Olutarvio: Saimaa Brewer's Special Celeia Pilsner

0 kommenttia
 

Brewer's Special Celeia Pilsner

Panimo: Saimaan Juomatehdas, Mikkeli
Oluttyyli: Pils
Alkoholipitoisuus: 5,8%
Saatavuus: Alko (2,46€ / 0,33l)

Spesiaalipäivä, kun Alkokin oli pääsiäisen pyhinä auki. Poikkesin katsomassa valikoimaa ja kyllä sieltä tällainen mikkeliläinen uutuusolut sitten mukaankin tarttui. Suodattamattomassa Celeia Pilsnerissä on viime kesäisestä varsin mainiosta Marsalkka Pilsistä tuttu 5,8% vahvuus. Humalalajikkeina saksalainen Herkules (katkerohumala) ja slovenialainen Celeia (aromihumalointi). Katkeroarvo on 66 EBU, joten jykevästi pitäisi potkua löytyä siltäkin osastolta. 


Kultaoranssinen, läpikuultava ja vaahdoltaan runsas olut. Tuoksussa on jännää sitruunalimemäistä hedelmäisyyttä, yrttisyyttä ja vaaleaa maltaisuutta. Diasetyyliä, eli aavistuksen toffeemaista voita, löytyy myös. Olut on suutuntumaltaan varsin täyteläinen, osaltaan maltaan makeuden ja osaltaan diasetyylin voimasta, mutta runsas katkeruus kontraa homman nätisti pakettiin ja jälkimaku on mukavan rapsakka, joskaan ei kovinkaan kuiva parhaiden pilsien tyyliin. Maussa on samaa varsin eksoottista hedelmäisyyttä kuin tuoksussakin ja lisäksi maltaisuutta, kevyttä toffeeta ja katkeron iskiessä myös karvaampaa sitrushedelmää. Marsalkka Pilsin tyylinen, mutta aromipuolelta selvästi hedelmäisempi, ei niin perinteinen pilsu. Makeudesta hieman pois ja sitä kautta yleiseen rapsakkuuteen vielä lisäpotkua, niin olut voisi muuttua hyvästä erinomaiseksi. Celeia puolestaan vaikuttaa jännältä humalalajikkeelta ja voisi mielestäni toimia hyvin vaikkapa jonkin vaalean belgityylisen oluen aromihumalana.

Yhteenveto

Aromikas pils

Olutarvio: Laitilan Atlanta American Pils

0 kommenttia
 

Atlanta

Panimo: Laitilan Wirvoitusjuomatehdas, Laitila
Oluttyyli: Pils
Alkoholipitoisuus: 5,0%
Saatavuus: Kaupat (Arvioitu tölkki saatu panimolta)

Laitilalta lisää kevään uutuuksia. Atlanta on alaotsikoltaan American Pils eli aromihumaloitua lageria on tarjolla. Humalia tässä piisaakin, sillä reseptiikasta löytyy peräti kuutta eri lajiketta: Columbus, Sorachi Ace, Sterling, Eureka, Citra ja Galaxy. Kolmea mallastakin on käytetty: Pilsner, Caramel Pale ja Carared. Katkeruutta on 39 EBU ja väriä caramaltaista huolimatta hyvin vaaleat 10 EBC. 


Läpikuultava, kultaoranssi ja kauniisti vaahtoava olut. Tuoksu tulee mahtavasti hedelmäiset humalat edellä, tarjoten sitruunaruohoista, passionhedelmäistä ja mentholimaista tulokulmaa. Sorachin tillilimeä on joukossa, mutta se sopii hyvin joukkoon. Maku siirtyy mentholimaisen humalapellettisyyden johdatuksella ensin eksoottisen hedelmäisiin tunnelmiin ja kääntyy lopulta hieman karvaan greippisiin rapeuksiin, mutta maltaan takatuki on juuri ja juuri riittävä. Katkero on varsin potkiva. Jälkimaussa karvas greippi väistyy ja passionhedelmä tekee vielä yllättävän comebackin, jääden hiipuvan katkeron kanssa hetkeksi suuhun pyörimään. Katkera loppu on yhdessä tuoksun kanssa oluen parasta antia. Kokonaisuus on raikas ja maukas. Tässä on enemmän IPAmaisia piirteitä kuin eilen maistamassani Kukko IPAssa ja tuskin sokkona tätä lageriksi osaisin arvata. Toimii!

Yhteenveto

Raikkaan humalainen olut

Rinnakkainvertailu: Kukko IPA 5,5% vs Keisari IPA

1 kommenttia
 
Panimot ovat kevään korvalla taas aktivoituneet uutuusoluiden lanseerauksiin ja sen seurauksena ovat postikuskit kolkutelleet blogistien kotiovilla näytepakettien kanssa. Tällä viikolla vastaanotin mm. Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan Kukko IPAn uuden 5,5% version (aiemmin 4,7%) ja harvakseltaan uutuuksia julkaisevan Nokian Panimon täysin uuden IPAn. Tässä olisi nyt siis Suomen suurimman ja toiseksi suurimman pienpanimon IPAt... eli selvä rinnakkainvertailun paikka! 



Speksejä:

Kukko IPAn uusi vahvuus on siis 5,5%, Nokialaisessa vahvuutta on 5,1%. Molemmat siis uuden kaupparajan sisällä, tietysti, koska olutta on kiva saada myydyksi. Katkeroarvo Kukossa 61 EBU ja Keisarissa 45 EBU. En osaa sanoa jääkö Kukosta elämään myös aiempi 4,7% versio, mutta tuskin.

Maltaina Kukossa Pale Ale, Vienna, Melanoid, Cara Plus 10, Caramel 150. Nokialaisessa Pale Ale, Pilsner ja Munich. Mallaspohjan perusteella Kukko olisi siis kenties tummempi ja karamamellimaisempi.

Humalat, eli ne, jotka IPAan sen päämaun eli aromaattisen hedelmäisyyden ja rapsakan katkeron tuottavat ovat seuraavat. Kukko: Columbus, Centennial ja Amarillo. Keisari: "Kaiken maailman humalat". Laitilalaisessa siis vanhemman koulukunnan "perusjenkit", kun taas Nokialla halutaan ilmeisesti jättää humalat avoimiksi, mikäli saatavuusongelmat yllättävät kuten Keisari 66:n tapauksessa aikoinaan. Eli jatkossa Keisarin makuprofiilissa saattaa ilmetä pieniä vaihteluita - onko se sitten hyvä vai huono asia? Itse mieluummin haluaisin luottaa siihen, että olut tarjoaa minulle aina tasalaatuisen kokemuksen eli maistuu siltä kuin ennenkin. Klassikoksi pääsee vain, jos maku ja laatu pysyvät samana vuodesta toiseen. Keisari 66:sta on päällimmäisenä jäänyt muistoksi paha mieli - aluksi olut oli todella hyvää, mutta taantui sitten kehnoksi, eikä koskaan palannut enää omalle tasolleen. "Kaiken maailman humalat" ovat Nokian Panimon instagramin mukaan ainakin nyt aluksi kolmen eri mantereen humalia ja yksi humala on naarattu tiedotteen mukaan eteläiseltä pallonpuoliskolta, joten ehkä siis katkero Saksasta, aromit jenkeistä ja Uudesta-Seelannista tai Australiasta. Australian tapauksessa kyseessä olisi melko varmasti Galaxy. No, spekulointi sikseen ja maistolle!

