Olutarvio: Saimaa Brewer's Special Celeia Pilsner

0 kommenttia
 

Brewer's Special Celeia Pilsner

Panimo: Saimaan Juomatehdas, Mikkeli
Oluttyyli: Pils
Alkoholipitoisuus: 5,8%
Saatavuus: Alko (2,46€ / 0,33l)

Spesiaalipäivä, kun Alkokin oli pääsiäisen pyhinä auki. Poikkesin katsomassa valikoimaa ja kyllä sieltä tällainen mikkeliläinen uutuusolut sitten mukaankin tarttui. Suodattamattomassa Celeia Pilsnerissä on viime kesäisestä varsin mainiosta Marsalkka Pilsistä tuttu 5,8% vahvuus. Humalalajikkeina saksalainen Herkules (katkerohumala) ja slovenialainen Celeia (aromihumalointi). Katkeroarvo on 66 EBU, joten jykevästi pitäisi potkua löytyä siltäkin osastolta. 


Kultaoranssinen, läpikuultava ja vaahdoltaan runsas olut. Tuoksussa on jännää sitruunalimemäistä hedelmäisyyttä, yrttisyyttä ja vaaleaa maltaisuutta. Diasetyyliä, eli aavistuksen toffeemaista voita, löytyy myös. Olut on suutuntumaltaan varsin täyteläinen, osaltaan maltaan makeuden ja osaltaan diasetyylin voimasta, mutta runsas katkeruus kontraa homman nätisti pakettiin ja jälkimaku on mukavan rapsakka, joskaan ei kovinkaan kuiva parhaiden pilsien tyyliin. Maussa on samaa varsin eksoottista hedelmäisyyttä kuin tuoksussakin ja lisäksi maltaisuutta, kevyttä toffeeta ja katkeron iskiessä myös karvaampaa sitrushedelmää. Marsalkka Pilsin tyylinen, mutta aromipuolelta selvästi hedelmäisempi, ei niin perinteinen pilsu. Makeudesta hieman pois ja sitä kautta yleiseen rapsakkuuteen vielä lisäpotkua, niin olut voisi muuttua hyvästä erinomaiseksi. Celeia puolestaan vaikuttaa jännältä humalalajikkeelta ja voisi mielestäni toimia hyvin vaikkapa jonkin vaalean belgityylisen oluen aromihumalana.

Yhteenveto

Aromikas pils

Olutarvio: Laitilan Atlanta American Pils

0 kommenttia
 

Atlanta

Panimo: Laitilan Wirvoitusjuomatehdas, Laitila
Oluttyyli: Pils
Alkoholipitoisuus: 5,0%
Saatavuus: Kaupat (Arvioitu tölkki saatu panimolta)

Laitilalta lisää kevään uutuuksia. Atlanta on alaotsikoltaan American Pils eli aromihumaloitua lageria on tarjolla. Humalia tässä piisaakin, sillä reseptiikasta löytyy peräti kuutta eri lajiketta: Columbus, Sorachi Ace, Sterling, Eureka, Citra ja Galaxy. Kolmea mallastakin on käytetty: Pilsner, Caramel Pale ja Carared. Katkeruutta on 39 EBU ja väriä caramaltaista huolimatta hyvin vaaleat 10 EBC. 


Läpikuultava, kultaoranssi ja kauniisti vaahtoava olut. Tuoksu tulee mahtavasti hedelmäiset humalat edellä, tarjoten sitruunaruohoista, passionhedelmäistä ja mentholimaista tulokulmaa. Sorachin tillilimeä on joukossa, mutta se sopii hyvin joukkoon. Maku siirtyy mentholimaisen humalapellettisyyden johdatuksella ensin eksoottisen hedelmäisiin tunnelmiin ja kääntyy lopulta hieman karvaan greippisiin rapeuksiin, mutta maltaan takatuki on juuri ja juuri riittävä. Katkero on varsin potkiva. Jälkimaussa karvas greippi väistyy ja passionhedelmä tekee vielä yllättävän comebackin, jääden hiipuvan katkeron kanssa hetkeksi suuhun pyörimään. Katkera loppu on yhdessä tuoksun kanssa oluen parasta antia. Kokonaisuus on raikas ja maukas. Tässä on enemmän IPAmaisia piirteitä kuin eilen maistamassani Kukko IPAssa ja tuskin sokkona tätä lageriksi osaisin arvata. Toimii!

