Rinnakkainvertailussa Rochefort 10 ja Panimo Duuni Isä Vajari 2020

Tänä tyynenä elokuun iltana haastan itseni erittäin kernaasti kohtalaisen kovaan rinnakkainvertailuun. Vastakkain tai vierekkäin tässä ovat trappist-legenda Rochefort 10 ja jyväskyläläisen kotipanimon samantyylinen Isä Vajari vuodelta 2020. Samaa erää olevan Isä Vajarin olen arvioinut kolme vuotta sitten elokuussa 2020, joten sillä on nyt puolellaan kypsytysetu. Alkosta ostamani Rochefort 10 lienee tuoreempi, sillä sen päiväys on 16.1.2028. Tammikuussa pullotettu, mikäli päiväys on viisi vuotta eteenpäin. Kuukausia siis saanut asettua sekin. Otan nämä oluet vertailuun siitä syystä että Isä Vajarin ensimmäinen versio Isä Överi vähän ikääntyneempänä muistutti mielestäni Rochefortia - silloinen mielipide perustui makumuistoihin ja perstuntumaan, mutta nyt katsotaan ihan rinnakkain että onko näissä jotain samaa. 

 

Rochefort 10 on tutusti 11,3% vahva quadrupel tyylin klassikko. Isä Vajarissa vahvuutta 11,5%. Tässä ollaan siis käytännössä samoissa lukemissa. Rochefortin ainesosaluettelossa ohramallasta, sokeria ja mausteita joita ei eritellä. Isä Vajarissa ohramaltaan ja sokerin lisäksi vehnää ja mausteina korianterinsiemeniä sekä appelsiininkuoria. Hiivana Safale BE-256. Katsotaanpa miten rinnakkainmaistelu näitä herkkuja ja niiden nauttijaa kohtelee. 

 

Lasiin kaataessa suurin ero löytyy vaahdosta. Molemmat oluet ovat punertavan ruskeita ja värin saralla käytännössä identtisiä, mutta Rochefort vaahtoaa runsaasti. Yli kolmen vuoden ikäiselle Isä Överille maltillisempi vaahto on tietysti odotettuakin. Tuoksuissakin on yhtäläisyyksiä. Molemmissa on kuivatun hedelmäinen ja hieman anismainen aromikkuus, mutta Isä Överi on selkeästi maltaisempi ja Rochefort maltaisuuden osalta kevyempi. Rochefortin tuoksussa on hiivan tuottamaa sokeroitua banaania ja Isä Överissä puolestaan appelsiininkuorimaisuutta, mutta iän myötä sellaiseen hieman liköörimäiseen muotoon ”tiivistyneenä”. Molemmissa tuota hiivan tuottamaa anista ja hienoista lakritsaisuuttakin. Paljon siis samaa, mutta yhtä paljon erojakin tuoksuissa. Molemmat herkullisia ja houkuttelevia. 

  

Suutuntumassa on selkein ero. Rochefort 10 on kepeämpi, kuohkeampi ja hiilihappoisempi - ja sellainen se on vaikka saisi vähän enemmän ikääkin. Isä Vajari taas kuin barley wineä, makeampi, täyteläisempi ja maltillisen hiilihappoinen, selvästi paksumpi.

 

Maussa Rochefort 10 on hedelmäisempi ja mausteisemman hiivainen. Loppuvedossa kuivempi ja hieman lämpimän katkeroinenkin. Isä Vajarissa on samoja piirteitä, mutta huomattavasti maltaisempi ja appelsiiniliköörimäisempi se näin rikkannainvertailtuna on. Loppuvedon anismaisuus ja jälkimaun hento lakritsaisuus löytyy molemmista - Rochefortin hiivan ja BE-256:n täytyy olla hyvin lähellä toisiaan. Voi veljet miten hyviä molemmat on ja vielä omilla ansioillaan. Rochefort on raikas jos yli 11% olut nyt sellainen edes olla voi ja voihan se kun belgioluiden taikuus on tosiasia. Isä Överi haastaa ikääntyneenä hyvin, mutta ei belgioluena yllä samalle viivalle. Muhkea barley winen maku siinä kuitenkin on ja se on yhtä lailla nautinnollinen elokuun illassa. 

Nyt on kyllä korkeatasoinen maistelu meneillään. Isoa, laadukasta ja erittäin intensiivistä olutta samasta puusta, mutta kuitenkin eri tyylisuunnista. Nostan hattua korkealle että kotipanimossa pääsee edes lähelle Rochefort kymppiä ja sen tämä Duunin olut nyt tekee. Erilainen, mutta melkein samalla viivalla - belgioluiden kepeä taianomaisuus vaan puuttuu. En aiemmilla maisteluilla ollut ainakaan täysin hakoteillä, sillä samojakin makuja löytyy. Erot kuitenkin korostuvat rinnakkain.