Minulla olisi kaapissa sekä Laitilan oma lasi, että pitkä keisarilasi, mutta kaadan oluet kuitenkin dildomukeihin, eli Spiegelaun IPA-laseihin. Nämä kuulemma sopivat tähän tyyliin parhaiten - siihen en ota kantaa, mutta poimutetussa varressa on mielestäni tuttu ja hyvä tuntuma. Laitila on lähempänä Turkua, joten kaadan sen Turku Craft Beer festivalilta saatuun pienempään IPA-lasiin ja Nokialainen menee normikokoiseen versioon.



Kukko kaatuu lasiin kauniin kuparisena ja täysin kirkkaana. Keisari on odotetusti vaaleampi, oranssihtavan kultainen ja hieman utuinen. Vaahto on molemmissa hyvä, pitsiä jättävä ja mukavan kestäväkin. Tämä on nyt ihan siitä kiinni mistä tykkää, mutta yleensä parhaat IPAt on olleet enemmän Keisarin värisiä.

Keisarin tuoksu tarjoaa ruohoisuutta, yrttisyyttä ja vihannesmaisuutta... 66:n kehnoimmat hetket tulevat väistämättä mieleen - humalien hedelmäisestä hekumasta ei valitettavasti ole tietoakaan. Aprikoosimaisia käymisaromeita löytyy, mutta raikkaus on kateissa. Leipäinen mallas nousee turhan isoon rooliin - Munichia en itse IPAan laittaisi. Kukko tepastelee selvästi maltaisemmin - karamellimaisuutta ja brittityylistä pähkinäisyyttä löytyy miellyttävästi ja humalointikin on hedelmäinen, joskin karamellimaisen mallaspohjan alta tähän tyyliin melko vaimealla tavalla. ESB-tyyliä, mutta amerikkalaisella kukkaisen sitruksisella ja hieman pihkaisella otteella. Kukon tuoksu on miellyttävä, puhdas ja raikas - joskaan ei ainakaan minun IPA-ihanteeni mukainen. Keisarin tuoksu taas on oikeasti kehno - humalointi pitäisi saada raikkaasti esiin ja mallaspohjan sekä hiivan tulisi olla neutraalimpia. Vihanneksen määrästä päätellen käyminenkin (tai keitto, jos DMS) voisi toimia paremmin.



Kukossa maku on hyvä. Karamellimainen ja toffeinen mallaspohja ei käänny liian makeaksi vaan yleisilme kääntyy enemmän kuivempaan ja pähkinäisempää suuntaan - tästä tulee selkeää brittivibaa ja ehkä hiivakin voisi olla sieltä suunnalta, sillä jotain marjaisuuttakin on kehissä. Katkeruutta on tämän vahvuiseen IPAan ihan hyvin, mutta aromikkuus jää sellaisen kivan bitterin tai ESB:n tasolle - eli löytyy, mutta jää mallaspohjan alle vain kytemään. Ihanteeseen päästään kun annostellaan enemmän keiton loppuun ja tietysti vielä enemmän kuivana kakkoseen. Mallaspohja on tietysti samalla säädettävä vastaamaan FR35Hiä. Kuulostaa ehkä tylyltä, mutta ESB tämä on, eikä IPA.

Keisarin maku on taas toisenlaisen tarinan paikka. Leipäinen, varsin runsaan tuntuinen ja makeahko mallaspohja saa kaverikseen jälleen humalien ruohoisuutta ja yrttisyyttä. Hedelmäin hekumasta voi hyvällä tahdolla ehkä aistia jonkun kaukaisen kaiun. 66 sen huonoimpina päivinä... tässä sentään mallaspohjan makeus estää sen, ettei katkeron karvas villasukka pääse jälkimakuun, niin kuin kevyemmässä kuuskutosessa. Tämä ei ole pelkästään huono IPA, vaan myös yksinkertaisesti huonoa olutta. Keisarin maku häviää selvästi Kukko ESB:lle tai siis IPAlle, jonka laatutaso on moitteeton ja olut miellyttävän sekä hyvän makuinen.

Suutuntuma on Kukossa melko täyteläinen ja hiilihappotaso miellyttävä. Yleisilme jää hieman makeaksi ja sitä myötä sessioitavuus kärsii. Fuller's ESB on kuivempi ja kaadettavampi. Keisari on myös hiilihappotasoltaan miellyttävä ja rungoltaan varsin täyteläinen - hyvä maku vain puuttuu.

Kokonaisuutena siis Kukko voittaa tämän kaksikon, mutta en nyt ennakko odotuksista poiketen päässyt kyllä sitrushedelmien nälkääni taltuttamaan - muista hedelmistä puhumattakaan. Laitilalla olisi eväät tehdä kunnon jytky, koska nykyisellään laatutaso on moitteetonta ja prosessi toimii kaikilta osin hienosti. Kukko IPAssa ei petä muu kuin reseptiikka ja sekin vain jos IPAn haluaa sellaisena kuin nykyisin on tapana, eli kunnolla jenkkityylisenä esim. Stonen klassikon tapaan. Nokialla taas mielestäni prosessi pettää, eikä oletettavasti hyvistä raaka-aineista saada raikkaan ja puhtaan makuista olutta tölkkiin asti - tai jos saadaankin, niin tölkki ei kestä postikuskin höykytystä Raumalle asti. Jossain on jotain vialla.

Sessio #6: Bändit ja brändit

3 kommenttia
 
Olutblogien lokakuussa alkanut sessiosarja on edennyt jo kuudenteen osaan, mutta itse hyppään junaan vasta tässä vaiheessa. Kyse on siis siitä, että yksi blogi tekee alustuksen, jossa antaa kirjoituksen aiheen, johon muut sitten saavat tarttua tai olla tarttumatta. 

Tällä kertaa alustuksen on tehnyt Loppasuut ja aihe on siis otsikon mukaisesti Bändit ja brändit. Tämä aihe sopii minulle hyvin siinä mielessä, että olen arvioinut bändioluita tietysti Reittausblogiin, mutta myös Metalliluolaan. Brändioluita voi tietysti olla muitakin kuin bändeille tehtyjä, esim. urheiluseuroilla voi olla oma olut, mutta keskitytään tässä nyt vain bändioluisiin ja vielä tarkemmalla rajauksella niihin rock- tai metalligenreen osuviin bändioluisiin.

