ihan niin kuivaksi kuin aiemmin. No, ei tuo kehnolta maistu ja kypsytys parantanee entisestään."


Pullo aukeaa suhahtaen ja kaatuu Chimayn goblettiin keskiverron vaahtoavasti. Vaahto on pitkäkestoinen. Tuoksussa onkin oikein hedelmäkakkuinen meininki appelsiininkuorisine ja sokeroidun banaanisine piirteinen. Aidon belgin tuntua. Vahvaa, mutta silti maagisesti jotenkin raikasta. Jälleen tulee mieleen enemmän Het Ankerin Gouden Carolukset kuin se Rochefort, aivan kuin Isä Överistäkin tuoreena. Hyvä tuoksu jo nyt. Maku on ehkä enemmän asettumaton, joskin hyvä sekin. Runkoa ja makeutta on tyylille epätyypillisen paljon, mutta onneksi juuri tämä on se puoli, johon kypsytys yleensä nautinnollisimmin vaikuttaa. Mallaspohja on runsas ja täyteläinen. Vaikeasti kuvailtava. Ei ole toffeinen, ei suklainen, mutta jotenkin leivosmainen. Makea, ehkä hieman limppuista doppelbockin tuntua. Mausteet ovat presiis. Appelsiininkuoret ja korianteri sekoittuvat hiivan käymisestereihin ja kokonaisuuteen muutenkin niin saumattomasti, että resepti tuntuu vuosikymmeniä treenatulta. Suutuntuma on täyteläinen ja keskiverrosti hiilihappoinen. Jälkivedossa nielaisun jälkeen on edelleen varsin runsaasti makeutta ja se tekee oluesta nuoren, hieman kypsymättömän tuntuisen - ja sellainen tämä toki onkin. Ei vielä parhaimmillaan. Vuosi tai kaksi kellarissa voi olla liian vähän. Tämän kohdalla harkitsisin ehkä jopa pidempää kypsytystä, mutta kukapa näistä tietää. Näin nuorena tosiaan belgiksi tuhti ja makea, mutta jos kalibroin kesken kaiken maistelutilani vaikka barley winen suuntaan niin hitaasti nautiskeltava herkkuhan tässä on. Vahvuus on täysin piilossa maun puolella, mutta nielaisun jälkeen rintaan laskeutuu miellyttävä pitkäkestoinen lämpö. Katkeruutta spekseissä paljon, mutta maistossa se peittyy loppuvetoa lukuun ottamatta miltei kokonaan. Pitkällä jälkimaussa varsinkin hiivojen sekaan kaatamisen jälkeen myös lakritsaisuutta tai lakritsijäätelöä, joka ei belgeille sekään epätyypillistä ole. Imperial stouteista poiketen tosin tässä tapauksessa hiivasta, ei maltaista tullen. Kehittymisen kannalta erittäin lupaava aihio ja aivan nautittava olut jo näin nuorenakin. Överin taianomaisiin tunnelmiin tältä keväältä ei nyt vielä päästy, enkä sitä odottanutkaan, mutta maistellaan toinen pullo taas joskus kunnolla kypsyneenä ja palataan asiaan sitten.

Kiitokset Duunille tästä!
 

Saisonia uutteesta: Reittausblogi Kuuppa Saison

0 kommenttia
 
Tempaisin tuossa kesäjuomaksi saisonin marketista löytyvällä Coopersin uutteella. Maustoin persikalla ja keitin myös humalaa sisään. Uutepakkauksen hiivalla heitin vesilintua ja vierre sai maistaa Lallemandin erinomaista Belle Saison hiivaa.

Eräkoko: 10 litraa
Uute: Cooper's Lager
Hiiva: Lallemand Belle Saison
Humalat: Valitse vapaasti (itse käytin Mandarina Bavaria, Hallerthau Saphir ja Saaz)
Mausteena: Persikka (säilyke)
Lisänä: 200g sokeria

Tekemisprosessi lyhyesti seuraavanlainen. Ensin lämmitetään uutepurkkia vesihauteessa, jotta sisällöstä tulisi juoksevampi. Vartin hauduttamisen jälkeen uutteesta suurin osa, noin viisi kuudesosaa kaadetaan käymisastiaan. Loput kattilaan, jossa keitellään sisään humalat ja lisätään mausteet. Pienen uutemäärän lisäksi kattilaan lisätään pari litraa vettä. Lämmitetään kiehuvaksi ja keitetään puoli tuntia. Keiton alussa Mandarina Bavariat sisään (19 grammaa minun versiossani). Ja keiton loputtua, eli puolen tunnin keiton jälkeen loput humalat (47 grammaa Hallerthau Saphir ja 30 grammaa Saaz) ja n. 250g purkki säilykepersikkaa mehuineen/sokeriliemineen kattilaan ja annetaan uuttua puolen tunnin ajan. Eli kattilaan kansi päälle ja annetaan vaan olla. Puolen tunnin odottelun jälkeen kattilan sisältö käymisastiaan, 200g sokeria perään ja sen jälkeen täytetään kylmällä vedellä 10 litran kokonaistilavuuteen asti. Sitten mittaillaan lämpöä ja kun 25 astetta on mittarissa, niin ripotellaan pussi Belle Saisonia vierteen päälle. Annetaan käydä loppuun huoneenlämmössä ja pullotellaan. Jälkikäymissokeria oman maun mukaan (itse laitoin n. 7g / litra).