Yhteenveto

Raikkaan humalainen olut

Rinnakkainvertailu: Kukko IPA 5,5% vs Keisari IPA

1 kommenttia
 
Panimot ovat kevään korvalla taas aktivoituneet uutuusoluiden lanseerauksiin ja sen seurauksena ovat postikuskit kolkutelleet blogistien kotiovilla näytepakettien kanssa. Tällä viikolla vastaanotin mm. Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan Kukko IPAn uuden 5,5% version (aiemmin 4,7%) ja harvakseltaan uutuuksia julkaisevan Nokian Panimon täysin uuden IPAn. Tässä olisi nyt siis Suomen suurimman ja toiseksi suurimman pienpanimon IPAt... eli selvä rinnakkainvertailun paikka! 



Speksejä:

Kukko IPAn uusi vahvuus on siis 5,5%, Nokialaisessa vahvuutta on 5,1%. Molemmat siis uuden kaupparajan sisällä, tietysti, koska olutta on kiva saada myydyksi. Katkeroarvo Kukossa 61 EBU ja Keisarissa 45 EBU. En osaa sanoa jääkö Kukosta elämään myös aiempi 4,7% versio, mutta tuskin.

Maltaina Kukossa Pale Ale, Vienna, Melanoid, Cara Plus 10, Caramel 150. Nokialaisessa Pale Ale, Pilsner ja Munich. Mallaspohjan perusteella Kukko olisi siis kenties tummempi ja karamamellimaisempi.

Humalat, eli ne, jotka IPAan sen päämaun eli aromaattisen hedelmäisyyden ja rapsakan katkeron tuottavat ovat seuraavat. Kukko: Columbus, Centennial ja Amarillo. Keisari: "Kaiken maailman humalat". Laitilalaisessa siis vanhemman koulukunnan "perusjenkit", kun taas Nokialla halutaan ilmeisesti jättää humalat avoimiksi, mikäli saatavuusongelmat yllättävät kuten Keisari 66:n tapauksessa aikoinaan. Eli jatkossa Keisarin makuprofiilissa saattaa ilmetä pieniä vaihteluita - onko se sitten hyvä vai huono asia? Itse mieluummin haluaisin luottaa siihen, että olut tarjoaa minulle aina tasalaatuisen kokemuksen eli maistuu siltä kuin ennenkin. Klassikoksi pääsee vain, jos maku ja laatu pysyvät samana vuodesta toiseen. Keisari 66:sta on päällimmäisenä jäänyt muistoksi paha mieli - aluksi olut oli todella hyvää, mutta taantui sitten kehnoksi, eikä koskaan palannut enää omalle tasolleen. "Kaiken maailman humalat" ovat Nokian Panimon instagramin mukaan ainakin nyt aluksi kolmen eri mantereen humalia ja yksi humala on naarattu tiedotteen mukaan eteläiseltä pallonpuoliskolta, joten ehkä siis katkero Saksasta, aromit jenkeistä ja Uudesta-Seelannista tai Australiasta. Australian tapauksessa kyseessä olisi melko varmasti Galaxy. No, spekulointi sikseen ja maistolle!