Bändioluissa olen törmännyt kolmeen erilaiseen kategoriaan. Ensimmäinen kategoria on kaikkein tylsin - etikettioluet. Usein bulkkilageria, johon on täräytetty bändin logolla varustettu etiketti ja pari euroa lisää hintaa. Bändillä ei ole varsinaisen oluen kanssa mitään tekemistä, vaikka varmasti sopimuksesta jokunen roponen heidänkin taskuihinsa livahtaa. Näitä on nähty mm. AC/DC:ltä, Kissiltä ja Motörheadilta. Suomen kaupoissa nähdyt versiot näistä taisivat kaikki olla maukkaan pahvista lageria ruotsalaiselta Krönleins panimolta. En ole näistä nähnyt tarpeelliseksi arvioitakaan kirjoittaa. Tornion Panimon Sentenced Ever-Frost on niin ikään etikettiolut, komeassa pullossa on sisällä Tornion Czech Style Pilsner. Tässä tapauksessa sentään tekijät ja jo kuopatun bändin jäsenistö ovat tavanneet ja tulleet siihen tulokseen, että juuri tämä olut olisi heille sopivin. 



Toinen kategoria on niin ikään sellainen, että bändillä ei ole oluen kanssa välttämättä muuta tekemistä kuin sopimukseen kirjoitettu nimi. Tässä on kuitenkin olutta varten kehitetty oma resepti ja jossain tapauksissa tekijänä on ollut bändin musiikkiakin fanittava oluentekijä. Tällaisia oluita olen maistanut ruotsalaiselta Nils Oscar panimolta, joka on yhdessä Brands for Fansin kanssa tehnyt oluet mm. Slayerille, Motörheadille ja Ghostille. Nämä ovatkin järjestään olleet varsin maukkaita tapauksia.





Kolmas kategoria, johon ilokseni voin suurimman osan maistamistani bändioluista sijoittaa, on sellainen jossa bändi on jollain tasolla osallistunut itse oluen tekemiseen - oli kyse sitten vain oluen ideoimisesta tai suoranaisesti jopa sen tekemiseen osallistumisesta. Pisimmälle homman on vienyt ehkä Iron Maidenin vokalisti Bruce Dickinson, joka on suurella intohimolla kehittänyt Maiden-oluita brittiläisen Robinsons panimon kanssa. 


Näiden lisäksi Maidenilta ja Robinsonsilta löytyy vielä Hallowed -niminen olut, joka on belgityylinen ale, mutta sitäkään ei ole Suomeen tietääkseni tuotu. 

Kotimaastakin löytyy hyviä esimerkkejä. Ruosniemi on tehnyt oluen Viikatteelle ja Maku Amorphisille. Molemmat on tehty niin, että suuntaviivat on tullut yhtyeen puolelta ja toteutus on sitten jäänyt panimolle. Nämä ovat, yllätys yllätys, molemmat vaaleita lagereita.



Eksoottisempaa kotimaan osastoa tarjoaa savometalliyhtye Verjnuarmu yhdessä Iso-Kallan Panimon kanssa - yhteistyön hedelmänä on syntynyt Savuportteri. Iso-Kallalta löytyy, tai ainakin on löytynyt, myös Turmion Kätilöiden kanssa tehty olut "Pimeyden Morsian", mutta sitä en ole käsiini saanut.


Erinomaisia oluita on syntynyt myös puolalaisvoimin. Kuolonmetallia veivaava Behemoth ja pienpanimo Perun ovat valmistaneet jo ainakin viisi yhteistä olutta. Näistä olen maistanut kahta. 



Paljon on minullakin kuitenkin bändioluita maistamatta. Tälläkin Loudwiren julkaisemalla listalla on vielä monta mielenkiintoista bändiä ja sitäkin mielenkiintoisempaa olutta. Pelican, Amon Amarth, Mastodon, Municipal Waste, Clutch... kaikki melko mahdottomasti tavoitettavissa olevaa jenkkikamaa, jota ei tuoda edes Eurooppaan, saati sitten Suomeen. 

No, tähän nyt tuli vähän linkkilistauksen tuntua, mutta mites on... onko bändiolut uhka vai mahdollisuus? Mielestäni enemmänkin mahdollisuus. Panimon kannalta bändiolut, mikäli se on onnistunut, voi parhaassa tapauksessa siirtää osan bändin faneista myös panimon faneiksi. Sama toimii myös toisin päin. En juurikaan ollut kuullut Ghostin musiikkia, ennen kuin tilasin netistä Nils Oscarin bändille valmistaman oluen - sen jälkeen Ghost on kuulunut jollain tapaa säännöllisesti Spotifyssäni pyörivien artistien joukkoon. Entä jos fanittaakin molempia, sekä yhtyettä, että panimoa joka heidän oluensa tekee? Itselleni tällainen tapaus oli Ruosniemen Viikate lager. Viikate on itselleni yksi tärkeimmistä bändeistä ja Ruosniemeä mielelläni supporttaan myös. Siksi V-lagerin ensimaisto on jäänyt itselleni mieleen yhtenä hienona olutmuistona, vaikka olut olikin vaan hyvin tehtyä pienpanimolageria, eikä oluena siis mitään sen ihmeellisempää. Bändioluiden metsästys on hauska sivujuonne muun olutharrastuksen lomassa ja parhaimmillaan se tarjoaa siis sekä uusia makuja, että uusia hyviä bändituttavuuksia.

Kotiolutta: Mäkisen Spirit of the Forest brettasaison

3 kommenttia
 
Reittausblogin sivuilta jo aiemminkin tuttu Mäkinen teki viime kesänä kuusenkerkällä maustetun saisonin brettahiivalla. Tarkemmin sanoen WLP648 Brettanomyces Bruxellensins Troix Vrais hiivalla. Maistelin Mäkisen tuomaa maistipottua viime syyskuun lopussa ja todettiin silloin, että tavara on, vaikkakin hyvää, niin ei vielä niin brettaista, että kannattaisi ihan arvioimaan lähteä. Nyt minulla on sitten toinen pullo kyseistä olutta ollut kypsymässä tuon noin puolen vuoden ajan. Pullossa hiljakseen työskennellyt brettahiiva lienee tuona aikana ulostellut jonkin verran taianomaisia aromeitaan, joten nyt on maistelun aika. 

Reseptiikka:
Maltaat:  Wheat, Pale Ale, Munich, Crystal 50
Humalat: Magnum, Warrior, Cascade, Chinook, Citra, Simcoe
Mausteet: Kuusenkerkkä
Hiiva: WLP648 Brettanomyces Bruxellensins Troix Vrais

Vahvuutta pullottaessa ollut noin 7,7% ja ominaispainona silloin 1.012, eli nyt varmaan mennään jo kahdeksan prossan yli. Brettalla kun on tapana nautiskella ominaispaino lähelle nollaa. Täytyykin muuten pulloa avatessa olla varuillaan, ettei olut ammu suoraan putelista ulos. Katkeruutta on peräti 70 laskennallista EBUa.