Kuuppa Saison
~7,2%

Läpikuultava, syvän kultainen tai oranssihtava väriltään. Vaahto kestää pitkään. Tuoksu on tuttua Belleä omenan- tai päärynkuorimaisine ja mausteisine piirteineen. Nyt on hiiva irti ja aidon saisonmainen tuoksu on tosi. Muuta epämääräistä hedelmäisyyttä myös, ehkä sitä lisättyä persikkaa, mutta ei se suoraan sellaisenaan persikkana esiin nouse. Ei toisaalta häiritsekään - Belle ehkä söi senkin tieltään. Alkuvedossa on sopivasti runkoa ja makeutta, niin että paketti pysyy kasassa sekä katkeroltaan, että vahvuudeltaan tiukentuvaa loppua kohden. Belle käyttää oluen kuivaksi ja niin tässäkin on käynyt. Jälkiveto onkin kuivemman katkera, mausteinen ja nyt hieman selkeämmin erottuvan persikkainen. Ihan kunnon saisonia siitä sitten tuli. Katkeroa on juuri sopivasti. Vaikea sanoa paljonko tulee uutteesta ja paljonko 30 minuuttia keitetystä Mandarina Bavariasta, mutta varmaan uutteestakin hyvin tulee sillä se on tarkoitettu 23 litran valmistukseen ja itse tein vain 10 litraa eli uutteen katkero on nyt jo yli tuplat tarkoitetusta. Saison ei tosin humalan katkeruutta liiemmin edes kaipaa, koska hiiva tyypillisesti tekee purevan maun muutenkin. Tässä kuitenkin runkoon nähden sopivasti katkeroa - aromihumalat eivät sen sijaan erityisemmin korostu ja tuntuvatkin vähän hukkaan heitetyiltä, mutta kai nekin jotain tähän antaa. Seuraavalla kerralla kuitenkin aromisteeppaukset ehkä ennemmin kuivana pönttöön. Kokonaisuutena siis varsin toimiva saison, ei paljoa valitettavaa, vaikka ainahan sitä parantaa voi. Kesäisinä päivinä ja iltoina pulloja on kulunut tasaiseen tahtiin ja se on onnistuneen kotioluen kenties paras mittari - juotavaksi tehtyä ja juoduksi tullutta.

Tämä vahvistaa taas omaa käsitystäni siitä, että Belle Saisonille voi antaa miltei ihan minkä vaan kohtalaisen kelvollisen vierteen, niin kyllä se oluen siitä tekee. Ei tämäkään mestariteos ole, mutta ihan hyvää saisonia ja tosi helpolla prosessilla. Hyvää olutta siis tekee kaupan uutteillakin, varsinkin jos ja kun tuunailee oman maun mukaan.


Kotiolutta: Panimo Duuni DDR Pepper

0 kommenttia
 
Seuraavaksi maistovuorossa Jyväskylän tunnetun tandemin ensimmäinen happamampi keitto. Oluttyylinä on gose, eli tämä ei ehkä edusta aivan sitä minulle rakkainta tyylihaaraa ja siitä syystä pullo on viihtynyt jääkaapissa jo hieman pidempään korkkaamatta. Nyt kuitenkin aurinkoisena iltana tuntuu siltä, että lähden kokeilemaan.

Panimo Duuni DDR Pepper
4,1% | 8 IBU

Maltaat: Vehnä, Pils
Humalat: Spalt Select
Hiiva: Wyeast 5335 Lactobacillus, WLP029 German Ale/Kölsch
Muuta: Himalajan punainen vuorisuola, Korianterin siemenet, Rosepippuri


Tekijän kommentit: 
"Meidän eka ja tällä hetkellä ainoo hapanolut. Väännettiin gose, jota maustetiin Himalajan punaisella vuorisuolalla ja rosepippurilla, perinteisen korianterin lisäksi. Jälkikäteen katellen pitäs varmaan korianteria vähentää ja hiiva vaihtaa perinteiseen sakemannivehnään. Goslarissa paikallinen gose oli nimenomaan hyvin lähellä perinteistä saksavehnää, toki happamalla ja suolaisella vivahteella, mutta aika kaukana näistä kiilteenirrottajista, mitä craftigoset tuntus olevan."