Minulla olisi kaapissa sekä Laitilan oma lasi, että pitkä keisarilasi, mutta kaadan oluet kuitenkin dildomukeihin, eli Spiegelaun IPA-laseihin. Nämä kuulemma sopivat tähän tyyliin parhaiten - siihen en ota kantaa, mutta poimutetussa varressa on mielestäni tuttu ja hyvä tuntuma. Laitila on lähempänä Turkua, joten kaadan sen Turku Craft Beer festivalilta saatuun pienempään IPA-lasiin ja Nokialainen menee normikokoiseen versioon.



Kukko kaatuu lasiin kauniin kuparisena ja täysin kirkkaana. Keisari on odotetusti vaaleampi, oranssihtavan kultainen ja hieman utuinen. Vaahto on molemmissa hyvä, pitsiä jättävä ja mukavan kestäväkin. Tämä on nyt ihan siitä kiinni mistä tykkää, mutta yleensä parhaat IPAt on olleet enemmän Keisarin värisiä.

Keisarin tuoksu tarjoaa ruohoisuutta, yrttisyyttä ja vihannesmaisuutta... 66:n kehnoimmat hetket tulevat väistämättä mieleen - humalien hedelmäisestä hekumasta ei valitettavasti ole tietoakaan. Aprikoosimaisia käymisaromeita löytyy, mutta raikkaus on kateissa. Leipäinen mallas nousee turhan isoon rooliin - Munichia en itse IPAan laittaisi. Kukko tepastelee selvästi maltaisemmin - karamellimaisuutta ja brittityylistä pähkinäisyyttä löytyy miellyttävästi ja humalointikin on hedelmäinen, joskin karamellimaisen mallaspohjan alta tähän tyyliin melko vaimealla tavalla. ESB-tyyliä, mutta amerikkalaisella kukkaisen sitruksisella ja hieman pihkaisella otteella. Kukon tuoksu on miellyttävä, puhdas ja raikas - joskaan ei ainakaan minun IPA-ihanteeni mukainen. Keisarin tuoksu taas on oikeasti kehno - humalointi pitäisi saada raikkaasti esiin ja mallaspohjan sekä hiivan tulisi olla neutraalimpia. Vihanneksen määrästä päätellen käyminenkin (tai keitto, jos DMS) voisi toimia paremmin.



Kukossa maku on hyvä. Karamellimainen ja toffeinen mallaspohja ei käänny liian makeaksi vaan yleisilme kääntyy enemmän kuivempaan ja pähkinäisempää suuntaan - tästä tulee selkeää brittivibaa ja ehkä hiivakin voisi olla sieltä suunnalta, sillä jotain marjaisuuttakin on kehissä. Katkeruutta on tämän vahvuiseen IPAan ihan hyvin, mutta aromikkuus jää sellaisen kivan bitterin tai ESB:n tasolle - eli löytyy, mutta jää mallaspohjan alle vain kytemään. Ihanteeseen päästään kun annostellaan enemmän keiton loppuun ja tietysti vielä enemmän kuivana kakkoseen. Mallaspohja on tietysti samalla säädettävä vastaamaan FR35Hiä. Kuulostaa ehkä tylyltä, mutta ESB tämä on, eikä IPA.

Keisarin maku on taas toisenlaisen tarinan paikka. Leipäinen, varsin runsaan tuntuinen ja makeahko mallaspohja saa kaverikseen jälleen humalien ruohoisuutta ja yrttisyyttä. Hedelmäin hekumasta voi hyvällä tahdolla ehkä aistia jonkun kaukaisen kaiun. 66 sen huonoimpina päivinä... tässä sentään mallaspohjan makeus estää sen, ettei katkeron karvas villasukka pääse jälkimakuun, niin kuin kevyemmässä kuuskutosessa. Tämä ei ole pelkästään huono IPA, vaan myös yksinkertaisesti huonoa olutta. Keisarin maku häviää selvästi Kukko ESB:lle tai siis IPAlle, jonka laatutaso on moitteeton ja olut miellyttävän sekä hyvän makuinen.