Pullo suhahtaa iloisesti, mutta tavara pysyy rauhanomaisesti pullossa. Reipas kaato Chimayn pikariin, mutta vaahtoa ei järin paljoa muodostu. Tuoksu on voimakas ja selvästi brettainen - satulanahkaa ja hikeä siis löytyy. Hedelmääkin on päärynän ja kuivattujen aprikoosien muodossa. Kuusenkerkkä ja jenkkihumalat hautautuvat jonnekin brettaisten sävyjen alle. Se on muuten jännä juttu, että humalien aromit tuntuu brettaoluissa herkästi katoavan miltei täysin, olen sen huomannut aiemminkin mm. Rabbit Streetin porkkanaraasteella maustetussa Bretta IPAssa. Maku on kuivakka, mutta jännästi leipäisen maltainen - tämä lienee Munich maltaasta peräisin? Happamuutta on sen tutun "tallimaisuuden" muodossa ja hedelmääkin löytyy raikkaasti. Aprikoosit ja päärynä tulee eniten mieleen, mutta mielestäni ne ovat nimenomaan brettahiivan tuotoksia, eivät humalien. Humalien aromit ovat kadonneet. Katkeruutta sen sijaan on sopivasti. Mallasrunko on hieman raskas ja sieltä tulee makeutta, hiiva on taas tuottanut mukavasti happamuutta ja humalat tuovat ainakin sitä katkeruutta. Hieman sellainen all-around sweet & sour & bitter meininki on siis meneillään. Hyvä olut ilman muuta, mutta vaaleammalla mallaspohjalla olisi varmasti vielä raikkaampi ja iskevämpi,  sillä nyt tuo leipäinen mallas ei oikein istu tähän olueen. Alkoholipitoisuus on täysin piilossa. Kiitokset tästäkin Mäkiselle!

Olutarvio: Schlenkerla Fastenbier

0 kommenttia
 

Fastenbier

Panimo: Heller-Trum, Saksa
Oluttyyli: Savuolut
Alkoholipitoisuus: 5,5%
Saatavuus: Alko (4,49€ / 0,5l)

Bambergilainen Schlenkerla on synonyymi erinomaiselle savuoluelle. 5,1% Märzen kuuluu vakiokalustoon nykyään monissa kaupoissakin ja lasillinen Urbockia nousee joka joulu monen huulille. Nyt Alkoon, ja näemmä vahvuuden puolesta ehkä myös kauppoihin, on tullut panimon kevätsesongin olut Fastenbier, jossa osa maltaista on savustamatonta mallasta ja osa sitä  kuuluisaa Bambergin savumallasta. Valmistus tapahtuu kaksinkertaisella keittomäskäyksellä ja olutta lageroidaan kahden kuukauden ajan ennen myyntiin laskemista. Olut on suodattamaton, joten kaikki hyvä on pullossa mukana. 



Läpikuultava, rubiininpunainen ja vaahdoltaan tiivis sekä kestävä olut. Tuoksussa on tuttua Bambergin savua kinkkumaiseen ja savusaunaiseen tapaan. Taustalla bock-tyylistä limpunkuorimaista maltaisuutta ja hieman myös humalien yrttistä mausteisuutta. Tuttu ja turvallinen Schlenkerlan savuolutstandardin mukainen tuoksu - Märzeniä maltaisemmin, mutta Urbockia kevyemmin. Maku on makeahkon mallasleipäinen ja tietysti palvikinkkumaisen savuinen. Savuisuus nivoutuu nyt mallaspohjan kanssa yhdessä pehmeäksi harmoniaksi, eikä Märzenin tapaan valtaakaan koko estradia. Loppuvedossa katkero tasapainottaa hyvin ja johdattelee yrttisen mausteiseen ja edelleen savuiseen jälkimakuun. Aavistus metalliakin loppuvedossa, kuten saksabockeissa monesti on. Katkero jää viimeiseksi aistimukseksi nieluun leijailemaan ja kestää pitkään. Tyylikäs ja maukas savuolut, kuten toki Schlenkerlalta odottaa sopiikin. Melko täyteläinen ja ruokaisa sekä keskiverrosti hiilihappoinen suutuntuma. Kelpaa!

Yhteenveto

Savuoluiden aatelistoa

Olutarvio: Õllenaut Must Eksport

0 kommenttia
 

Must Eksport

Panimo: Õllenaut, Viro
Oluttyyli: Balttityylinen portteri
Alkoholipitoisuus: 7,9%
Saatavuus: Alko (3,49€ / 0,33l)

Õllenautin panimo sijaitsee Sauessa, noin 20 kilometriä Tallinnasta länteen. Heidän oluensa Must Eksport on Alkon valikoiman tuoreimpia uutuuksia. Kuuden eri maltaan, brittiläisten ja saksalaisten humalien sekä brittiläisen eilipärmin eli alehiivan voimin on rakennettu 7,9% traditsioniline balti porter. Kolmen ja puolen euron hinta kansallisessa monopolissa on edullinen hinta tällaisesta oluesta. Mitähän mahtaa pottu maksaa Viron puolella marketissa, kun alkoholiverokin on huomattavasti alhaisempi?



Musta, vaahdoltaan maltillinen olut. Tuoksu on konvehtimainen, kahvimainen ja hieman kermainen sekä lakritsainen. Pääpaino on maltaalla, mutta brittihumalaakin nousee taustalta esiin. Hyvä ja intensiivinen tuoksu. Maku on runsasmaltainen, voimakkaasti paahteinen ja lakritsaisen suolainen. Keskivaiheilla myös maukasta hedelmäisyyttä paahtomaltaan lomassa ja siitä jälkimakuun hyvän katkeron saattelemana voimistuvaa liitulakua. On todellakin hyvärunkoinen olut. Katkerossa löytyy, mutta mallasrunko kestää horjumatta. Röyhtäisykin on kahvimainen. Jykevää tavaraa ilman heikkoja lenkkejä - hyvä olut on hyvää olutta!

Yhteenveto

Portteri erinomaisella hinta-laatusuhteella

Olutarvio: Maku Brewing Amber Ale

0 kommenttia
 

Maku Amber Ale

Panimo: Maku Brewing, Tuusula
Oluttyyli: Amber Ale
Alkoholipitoisuus: 5,5%
Saatavuus: Kaupat (Arvioitu tölkki saatu panimolta)

Maku Brewing on uudistanut jo panimon alusta asti saatavilla olleen 4,5% Amber Alen reseptiikan uuden alkoholilain myötä. Kunnon mallasrunkoa huutavaan tyyliin on nyt lisätty sitä kaivattua muskelia ja vahvuus on noussut samalla kokonaisella prosenttiyksiköllä. Tämä kuulostaa juuri sen suuntaiselta uudistukselta, mitä vanha versio mielestäni kaipasikin. Humalina on Magnum (peruskatkerot Saksasta) ja Centennial sekä Cascade (luotetut aromit Yhdysvalloista). Katkeruutta on 46 EBU.


Melko kirkas, vain hieman utuinen punertavan oranssi olut, jonka vaahto on näyttävän pitsikäs. Oikea kaunokainen tämäkin. Tuoksu on selvästi 4,5% versiota ryhdikkäämpi - maltaisuus nousee kunnolla karamellistoffeisena esiin ja jenkkihumalat nousevat taustalta hieman sitrusmaisesti sekä pihkaisesti myös mukaan. Maku on myös maukkaan mallasvetoisesti karamellimaisen makea ja toffeemainen. Sitrushedelmää, kukkaisuutta ja loppuvedon mallaspohjaan nähden melko maltillisessa, mutta riittävän tasapainottavassa katkeroinnissa myös havuisuutta ja pihkaa. Nyt alkaa olemaan tekemisen meininkiä, kun vanhasta maitokaupparajoitteesta on päästy tällaisessäkin oluttyylissä sentään jollain tapaa järjellisiin lukemiin! Kunnon runko ja kunnon tasapaino. Parempi kuin Brewdogin 5AM Saint, jonka napakymppihenkistä olutarviota hekottelin tätä nauttiessani. Olut maistuu erittäin hyvin nyt, eikä ihme, sillä erinäiset tiukemman greippiset rungottomat liemet ovat alkaneet vähän jo tökkimäänkin.