Kaksi erinomaista olutta, pitkä tyyni ilta, totaalinen rauha - asiat ovat varsin hyvin. Ei minulta mitään puutu.

Kiitos Panimo Duunille oluesta!

Maistossa Lervig Supersonic DDH DIPA ja Original Sin Imperial Stout

Näin kesälomalla kun ollaan niin otetaanpa pienet Lervigit (lausutaan ”Lärvi’iit"). Stavangerilaispanimo on noussut Norjan panimoeliittiin paikoilleen junnaamaan jääneen Nognen ohi ja nyt sattui Porista löytymään uintireissun jälkeen kaksi hieman kovempaa panosta. Ennen grillausta nautitaan Supersonic Double Dry-Hopped DIPA ja jälkiruuaksi sitten Original Sin Imperial Double Chocolate Stout.

Supersonic Double Dry-Hopped DIPA

8,5% | Vesi, ohramallas, kaura, vehnämallas, humala, hiiva

Tuplatuplaa nyt sitten norjalaiseen tapaan. Humalina tölkin mukaan Citra, Enigma, Amarillo ja Simcoe. Hyvältä kuulostaa speksit. Jos oikein tölkin pohjaa tulkitsen niin tölkitetty 18.4.2023 ja päiväys 9kk päässä 18.1.2024. Noin 3kk ikää siis, se on varsin ok. 

Lasiin kaatuu samean mehumaista kellertävän kultaista olutta. Tuoksu iskee heti kaatamisen jälkeen intensiivisen sitrusherukkavyöryn nauttijain eteen, mutta rauhoittuu sitten kypsemmän trooppishedelmäiseksi hetken asetuttuaan. Raikas sitruksinen terä kuitenkin pysyy mukana. Sen mitä humalien takaa mallaspohjasta erottaa niin se on tyypillisen pehmeän kaurainen ja vehnäinen. Fruitit kuitenkin framilla. Suutuntuma on neipamaisen pehmeä ja täyteläinen sekä vähäkatkeroinen, todella siis miltei olematon katkero. Täyttä mehua, vaikka ei NE-etuliitettä muutenkin jo pitkässä nimessä tai tyylikuvailussa olekaan. Ei haittaa, on nimittäin erittäin maukasta. Mehuinen hedelmäisyys on niin suorastaan tirisevän runsasta ja makeus pysyy hyvin aisoissa. Sitruksinen ja hieman jopa mäntymäinen loppuveto toimii erityisen hyvin. Vahvuus on täysin piilossa maun puolesta, mutta poskipäihin lämpö nousee, kuten olettaa sopiikin. Maistuu mehulta, mutta ei kuitenkaan aivan mehua ole. Aivan viimeisen päälle hyvää eli suorastaan siis erinomaista olutta omassa tyylissään. Ei ole karkeuksia, ei hop burnia, ei mitään häiritsevää, pelkkää nautintoa. 

Original Sin Imperial Double Chocolate Stout

13,5% | Vesi, ohramallas, kaakaopapu, kaura, vanilja, humala

Norjalaispanimon pikkumusta on Räsäs-asteikolla miltei kolminkertaisen syntinen, onhan oluen vahvuus laskennallisesti jopa 2,9 kertainen alkuperäiseen 4,7% rajaan nähden. Nykyisellä 5,5% asteikollakin syntisyys nousee vaivattomasti yli kahden. Onko olut kenties syntisen hyvääkin, se selviää kohta.

 

Mustaa, vaiko sittenkin syvän tummanruskeaa olutta. Tölkki sihahtaa ja olut vaahtoaa aluksi, mutta vaahto myös nopeasti kohisten katoaa. Se on tyypillistä näissä vahvuuksissa. Tuoksu on täyttä konvehtirasiaa. Siis suklaata, suklaata ja suklaata hieman erillä tapaa sekä vaniljaa. Pastry tason meininki. Mausteet eivät jää epäselviksi. Paahteisen maltaisia ja maltaisiakin vivahteita kuitenkin taustalta nousee, mutta tuoksu hieman överi omaan ihanteeseeni nähden. Sama homma maussa, joka on aluksi kuin mutakakkumaisen tai suuta tahmaavan dumlemaisen suklainen - ja minä en muuten tykkää dumlesta. Katkero ja vahvuus vievät kokonaisuutta kuitenkin kauemmas jälkiruokaisuudesta. Muhkeita paahteisen maltaisia sävyjä, hienoista espressomaisuutta, tummapaahtoista kermakahvia ja konvehtia. Jouluinen konvehtirasia ja/tai liköörikarkit. Tässä ne on. Todella tuhdin täyteläinen ja suklainen olut, vaikka varmasti joku tämänkin stoutin runkoa netin reittaussaiteilla liian ohueksi väittää. En kyllä viitsi mennä katsomaan. Turhankin makean leivosmainen siis omaan makuuni, mutta kyllä tätä yhden nauttii ilokseen. Otetaan kokemuksena.