Suutuntuma on Kukossa melko täyteläinen ja hiilihappotaso miellyttävä. Yleisilme jää hieman makeaksi ja sitä myötä sessioitavuus kärsii. Fuller's ESB on kuivempi ja kaadettavampi. Keisari on myös hiilihappotasoltaan miellyttävä ja rungoltaan varsin täyteläinen - hyvä maku vain puuttuu.

Kokonaisuutena siis Kukko voittaa tämän kaksikon, mutta en nyt ennakko odotuksista poiketen päässyt kyllä sitrushedelmien nälkääni taltuttamaan - muista hedelmistä puhumattakaan. Laitilalla olisi eväät tehdä kunnon jytky, koska nykyisellään laatutaso on moitteetonta ja prosessi toimii kaikilta osin hienosti. Kukko IPAssa ei petä muu kuin reseptiikka ja sekin vain jos IPAn haluaa sellaisena kuin nykyisin on tapana, eli kunnolla jenkkityylisenä esim. Stonen klassikon tapaan. Nokialla taas mielestäni prosessi pettää, eikä oletettavasti hyvistä raaka-aineista saada raikkaan ja puhtaan makuista olutta tölkkiin asti - tai jos saadaankin, niin tölkki ei kestä postikuskin höykytystä Raumalle asti. Jossain on jotain vialla.

Sessio #6: Bändit ja brändit

6 kommenttia
 
Olutblogien lokakuussa alkanut sessiosarja on edennyt jo kuudenteen osaan, mutta itse hyppään junaan vasta tässä vaiheessa. Kyse on siis siitä, että yksi blogi tekee alustuksen, jossa antaa kirjoituksen aiheen, johon muut sitten saavat tarttua tai olla tarttumatta. 

Tällä kertaa alustuksen on tehnyt Loppasuut ja aihe on siis otsikon mukaisesti Bändit ja brändit. Tämä aihe sopii minulle hyvin siinä mielessä, että olen arvioinut bändioluita tietysti Reittausblogiin, mutta myös Metalliluolaan. Brändioluita voi tietysti olla muitakin kuin bändeille tehtyjä, esim. urheiluseuroilla voi olla oma olut, mutta keskitytään tässä nyt vain bändioluisiin ja vielä tarkemmalla rajauksella niihin rock- tai metalligenreen osuviin bändioluisiin.

Bändioluissa olen törmännyt kolmeen erilaiseen kategoriaan. Ensimmäinen kategoria on kaikkein tylsin - etikettioluet. Usein bulkkilageria, johon on täräytetty bändin logolla varustettu etiketti ja pari euroa lisää hintaa. Bändillä ei ole varsinaisen oluen kanssa mitään tekemistä, vaikka varmasti sopimuksesta jokunen roponen heidänkin taskuihinsa livahtaa. Näitä on nähty mm. AC/DC:ltä, Kissiltä ja Motörheadilta. Suomen kaupoissa nähdyt versiot näistä taisivat kaikki olla maukkaan pahvista lageria ruotsalaiselta Krönleins panimolta. En ole näistä nähnyt tarpeelliseksi arvioitakaan kirjoittaa. Tornion Panimon Sentenced Ever-Frost on niin ikään etikettiolut, komeassa pullossa on sisällä Tornion Czech Style Pilsner. Tässä tapauksessa sentään tekijät ja jo kuopatun bändin jäsenistö ovat tavanneet ja tulleet siihen tulokseen, että juuri tämä olut olisi heille sopivin. 



Toinen kategoria on niin ikään sellainen, että bändillä ei ole oluen kanssa välttämättä muuta tekemistä kuin sopimukseen kirjoitettu nimi. Tässä on kuitenkin olutta varten kehitetty oma resepti ja jossain tapauksissa tekijänä on ollut bändin musiikkiakin fanittava oluentekijä. Tällaisia oluita olen maistanut ruotsalaiselta Nils Oscar panimolta, joka on yhdessä Brands for Fansin kanssa tehnyt oluet mm. Slayerille, Motörheadille ja Ghostille. Nämä ovatkin järjestään olleet varsin maukkaita tapauksia.