Kirkas kultainen olut ronskilla vaahdolla, joka kestääkin kohtalaisesti. Tuoksussa on mausteisuutta korianterista ja huomattavasti suolaisuutta - pippuri varmasti lisää yleisen mausteisuuden tuntua myös. Meriveden tuoksua, mutta raikkaasti. Maku on hyvä. Happamuus on sopivalla tasolla omaan makuuni, eli ei kovin korkealla. Pääpaino on mausteisuudella ja loppuveto onkin mukavan suolainen. Hedelmäisyyttä on hieman, mutta enemmänkin sopisi. Paikallispanimo Lindenin Gosessa oli appelsiininkuorta ja se tasasi mausteisuutta maukkaasti. Tässä maku jää vähän yksipuoliseksi mausteisuuden hallitessa. Lopun hapokas puraisu on juuri oikeanlainen ja jälkimaku on edelleen raikas. Kunnon janojuomaa. Pullollisen nauttii auringonpaisteessa muutamalla siemauksella. Ei tämä tosiaan oikein sitä ominta tyyliä minulle ole, mutta tykkäsin kyllä. Olen nyt tänä vuonna kahta gosea nauttinut, tätä ja Lindenin panemaa, ja nämä ovat aika lähellä toisiaan. Ei liikaa happamuutta kummassakaan. Lindenillä hapanmaltaalla saatu happamuus ja Duunilla tässä kattilahapatuksella. Lindenistä paremmin omaan makuuni sopivan tekee tuo jo mainitsemani appelsiininkuorimainen hedelmäisyys.

Kiitokset Jyväskylän pojille tästäkin!

Kotiolutta: Panimo Duuni Sysi

0 kommenttia
 
Jyväskyläläisen kotipanotandemin imperial stout Sysi on edennyt toiseen inkarnaatioonsa. Ensimmäistä versiota maistelin maaliskuussa 2019. Kaverit lähettivät nyt kaksi pulloa, joista toisen korkkailen tänään ja toinen kypsyköön kunnes aika on oikea. Hieman on tämäkin ehtinyt jo kypsyä, koska pullotus on tapahtunut 27.11.2019.

Sysi
9,3% | 74 IBU

Maltaat: Pale Ale, Munich Dark, Chocolate, Caramel 100, Caramel 300, Cara plus 200, Black, Ohrahiutaleet  
Humalat: EKG
Hiiva: WLP028 Edinburgh Scottish Ale
Muuta: Kaakaonibsejä, Vaniljatankoja  

Tekijän kommentit: 
"Toinen yritys tehdä kaakaolla ja vaniljalla maustettu imperial stout. Nyt tää alkaa olla aika kiva, varmaan joulun aikaan alkaa löytyy todellinen luonne."

Sateinen päivä ja iltakin joten joutuu juomaan olutta sisällä. Tuntuu ihan talvelta, koska kesällä yleensä nautiskelen ulkona kunhan ei vain sada. Mittari näytti 11 astetta lämpöä ja vettä tuli kuin esterin perseestä, mutta tytär ehdotti, että lähdetään uimaan ja minähän suostuin. Uintireissun jälkeen pieni lämmike on paikallaan. Mustanpuhuvan oluen vaahto on mokkainen ja kestävä. Tuoksu aukenee miltei huoneenlämpöisenä vaniljaiseen, paahteiseen ja konvehtimaiseen tuntuun. Brittityyliä, sellaista imperial porterin tuntua. EKG eli East Kent Goldings humala ja toki skottialehiiva sen tietysti tekee. Juu ja tosiaan herkullinen, suorastaan kutsuva tuoksu. En osaa vertailla edelliseen erään tarkasti enää tässä kohtaa, mutta arviotekstin perusteella vaikuttaisi pehmeämmältä ja suklaisemmalta - lakritsaisuutta ei nimittäin liiemmin ole. Maku on myös pehmeä ja runsaan konvehtimaisen suklainen. Hieman kahvia tykö ja ai että kun vanilja sopii näiden tummien makujen kanssa vaan niin hyvin yhteen. Suutuntuma on täyteläinen ja linnunmaitoisen pehmeä. Hiilihapot sopivan maltilliset, edelleen pehmeyttä korostaen. Herkkua on. Jälkimaussa edelleen vaniljaa ja suklaisuutta - ei tosiaan lakritsia, jonka viimeksi mainitsin korostuneen. Tuossa edellisessä erässä oli toki maltaissa jouduttu tekemään säätöä ja mustinta mustaa eli blackia käytetty enemmän kuin oli tarkoitus. Vaikka suutuntuma ja maut pehmeitä ovatkin niin mitään imelyyttä ei kuitenkaan esiinny. Siitä pitää huolen runsas ja hitaasti nouseva katkero, joka nielaisun jälkeen vie suutuntuman kuivempaan jälkimakuun. En osaa sanoa miten tätä voisi vielä hioa. Varsinkin jos ja kun oluen idea on olla pehmeä ja vaniljainen imppi, eikä kovempaa ja katkerampaa tyylisuuntaa. Kaikki tässä  toimii - ja katsotaan vielä tulevaisuudessa miten ikä on kohdellut toista pulloa, uskoisin, että hyvin. Kypsytyspotentiaalia on.

Kiitokset Duunille tästäkin!