 

Näin siis kaksi laatuolutta Lervigiltä, oli mukava maistella.

Parit witit: La Trappe Witte Trappist & Olaf White Knight Blanc

Parit witit sarjassa astutaan ensin trappist-munkkien poluille ja sieltä siirrytään suoraan Savonlinnan suuntaan. Sarjan ideana on vain yksinkertaisesti nauttia parit witit ja kirjoittaa niistä mietteet, oluiden välille saattaa syntyä pientä vertailua tai sitten ei synny - asiasta ei oteta mitään paineita. Nautitaan kesästä ja witbieristä!

 

La Trappe Witte Trappist

5,5% | Vesi, vehnämallas, ohramallas, humala, hiiva, sokeri

Ensimmäinen ja luultavasti myös ainut trappist-witbier nyt maistossa. Ainesosaluettelo ei mausteita mainitse ja googlettelun perusteella sellaisia ei ole lisättykään, mutta tuoksussa on kuitenkin raikkaan sitrusmainen ”mausteinen” särmä. Tosi miellyttävä sitruunaisen vehnäinen tuoksu. Hieman jopa limonadimainen. Suutuntuma on samettisen pehmeä ja suuntäyttävän kuohkea. Hiilihappoisuutta on reilusti, mutta pehmeästi, ei pisteliäästi - tämä tekee suutuntumasta raikkaan ja nautinnollisen. Juuri sellaista kepeyttä jota tyylissä pitääkin olla. Maussa on hämmentävän hyvin sekä tyylille ominaista hedelmänkuorimaisuutta, tässä tapauksessa sitruunaa, että mausteisuutta, joka on sitten käymisprosessin aikana hiivan synnyttämää, eikä lisätyn korianterin aikaansaamaa. Kunnon witbier ilman witbierin mausteita - erikoinen, mutta myös erittäin maukas tapaus. Aivan tyylin kärkipäätä juotavuudeltaan ja myös makujen kirjoltaan.

Olaf White Knight Blanc

4,9% | Vesi, ohramallas, vehnämallas, kauramallas, humala, hiiva, sitruunankuori. 

 

 

Savonlinnasta saapuu valkea ritari haastamaan trappist-munkkien valvonnan alla valmistetun.  Asianmukaisen samea keltaisuuteensa hieman oranssia syvyyttä saava olut. Tuoksu on vehnämaltainen ja sitruunainen, ei kovinkaan lennokkaan aromaattinen vaan hieman raskas. Vehnämaltaisella tarkoitan nimenomaan vehnäolutmaista eli saksalaisen hefeweizenin tyylistä makeahkoa vehnäisyyttä, kun witbierissä yleensä käytetään hiutaloitua ”torrefied wheatia”, joka tuo suutuntumaan vehnäistä kuohkeuttaan, mutta ei niinkään tätä raskaampaa hefeweizeniin oleellisesti kuuluvaa tuntumaa. Valkoinen ritari onkin maultaan enemmän sitruunankuorella maustetun saksavehnän kaltainen, vaikka hiivan aromikkuus ei hefen kaltaista olekaan. Witbierinä tai blanchena yllättävän kehno, ei siis tyylinsä kaltainen kepeä ja raikas vaan tuhdimpi tapaus, mutta oluena noin niin kuin ihan muuten vaan ok. Mielellään kippaan kupillisen, mutta ei tämä mielestäni tähän oluttyyliin oikein istunut.

 

Aiemmin maistellut parit witit:

Huyghe Floris & Mufloni Blanche

Kronenbourg 1664 Blanc & Hoegaarden

UG Breweries Double Mangover & Chouffe Blanche

Malmgård Witbier & Brunehaut Blanche

Kotiolutta: Granden Reddish Saison ja Galveston Saison

Nyt maistoon taas Tampereen suunnalta kotiolutta Jan-Erik "Grande" Granbackalta. Tässä jutussa maiston alla kaksi saisonia, joista toinen kokeellisempaa osastoa ja toinen perinteisempää, joskin hieman NZ-aromihumalaa on keitokseen livahtanut. Aloitan mielenkiintoisesta hibiscus teellä maustetusta oluesta. 