Yhteenveto

Maltainen ja hedelmäinen Amber Ale

Olutarvio: Olvi Summer Ale

3 kommenttia
 

Summer Ale

Panimo: Olvi, Iisalmi
Oluttyyli: American Wheat Ale
Alkoholipitoisuus: 5,0%
Saatavuus: Kaupat (Arvioitu tölkki saatu panimolta)

Olvi lähetti maisteluun kevään uutuusoluttaan Summer Alea. Kyseessä on vehnä- ja ohramaltainen American Wheat Ale, joka on Olvin aiempien "craft-oluiden" tapaan suodattamaton ja pastöroimaton. Amerikkalaistyylinen vehnäale on kuin vehnäolut, mutta se käytetään neutraalilla amerikkalaistyylisellä pinta- eli alehiivalla ja vehnän määrä voi olla pienempikin kuin puolet mallaspohjasta. Humalina on amerikkalaiset Citra, Sorachi Ace ja HBC 431. Katkeruuden ilmaisevia EBU yksiköitä on 32 (vrt. Olvi III 12 EBU) ja väriä 11 EBC. 



Läpinäkyvä, kullankeltainen ja vaahdoltaan runsas sekä pitsikäs olut kaatuu lasiin. Tuoksu muistuttaa pitkälti Olvin muita saman sarjan oluita - hedelmäisyyttä on raikkaasti ja pellettimäistä havuisuutta myös. Hieman löytyy myös sitruunaruohoisuutta (Sorachi Ace?) ja mansikkaa (Citra?). Vehnäinen kuohkeus tuntuu suutuntumassa aluksi, mutta keskivaiheilla kun katkero pyyhkäisee mukavan rapsakkaana kielen yli, alkaa suutuntuma suoristumaan ja lopulta ollaankin jo varsin American Pale Alen kaltaisissa tunnelmissa. Jälkimaussa on jännästi mansikkaisuutta ja havuisuutta. Sorachi Acen tillimäisyyttä ei oluesta mielestäni löydy. Pirteät hiilihapot ja käymisaromien vähyys tekevät loppuvedosta hieman turhankin suoraviivaisen, eikä olut siten kauheasti erotu Olvin muista saman sarjan oluista. Hyvänmakuinen olut, mutta vehnämallas toimii mielestäni paremmin aromikkaan vehnishiivan tai witbierhiivan kanssa, kuin Olvin käyttämällä neutraalilla jenkkialehiivalla. Silloin kokonaisuus muodostuu usein pehmeämmäksi ja rehevämmäksi. Toki tämä varmasti toimii kesäkuumalla ja tarvittaessa suoraan tölkistäkin. Olvin craftit alkavat jo vähän toistaa itseään - seuraavaksi kenties jotain aivan muuta?

Yhteenveto

Suoraviivainen vehnäale

Olutarvio: Kukko Vehnä 5,5%

0 kommenttia
 

Kukko Vehnä

Panimo: Laitilan Wirvoitusjuomatehdas, Laitila
Oluttyyli: Hefeweizen
Alkoholipitoisuus: 5,5%
Saatavuus: Maitokaupat (Ostopaikka: Citymarket Rauma, 2,79€ / 0,5l)

Kukko Vehnän uusi 5,5% versio lanseerattiin Alkon helmikuisten käsityöläisoluiden joukossa ja aluksi sitä saikin myydä vain Alkossa. Nyt rajoite on ilmeisesti poistunut, sillä olut osui silmään ihan kotoisen Citymarketin alahyllyltä. Alkosta en raaskinut 0,33-litraista pulloa ostaa yli neljän euron hintaan, eikä panimolta tällä kertaa tippunut näytteitäkään, joten sinänsä mielenkiintoinen vehnä jäi odottelemaan parempia aikoja ja nyt ne ajat sitten tosiaan koittivat - Alkon hinta on 4,05€ pikkuputelilta ja nyt Citymarketissa puolen litran tölkki 2,79€. Siinä on muuten litrahinnassa melko railakas ero! 

Reseptiä on muutettu tähän vahvempaan - vai pitäisikö sanoa aidon vahvuiseen versioon - eli kyseessä on eri olut kuin 4,7% vahvuinen Kukko Vehnä. Vehnäolut toki silti, mutta eri reseptiikalla. Oluessa on käytetty baijerilaisia vehnämaltaita ja lisäksi ohramaltaita (Pilsner, Caramel Pale, Carared) sekä humalina saksalaisia Magnumia, Hersbruckeria ja Perleä. Sosiaalisesta mediasta bongasin panimon edustajalta myös tiedonjyväsen, että vierteestä alkoholiksi muuttaen sokereita ahmimassa on ollut Ruppaner panimon perinteikäs vehnähiiva.

Kohtuuhintaista vehnää siis kaupan hyllyltä. Lidlin vastaava "halpavehnä" Perlenbacher Patronus karahti aiemmin kiville Weihenstephanerin verrokkina, mutta miten käy Kukko Vehnän nyt soolomaistelussa? 


Lasiin kaatuu ihan kunnon vehnikseltä näyttävää tavaraa. Sameahkoa ja pirteästi vaahtoavaa. Vaahtokukka ei kuitenkaan ole niin tiheäkuplaisen kermainen ja kestävä kuin esim. jo mainitussa Weihenstephanerissa. Tuoksu tarjoaa hyvät kypsät banaanit ja neilikkaisuudet, mutta on myös runsasmaltainen ja hieman mausteinen. 4,7% versio oli väriltään vaaleampi ja pikemmin sitruunainen kuin banaanimainen, joten eroa siihen tulee selvästi - ja parempaan suuntaan. Suutuntuma on myös varsin täyteläinen, mutta hiilihappoja saisi olla kuohkeammin - siis enemmän, mutta ei kovemmin. Tämä on vaikea laji. 

Maltaan makeus pääsee nyt viemään sen terävimmän raikkauden ja hiilihappoisuutta tarvittaisiin hieman lisää leikkaamaan sitä makeutta. Maku on kuitenkin miellyttävän banaanimainen, mausteinen ja runsasmaltainen - jälkimaussa on hieman jopa karamellimaltaan toffeemaisuuttakin. Katkero on kevyt, mutta jää nielaisun jälkeen elämään suuhun yhdessä mausteisuuden kanssa. Kyllä tämä mallikas vehnä on ja pesee selvästi aiemman 4,7% version ja muutkin aiempaan kaupparajaan sovitetut vehnikset. Täyteläisyyttä ja pehmeyttä on ihan eri tavalla. Hiiva toimii tässä hyvin ja tekee miellyttävät banaanit sekä Schneider-Weissen tyyliset mausteisuudet. Go Ruppaner - hyvää on! Hinta-laatusuhdekin alkaa olemaan Suomen oloissa varsin kohtuullinen.

