Maistelussa ajaton klassikko Sierra Nevada Pale Ale

0 kommenttia
 
Ostin juhannuksen viettoon Alkosta pari pulloa Sierra Nevadan klassista Pale Alea. En ole maistanut pulloakaan sitten viime kesän, vai oliko se peräti toissa kesänä... mene ja tiedä, mutta tällä kertaa innostuksen tarjosi Arto Halosen kirjoittama Tuopin Ääressä -blogi ja sen juttu: Klassikon jäljillä: Sierra Nevada Pale Ale


Kyseessä on siis Anchor Liberty Alen rinnalla yksi American Pale Ale tyylin ikoneista, peräti kantaisä - sellainen olut, joka oli aloittamassa koko buumia. Arto kirjoittaa Sierra Nevadan olevan Yhdysvaltojen seitsemänneksi suurin panimo ja Pale Alen myynnin olevan yli puolet panimon kokonaismyynnistä. Aika hyvin, kun miettii niitä kaikkia muitakin huikeita oluita, joita Sierra Nevada tekee. 

Arto kirjoittaa niin osuvasti, että lainaan lisää: 
Periaatteessa se (Sierra Nevada Pale Ale) juontaa juurensa 1970-luvulle ja päivään jolloin humala nimeltä Cascade tuli ulos. Aikaisemmin yhdysvaltalaiset humalajikkeet olivat olleet pitkälti samankaltaisia kuin lajikkeet Euroopassa. Kukkaisia, ruohoisia, puisia, käpymäisiä. Meni kuitenkin kymmenkunta vuotta kunnes herrat Grossman ja Camusi siirsivät kotiolut harrastuksensa kaupalliseksi. Uusi panimo otti nimensä Sierra Nevadan vuoristosta ja heti kättelyssä pantiin Pale Alea, aiempaa reippaammalla humaloinnilla ja viimeisteltiin Cascadella. Näihin aikoihin jo pelkän Ale-tyyppisen oluen näkeminen mantereella oli harvinaista, joten voimme vain kuvitella alkuvaiheen hankaluuksia myynnin kannalta. Lisäksi voidaan ottaa huomioon panimon uniikki hiivakanta, josta myöhemmin tuli eräs yleisimmistä hiivoista APA/IPA-osastolla. Wyeast 1056, Wlp001, Safale S05.. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. ”Chico strain” on hyvin puhdas, kevyesti persikkaista hedelmäisyyttä tuottava ja varsin kuivaksi käyttävä hiivalajike.
Tämä hiivalajikkeen stoori oli itselleni uutta tietoa. Safalen versiota on tullut itsekin käytettyä antaumuksella, hyvää kamaa kun on. Sitten olutta lasiin, taustalla ribsit savustuspöntössä.


Kirkas, kuparinhohtoinen, enemmän ehkä kultaoranssiin kallellaan. Vaahto on runsas ja jättää tiheäsyistä brysselinpitsiä lasin reunoille. Tuoksu on klassista osastoa parhaimmillaan - Cascaden puhdasta kukkaisuutta ja greippisyyttä, jota tukee karamellistoffeinen, ei liian makea runko. Ei mitään moniulotteisuuden juhlaa, mutta tasapainoinen ja aina yhtä toimiva ja raikas tuoksu. Maku on myös silkkaa Cascaden juhlaa - ei liian kuivana, ei liian katkerana, ei liian makeana vaan tasapainoisen pyöreänä. Katkero laskeutuu kielelle heti siemaisun alussa ja maku jatkuu siitä kukkaisena keskivaiheen yli. Loppua kohti greippisyys voimistuu ja katkerokin nostaa profiiliaan muodostaen sellaisen sopivan ja pitkäkestoisen puraisun. Raikas ja tietysti kliinisen puhdas kokonaisuus - olisi muuten kiva maistaa aivan tuoretta, vielä hieman kirkastumatonta tulkintaa. En tiedä onko tätä suodatettu, mutta hiilihapot tehdään ainakin pullokäymisellä. Pullokäymistä varten voidaan suodatuksen jälkeen lisätä tuore hiiva. Pullon kun kaataa tyhjäksi, niin pohjalla on pieniä hiivajämiä, mutta sen verran vähän, että kun kaataa kaikki lasiin, näyttää kokonaisuus edelleen kirkkaalta. Mitähän tähän osaisi vielä lisätä - klassikko on klassikko ja todellakin asemansa ansainnut. Toimi tälläkin kerralla!

Kiitos Artolle kipinästä klassikon maistamiseen, suosittelen varauksetta muillekin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ole hyvä ja kommentoi. Kommentit menevät valvonnan kautta.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...