 

Reddish Saison

6.2%

Hiiva: Lalbrew Farmhouse + TYB207 bretta(sekondäärissä)

Viljat: Low Color Maris Otter, Pilsner, Wheat, Munich, Carared ja vähän hapanmallasta säätämään PH.

Humalat: Mosaic, Monroe, Barbe Rouge

Lisäksi: "Hibiscus teetä"

 

"Visiona oli tehdä punainen saison, mutta Hibiscus ei lopulta värjännytkään olutta punaiseksi. Teen tanniini toi punaviinivaikutteita ja niitä täydensi vielä Barbe Rouge ja Monroen "punaiset" aromit, joten sen takia pidin oluen nimessä viittauksen punaisuuteen! Ja hauskana twistinä TYB207 brettan tuottamat kirpeät hapankarkit. Tämä saison on kokeellista osastoa, toivottavasti ei ollut liian outo!"

Oranssissa oluessa on ehkä pieni punertava häivä tai sitten se on kuvitelmaa vaan. Kaunokainen hän joka tapauksessa on. Vitivalkea vaahto kestää pitkään. Tuoksussa on brettan tallimaisuutta ja hapokkuutta sekä raikkaita hedelmänkuorimaisia aromeita. Yllättävä mielleyhtymä tulee myös tyrniin tai tyrnimehuun, vaikka sellaista ei olueen käytetty olekaan. Suutuntumassa on suuta supistavaa hapokkuutta ja jännä hieman kirpeä sekä tanniininen jälkimaku - todella hieman kuin niissä brain blast hapankarkeissa. Yllättävä miten paljon lopulta muistuttaakin tanniinisuudessaan punaviiniä, mutta se on oikeastaan vain loppu- ja jälkimaku. Alla on kuitenkin funkyn tallimainen, raikas ja hedelmäinen saison. On hyvää. Ei ole aivan vastaavaa montaa kertaa kohdalle osunut. Maussa on osia perussaisonista, lambicista tai flanders red alesta ja punaviinistä - erikoinen, mutta toimiva kombinaatio. Aina ilo päästä maistamaan myös kokeellisempaa osastoa, varsinkin kun lopputulos on samalla sekä nautinnollinen että sopivasti maistajaa haastava.

 

Galveston Saison

6.3%

 

Hiiva: Jester King

Viljat: Pilsner, Vienna, Carapils, Wheat, Flaked Oats  ja vähän hapanmallasta säätämään PH.

Humalat: Aramis, Sladek, Hallertau Blanc, Hull Melon, Motueka

 

"Tämä on jatkoa viime vuotiselle "Greetings From Austin" saisonille. Tiputin prossan alkoa jotta tulisi keveyttä lisää ja muutin humalointia trooppisempaan suuntaan"

Kirkas kultainen olut valkealla pitsit lasin reunoihin liimaavalla vaahdolla. Tuoksu on houkutteleva ja herkullinen - mausteisia saisonin käymisestereitä, raikasta monipuolista hedelmäisyyttä ja myös vaaleaa maltaisuutta sopivasti. Humalaisuudessa tosiaan Motuekan trooppisen hedelmäinen syvyysulottuvuus, joka ei kuitenkaan tunnu yhtään päälleliimatulta. Loistavat mausteiset ja raikkaan päärynänkuorimaiset käymisaromit tällä hiivalla. Tai käymisestä ne ainakin luullakseni tulevat. Suutuntuma on aluksi sopivan pehmeä, jotta tirisevän maukkaat hedelmäiset aromit saavat jäädä hetkeksi suuhun pyörimään, mutta loppua kohti tuntuma myös miellyttävästi kuivuu ja katkeroituu kunnon saisonin tavoin. Katkeroa voisi omaan makuuni olla ehkä enemmänkin, mutta se ehkä sitten söisi tilaa joltain muulta. Eri osien korostaminen oluenteossa on aina vähän sellaista treidipeliä, kun jotain laittaa lisää niin jotain tippuu pois. Tämän oluen ensinäytös ”Greetings From Austin” oli loistava ja yhtä loistava on tämä jatko-osakin, mutta kuitenkin omilla ehkä hieman pehmeämmän hedelmäisillä ansioillaan. En oikein pysty edes kuvittelemaan tämän parempaa kesäolutta - tässä on vaan kaikki niin viimeisen päälle kunnossa ja osuu omaan makuhermoon just eikä melkein. 

 

Kiitos taas Grandelle mahtavista oluista!