Yhteenveto

Kunnon vehnis!

Turku Craft Beer Festival lauantai 10.3.2018

0 kommenttia
 
Taisi olla jo aika varhaisessa vaiheessa tammikuuta, kun paikallinen pienpanija Linden lähestyi ja kyseli jos juonittaisiin maaliskuiseen Turku Craft Beer Festivaliin Rauma vs Pori tasting. Tämä kuulosti tietysti heti hyvältä idealta, koska siinä näytti samalla avautuvan oiva mahdollisuus oluen nauttimiseen. Lindenin tavoite tässä oli se, että hän hoitaisi oluet ja minä pääasiallisen höpöttämisen. Festivaalin sisällä tapahtuva tasting oli silloin jo loppuunmyyty - 60 henkeä eli sali täynnä. Mikäs sen hienompaa.

VPK talo oli vielä rauhallinen juuri ennen tapahtuman alkua
Turussa nyt viime viikonloppuna järjestetty festivaali oli jatkoa kesän 2017 Turku Food & Wine festivaalille ja tapahtumapaikkana oli upeat puitteet tarjonnut Turun VPK talo. Onnibus vieläpä kuljetti Raumalta Aurakadulle, vain noin 300 metrin päähän tapahtumapaikalta. Ei olisi juuri helpompaa voinut olla. Kinkerit alkoivat jo perjantaina 9.3, mutta itse siirryin paikalle vasta lauantaina, jolloin juonimamme tasting olisi tarkoitus pitää. Tapahtuma alkoi vasta kahdelta, mutta Lindenin kätyreihin kuuluvana pääsin sisälle jo hieman yhden jälkeen. Siellä panimoiden jannut kuhisivat kuin muurahaiskeossa puunaten ja fiksaillen tiskejään taas kuntoon ensimmäisen ja kuulemani mukaan varsin vilkkaan illan jäljiltä. 

Yleinen hintataso tapahtumassa vastasi pitkälti tätä Lindenin listaa
Itselleni avautui tässä oiva mahdollisuus päästä maistolle jo ennen tapahtuman varsinaista alkamista ja niinpä Lindenin Styyriä ensipuraisuksi ja siitä sitten Moose On The Loosen tiskin suuntaan - itse päähirvi Hirvikoski oli nimittäin jo aiemmin tiedottanut, että sahtia olisi tarjolla. Moosen TCBF sahti oli varsin tummaa, asianmukaisen sameaa ja cornykegistä laskettuna myös kevyesti vaahtoavaa, vaikka hiilihappoja itse tuotteessa ei varsinaisesti ollutkaan. Suklaamallastakin oli kuulemma pieni määrä joukkoon livahtanut. Mies oli huuhteluveteen keittänyt katajaa ja Mandarina Bavaria humalaa vartin verran ja kyllähän siitä sahdista pieni katkeron näykkäisykin löytyi. Toffeinen, rukiinen ja lopussa myös hieman lakritsainen maltaisuus ja banaanimaiset käymisaromit olivat tietysti kuitenkin pääroolissa. Tasapainoinen ja maukas sahti. Vahvuutta about 9%.

Päähirvi Hirvikoski ja TCBF Sahti
Level Elevenin tiski ja raikas Pick-up Pale Ale herra Lindenin testissä


Välillä maisteltiin myös Lindenin protoasteella olevaa NEIPAA "Hops Happen and then You", jossa oli käytetty laktoosiakin. Laskennallisia IBUja ohjelman mukaan 14,7. Reseptin oli kehittänyt ja toteuttanut Pasi Rantanen, toinen Lindenin kätyreistä. Hyvää hedelmämehuahan se oli ja katkeroaistimus oli kuitenkin huomattavasti suurempi kuin tuo laskennallinen arvo antoi odottaa. Level Elevenin tiskiltä kehoitettiin tulla maistamaan Pick-up Pale Alea, joka olikin raikas ja erityisesti suutuntumaltaan hyvin miellyttävän smoothi. Erittäin juotava olut. Level Eleven on kiertolaispanimo, joka valmistaa oluensa ilmeisti Lohjan UG Breweryssä.

Rocking Bear Brewersin Kasper Toroska tarjosi maistettavaksi panimonsa miltei kokonaan uusiksi vedettyä tuoterepertuaaria. Oluiden ideat ja nimet toki olivat pysyneet samoina, mutta uuden alkoholilain mahdollistamaa muskelia oli tuotu mukaan ja humalamääriä lisätty hulppeasti. Omaksi suosikseni nousi erinomaisen kesäoluen kriteerit täyttävä Kuukkari Kreippi IPA, joka nyt 5,5% vahvana tarjosi sekä riittävän mallasrungon että kuivan purevan greippisen iloittelun loppuvetoon. Mausteena käytetyn greipin määrä oli tässä peräti tuplattu aiempaan 4,0% versioon nähden.

Rocking Bear Brewers pääjehu Kasper Toroska
Beer Hunter'sin hanarivistö
Mufloni Saison De Randonneur
Beer Hunter'silta skouttasin myös Rauma vs Pori tastingiimme tulevan vanhan tutun Saison De Randonneurin nykykunnon ja totesin sen erinomaisen hyväksi, kuten aina. Mielenkiintoista vahvempaa pääsiäisolutta olisi ollut myös tarjolla, mutta skippasin sen. Muutenkin oli jo alettava varomaan, ettei ala liikaa keulimaan ennen tastingin suorittamista.

Tastingimme idea oli siis vertailla rinnakkain raumalaisia ja porilaisia oluita. Raumalta kaikki tuotteet tietysti Lindeniltä. Ensimmäiseen pariin vastakkain ne vaaleimmat, eli Linden Pi.La Saison ja Mufloni Saison De Randonneur. Pi.La tarjoiltiin pullosta ja Randonneur haettiin tiskiltä hanasta litraisiin kannuihin, joista se sitten annosteltiin laseihin, joten se oli ehkä menettänyt hieman hiilihappoja ja sitä tiettyä iskevyyttään. Lopussa suoritetun "kättä pystyyn" tyylisen äänestyksen perusteella tämä pari meni noin 50-50 tasan. Nostin vetäjän roolissa esiin Randonneurin herkullisen hieman siiderimäisen villihiivaisuuden ja tuotteen päärynäistä ja omenaista hedelmäisyyttä ihasteltiin ja ihmeteltiinkin - voiko se todella olla vain hiivan tuottamaa, mutta näin tosiaan on. Hienoja ahaa elämyksiä yleisön puolella. 

Tasting VPK talon yläkerran salissa


Toisessa parissa laitettiin vastakkain Lindenin American Pale Ale ja Rocking Bearin uudistettu 5,4% Pietniemi Ameriikan Ale. Tämäkin pari meni hyvin pitkälti tasan. Linden selvästi hedelmäisemmän humalaisempi ja katkeroisempi, kun taas Rocking Bear täyteläisempi ja maltaisempi. Uudistetussa versiossa on silti myös tasapainoisesti hedelmäisyyttä.