Kolmas kategoria, johon ilokseni voin suurimman osan maistamistani bändioluista sijoittaa, on sellainen jossa bändi on jollain tasolla osallistunut itse oluen tekemiseen - oli kyse sitten vain oluen ideoimisesta tai suoranaisesti jopa sen tekemiseen osallistumisesta. Pisimmälle homman on vienyt ehkä Iron Maidenin vokalisti Bruce Dickinson, joka on suurella intohimolla kehittänyt Maiden-oluita brittiläisen Robinsons panimon kanssa. 


Näiden lisäksi Maidenilta ja Robinsonsilta löytyy vielä Hallowed -niminen olut, joka on belgityylinen ale, mutta sitäkään ei ole Suomeen tietääkseni tuotu. 

Kotimaastakin löytyy hyviä esimerkkejä. Ruosniemi on tehnyt oluen Viikatteelle ja Maku Amorphisille. Molemmat on tehty niin, että suuntaviivat on tullut yhtyeen puolelta ja toteutus on sitten jäänyt panimolle. Nämä ovat, yllätys yllätys, molemmat vaaleita lagereita.



Eksoottisempaa kotimaan osastoa tarjoaa savometalliyhtye Verjnuarmu yhdessä Iso-Kallan Panimon kanssa - yhteistyön hedelmänä on syntynyt Savuportteri. Iso-Kallalta löytyy, tai ainakin on löytynyt, myös Turmion Kätilöiden kanssa tehty olut "Pimeyden Morsian", mutta sitä en ole käsiini saanut.


Erinomaisia oluita on syntynyt myös puolalaisvoimin. Kuolonmetallia veivaava Behemoth ja pienpanimo Perun ovat valmistaneet jo ainakin viisi yhteistä olutta. Näistä olen maistanut kahta. 



Paljon on minullakin kuitenkin bändioluita maistamatta. Tälläkin Loudwiren julkaisemalla listalla on vielä monta mielenkiintoista bändiä ja sitäkin mielenkiintoisempaa olutta. Pelican, Amon Amarth, Mastodon, Municipal Waste, Clutch... kaikki melko mahdottomasti tavoitettavissa olevaa jenkkikamaa, jota ei tuoda edes Eurooppaan, saati sitten Suomeen. 

No, tähän nyt tuli vähän linkkilistauksen tuntua, mutta mites on... onko bändiolut uhka vai mahdollisuus? Mielestäni enemmänkin mahdollisuus. Panimon kannalta bändiolut, mikäli se on onnistunut, voi parhaassa tapauksessa siirtää osan bändin faneista myös panimon faneiksi. Sama toimii myös toisin päin. En juurikaan ollut kuullut Ghostin musiikkia, ennen kuin tilasin netistä Nils Oscarin bändille valmistaman oluen - sen jälkeen Ghost on kuulunut jollain tapaa säännöllisesti Spotifyssäni pyörivien artistien joukkoon. Entä jos fanittaakin molempia, sekä yhtyettä, että panimoa joka heidän oluensa tekee? Itselleni tällainen tapaus oli Ruosniemen Viikate lager. Viikate on itselleni yksi tärkeimmistä bändeistä ja Ruosniemeä mielelläni supporttaan myös. Siksi V-lagerin ensimaisto on jäänyt itselleni mieleen yhtenä hienona olutmuistona, vaikka olut olikin vaan hyvin tehtyä pienpanimolageria, eikä oluena siis mitään sen ihmeellisempää. Bändioluiden metsästys on hauska sivujuonne muun olutharrastuksen lomassa ja parhaimmillaan se tarjoaa siis sekä uusia makuja, että uusia hyviä bändituttavuuksia.