Kolmanteen pariin sitten mustat vastakkain, eli Lindeniltä Black IPA ja Ruosniemen Panimolta Arkkitehti Black IPA. Tässä parissa selkein ero koettiin ennen kaikkea suutuntuman puolella, jossa Linden oli hieman rukiisena ja kauraisena selvästi täyteläisempi kuin Arkkitehti, johon värimallasta on laitettu kirjaimellisesti juurikin vain väriksi. Arkkitehti päästi myös humalat iloisemmin esiin, vaikka tuoksultaan olikin jopa hämmentävän suklainen. Myös tämä pari meni pitkälti tasan. Jokainen pari herätti myös hyvää keskustelua ja kaikki oluet todettiin hyviksi. Se oli erityisen hienoa, ettei tastingin vetäjän tarvinnut koko aikaa keksiä tarinaa, sillä kun hetkeksi hiljeni ja antoi porukalle aikaa maistella, niin iloinen puheensorina täytti salin kun juomia vertailtiin ja paremmuuksia ratkottiin. Sellaisesta kiusallisesta hiljaisuudesta ei ollut tietoakaan. 

Tahti oli aika tiukka kun kolmeen varttiin puristettiin kuusi eri olutta (pieninä annoksina toki), mutta järjestelyt pelasivat hienosti ja maaliin asti päästiin annetuissa rajoissa. Festarin puolelta oli runsaasti jengiä kaatamassa juomia ja ohjaamassa yleisöä paikoilleen. Myös yleisön puolelta tuli kiitosta ja ihan kunnon aploditkin, joten uskoakseni vedimme homman Lindenin kanssa hyvin purkkiin.

Tastingin jälkeen viideltä iltapäivällä sali oli jo täynnä iloista porukkaa
Tunnelmia Lindenin tiskin takaa
Jonas Sahlberg, Kimito Brewing
Kokonaisuutena festareista jäi muutenkin sellainen kuva, että homma pelasi hyvin. Vesipisteitäkin oli lasien huuhtelua ja veden juomista varten. Itselläni ei tosin ollut minkään sortin maksukorttia koko päivän aikana, joten en osaa ottaa siihen puoleen mitään kantaa. Samanlaiselta toimivalta systeemiltä näytti kuin mitä Winstonin pienpanimofesteillä Porissa on ollut. Tastingin jälkeen minulla oli enää tunti aikaa pyöriä alueella ennen kuin bussi kuljetti takaisin Raumalle, joten kävin tietysti jälleen sahtihanan ääressä ja sitten ehdin vielä nopeasti moikkaamaan Kimiton Brewingin Jonasta. Jonas tarjosi #KimitoKeiky kotiolutkisan voittajaa Lusin Savuista, jota maistaessa olin jo sen verran maistellut ja kiireessä, että kaikenlaiset analyysit jäivät tekemättä. Myöhemmin rehdisti kommentoinkin Keikyklubin kollegalle somessa, että "ei se pahaa ollut".

Mallassepät
Mallassepät ja monta muutakin panimoa jäi aivan käymättä läpi, kun ei aikaa riittänyt, mutta ehkä ensi kerralla sitten. Todella hieno paikka tuo VPK talo kuitenkin. Mahtavaa nautiskella olutta pylväiden ja kattokruunujen koristamassa salissa. Toivotaan hienon tapahtuman saavan jatkoa ensi vuonnakin!

Rinnakkainvertailu: Maku Brewing Session IPA vs Flat Fifth Session IPA

0 kommenttia
 
Posti on tällä viikolla raatanut ja kantanut blogistille olutta maistoon. Maku Brewingiltä tuli kolmen uutuusoluen setti - Session IPAa, New Zealand Lageria ja uudistunutta Amber Alea. Toisenakaan päivänä posti ei levännyt, vaan toimitti Timo Halosen ja Jussi Hultmanin kotipanimon Flat Fifth Brewingin Session IPAn. Tästä heräsi tietysti mielenkiinto kahden Session IPAn rinnakkainvertailuun, johon lisämaustetta antaa se, että toinen on kaupallinen ja toinen kotivalmisteinen. 

Maku Brewing kellottaa 5,2% vahvuuden ja mittavat 71 EBUa katkeruutta. Humalina aina toimivat jenkit Columbus, Centennial, Simcoe ja Chinook. Päiväys 090818.

Flat Fifthin olut on niin ikään 5,2%, katkeruutta laskennalliset 60 EBUa. Maltaat: Munich, Pilsner ja Caramel. Humalat: Challenger, Summit, Chinook, Cascade, Citra, Rakau ja Columbus. Pullotettu 13.2.2018



Makun Session IPA kaatuu lasiin kirkkaampana ja vaaleampana. Siinä myös runsaan pitsikäs vaahto. Flat Fifth on myös kauniin värinen, mutta vaahto on ilmavampi, eikä jätä samanlaista pitsikuviota lasin reunoille. Ulkoinen kauneus siis Makulle.

Flat Fifthin tuoksu on toffeemaisen ja karkkimaisen maltainen,  pihkaisen ja havuisen humaloitu sekä kypsän trooppisesti pehmeän hedelmäinen. Makun tuoksu tarjoaa terävämpää sitrusvetoa länsirannikolta tutulla tavalla ja erittäin tuoreenoloisesti. Flat Fifthin tuoksu on selvästi maltaisempi ja hiivan käymisaromeissa on ehkä pientä brittivibaakin. Hyvä tuoksu molemmissa, mutta Makuun verratessa Flat Fifth kääntyy enemmän maltaisempaan Amber Alen tyylisuuntaan.

Makun maku on hyvä, terävä ja tuoreen aromaattinen. Maku IPAsta tuttua pehmeää sitrusvetoa ja lopussa pientä havuisuutta. Katkerotaso on vähintään riittävä. Flat Fifth alkaa hieman maltaisempana ja selvästi makeampana, mutta kääntyy loppuvedossa rapsakamman katkeroiseksi ja kuivemmaksi. Makeutta jää silti jälkimakuunkin. Todella hyvää olutta molemmat. Flat Fifth on pehmeämmän nektarimainen, täyteläisempi ja enemmän trooppisen hedelmäinen kuin sitrusvetoinen. Mallaspohja ja yleisfiilis muutenkin tuo mieleen Brewdogin mainion 5am Saintin ja itseasiassa myös Maku Amber Alen uuden 5,5% version, jota maistelin jo tuossa aiemmin. Makun mallaspohja on selvästi kepeämpi ja vaaleampana se antaa humalille enemmän tilaa. Myös hiivan käymisaromit tuntuvat olevan neutraalimmat - vain hieman hedelmäisyyttä hiivasta, kun se Flat Fifthiin tuntuu antavan hieman marjaisuuttakin. 

Suutuntuma on Makun Session IPAssa kevyempi ja terävämpi. Hiilihappoisuuttakin on hieman enemmän ja se sopii raikkaaseen janojuomaan hyvin. Flat Fifthin olut on luonteeltaan niin erilainen, että se tosiaan asettuisi ennemmin maltaisempaan Amber Ale kategoriaan, jota hieman makea, pehmeä ja maltillisemman hiilihappoinen suutuntumakin hyvin tukee. 

Lopputulemana siis Flat Fifth tarjoaa enemmän makuja ja runsautta, mutta Makun raikas ja klassista länsirannikkoa tarjoileva Session IPA on raikkaampi ja juotavampi. Oluet ovat loppujen lopuksi niin erilaisia tyyliltään, että niiden keskinäinen vertailu on aika vaikeaa ja ehkä tarpeetontakin. Molemmat ovat hienoja ja laadukkaita oluita! 

Lopuksi tehty noin 50-50 blendaus kääntyy enemmän Flat Fifthin maltaisuuden suuntaan, mutta saa hieman lisäpotkua Makun runsaammasta katkeruudesta ja pirteämmistä hiilihapoista. Siitä siis ehkä kehityskohde Flat Fifthin kavereille - pikkusen lisää rapsakkuutta eli katkeroa ja inanen myös hiilihappoa, niin hyvä muuttuu erinomaiseksi!

Olutarvio: RPS/Fat Lizard The Lizard

0 kommenttia
 

The Lizard

Panimo: RPS Brewing, Kuopio
Oluttyyli: India Pale Ale
Alkoholipitoisuus: 5,5%
Saatavuus: Kaupat (Ostopaikka: Rocking Bears panimon myymälä, Pori)

Kuopiolainen RPS Brewing ja espoolainen Fat Lizard ovat tehneet yhteistyöoluena trendikkään NEIPAN. RPS eli Rock, Paper, Scissors perustaa brändinsä kivi, paperi, sakset pelin ympärille, eikä liskoa ole siihen ihan omasta päästä neljänneksi revitty, vaan se on esiintynyt kyseisessä pelissä Rillit huurussa (The Big Bang Theory) tv-sarjassa. Liskon lisäksi sarjassa peliin on lisätty myös Spock, joten sellainen olut lienee tulossa joskus myöhemmin. Lisko-oluen kimppapanokumppaniksi sopi tietysti parhaiten sitten Fat Lizard, kuinkas muutenkaan. Ostin oluen porilaisen Rocking Bear Brewersin panimomyylämän mukavan laajasta valikoimasta hintaan 4,20€ / 0,33l. Oluen ensimmäinen erä, jota oletan oman pullonikin olevan, on pantu tammikuun alussa. Päiväys on 24.10.2018.
"Scissors cuts paper. Paper covers rock. Rock crushes lizard. Lizard poisons Spock. Spock smashes scissors. Scissors decapitates lizard. Lizard eats paper. Paper disproves Spock. Spock vaporizes rock. Rock crushes scissors."
 

Sameahko oranssihtava ja vaahdoltaan melko runsas olut. Tuoksussa on ananasmaisen mehukasta ja hieman saippuaisen sitrusmaista humalaa tuoreen aromaattisesti. Pellettimäisen vehreää havuisuuttakin nousee esiin jos nenän vie oikein lähelle lasia. Maku on aivan tuoksun kaltainen - runsaasti hedelmäisyyttä, joka on pääasiassa ananasmaista ja trooppisen hedelmäistä sekä hieman pellettimäistä. Mallaspohja on pehmeä ja kevyt, mutta riittävä. Katkeruutta nousee loppuvetoon varsin runsaasti ja se onkin oluen ehkä miellyttävin osa-alue. Trooppisen mehuisa, mutta samalla tuntuvasti katkeroitukin. Tuoksun pieni saippuaisuus ja maun melko  raju pellettimäisyys hieman laskee kokonaisuuden toimivuutta, eikä olut yllä alkuvuoden hittibissen Kealakekuan tasolle - toki vahvuuttakin on prosentti suomenlinnalaista vähemmän.

Yhteenveto

Maukas kokonaisuus, jota voisi juoda toisenkin

Kotiolutta: Hangaround & Nobody May Hangaround Be Wit U

0 kommenttia
 
Sitten maistoon kotiolutta jo aiemminkin blogissa esiintyneen Hangaround & Nobody kotipanimon witbier May Hangaround Be Wit U. Tai en tiedä voiko tätä kaksikkoa enää kotipanimoksi nimittää, sillä heidän ensimmäinen kaupallinen olutkin on jo tuloillaan. Kaverit kävivät nimittäin 23.2 Lohjalla UG Breweryssä tykittämässä oluen tulemaan ja huhtikuussa olisi sitten kaupallisen ensiesiintymisen paikka - kiertolaispanijoina siis.

Tämä on heidän kolmas versiointinsa witbieristä. Aiempi kakkosversio We Are Just Messin' Wit U oli minulla maistossa marraskuussa ja sen arvion pääset lukemaan tästä linkistä. Reseptiikassa on maltaina samat kuin aiemmassakin - Organic Pilsner, Wheat ja Flaked Oats eli kaurahiutaleet. Humalat myös samat eli Tettnanger ja Mandarina Bavaria. Mausteina appelsiinin ja klementiinin kuoria sekä korianterin siemeniä. Klementiinin kuori tulee tässä kolmosversiossa uutena mukaan ja maltaiden sekä humalien osuuksia tai keittoaikoja on ehkä muutettu. Aiempi resepti on luettavissa kokonaisuudessaan aiemmasta arviosta, tämän erän täyttä reseptiä ei ole nyt jaettavaksi. 


Pullo suhahtaa iloisesti ja oranssihtavaa witbierin tyylisesti sameaa ja mukavasti vaahtoavaa olutta kaatuu lasiin. Ei niin keltaista kuin Hoegaarden, vaan selvästi enemmän oranssiin kallellaan - kuten oli tokin aiempikin versio. Tuoksu on raikas ja nousee lasista hyvällä voimakkuudella - korianterin mausteisuutta, appelsiinia ja sitruunaista tai limemäistä kirpakkuutta. Kunnollisen witbierin tuoksu - olisiko nyt hieman enemmän hiilihappoja ja siitä syystä tuoksukin edellistä pirteämpi? Suutuntuma on hiilihapoista johtuen myös aluksi kirpakka - sitrushedelmää, korianteria ja vehnäistä kuohkeutta. Katkero jää kutittelemaan nielaisun jälkeen, sitä on tyylin normia selvästi enemmän. Jälkimaussa nousee esiin jo tuoksussakin ilmennyttä limemäisyyttä - voisiko se olla nyt sitten klementiinin kuorista peräisin? Appelsiinin kuoret tuottavat kyllä mielestäni erilaisen maun. Suutuntuma jää edelleen hieman ohkaiseksi, kuten edellisessäkin erässä, mutta katkero ei jätä loppuvetoa kuitenkaan tyhjäksi. Lopputulema on siis selvästi kuivempi ja katkeroidumpi kuin parhaimmillaan todella kuohkean pehmeissä perinteisissä witbiereissä. Kun unohdetaan perinteisiin witbiereihin vertaaminen ja keskitytään olueen omana itsenään, niin kyllähän tämä maistuva tapaus on. Jos edelliseen vertaa niin ehkä tämä parannukselta tuntuu, vaikka toki on vaikea tehdä vertailua muutaman kuukauden takaiseen maisteluhetkeen, mutta niinku sillee perstuntumalta. 

Kiitokset oluesta HNB:lle!