Olutarvio: Masis Brewery LG Petrov Pils

LG Petrov Pils

Panimo: Masis Brewery, Espoo
Oluttyyli: Pils
Alkoholipitoisuus: 5,1%
Ostopaikka: Panimon myymälä

Nyt arviointiin bändioluiden saralla aiemminkin meritoituneen espoolaisen Masis Breweryn LG Petrov pils. Olut on tehty 49-vuotiaana sappitiehytsyöpään kuolleen Entombed-laulaja LG Petrovin muistolle hänen perikuntansa luvalla. Olut on tyyliltään saksalaistyylinen pils eli käytännössä voimakkaammin humaloitu vaalea lager. Tässä oluessa on käytetty saksalaisia "jalohumalia" Magnumia ja Tettnangeria. On lupa odottaa siis perinteisiä yrttimäisen aromikkaita humalien aromeita. 

 

 

 

Kirkkaan kullankeltainen olut, jonka vaahto on pitkään kestävä. Vaahto jättää kauniit tiheäsyiset pitsikuviot lasin reunoille - tämä jo osaltaan kertoo pils-tyylisen oluen normilageria runsaammasta humalan käytöstä. Tuoksu on puhtaan ja raikkaan lagermainen, ohramallas tuoksuu viljaisena ja vaalean leipäisenä. Humalien aromi taas vie klassisten saksalaisten aromihumalien suuntaan - yrttimäistä ja kukkaista vanhan mantereen jalohumalaa. Mainio tuoksu, josta heti tietää oluen olevan hyvä ja tyylinmukainen. Suutuntuma on keskitäyteläisen maltainen, hennon makea ja raikkaan hiilihappoinen. Pilsiin kuuluu rapsakka loppuvedon katkeruus ja kyllä sieltä kunnollinen ärhäkkä puraisu tuleekin. Nyt ollaan ytimessä! Alkumaussa on ohramaltaan peruslagermainen pohjavire, joka nopeasti sitten kääntyy kuivakamman katkeraan ja aromikkaan humalaiseen suuntaan. Tanakkaa tavaraa, tosi hyvä olut!

Tölkki on upea ja kokonaisuutena jopa tällaiselle ei niin Entombed fanille hieman koskettavakin. Oluen nauttijaa tiiraa tölkin kuvassa elämäniloa pursuava valloittava herra Petrov, jonka aika täällä kuitenkin tuli täyteen liian aikaisin.

 

Yhteenveto

Maukas ja koskettava tribuutti!

ARVOSANA: 8½

Eeppinen suomalaisten Imperial Stoutien playoff-kamppailu

Runkosarja on (leikisti) taputeltu, pudotuspelit polkaistu käyntiin ja välierissä on enää neljä parasta jäljellä. Siinä on se tilanne mistä lähdetään liikkeelle. Vastakkain pudotuspeleissä T- ja M- lohkot, joissa molemmissa kaksi olutta. Maistelen molemmat lohkot erikseen rinnakkain ja niistä sitten parhaat finaaliin. Pronssiottelua ei järjestetä, kuten ei pitäisi järjestää oikeissakaan kisoissa (vaikka toki nyt futiskisoissa pronssiottelu oli yksi viihdyttävimmistä!). 

 

T-lohkosta vastakkain Teerenpelin Kellariolut No.2 ja Tujun Multainen Noutaja. Teerenpeli 10% ja Tuju 10,5%. Ainesosina molemmissa vesi, ohramallas, humala ja hiiva, mutta Teerenpelissä lisäksi vehnämallastakin. 

 

 

Väreiltään nämä ovat hyvin samanlaisia. Tujulla on kestävämpi ja pitsikkäämpi vaahto. Teerenpelin tuoksu on herkullinen. Noitapillimäistä suolaista paahteisuutta, suklaisuutta ja hennon hedelmäisiä käymisestereitä jotka johdattelevat ajatukseni jonkin brittikantaisen hiivan käyttöön. Tujun tuoksu on tymäkämpi - humalaa on reilusti ja paahteisuuskin tuntuu voimakkaammalta, vielä enemmän lakritsaiselta. Karamellisoidun tai jopa hieman palaneen sokerin tuoksua. Maku on Tujussa myös hyökkäävämpi ja intensiivisempi. Humalaisuus korostuu jälkikatkerossa ja on siellä aromipuolellakin tapahtumaa, mutta maltaisuuden alta hedelmät tulevat aika vaimeina eli ei aivan Siperian tyyliin. Runsasmakuinen ja intensiivinen on Tuju, tykkään tosi paljon. Teerenpeli viehättää eri syistä. Se on mallasvetoisempi ja paahteisen maltaan lisäksi maistuvat hennot karamellimaltaat sekä vehnä. Lisäksi hienovaraisemmat käymisesterien hedelmäiset ja marjaiset vivahteet. Ennen kaikkea tasapainoinen aitoon Teerenpelin tyyliin, tosi hyvää tämäkin. Alkoholipitoisuus on molemmissa hyvin piilossa. Lämmittää vaan kivasti nielaisun jälkeen. Tujun suutuntuma on rahtusen täyteläisempikin, mutta katkerot ja vahvuus kontraavat kyllä maltaan makeuden aika nopeasti.

 

Vaikea valinta, koska molemmat ovat tosi hyviä. Teerenpeli pääsee jatkoajalle, mutta lopulta Tuju tekee kultaisen maalin. Siinä on vähän enemmän sitä koukkua johon tarttua. Vähän sitä vaikeasti ilmaistavaa ”jotain”. Teerenpeli on kuin loistava runkosarjajoukkue, jolla jää pleijareissa vähän vajaaksi - me Raumalla samaistumme tähän helposti. Tuju menee finaaliin! 

 

M-lohkosta seuraava taistelupari Mallaskoski versus Mufloni. Mallaskoski on nelikon kevyin, ”vain” 9,5%. Mufloni taasen vahvin, 11%. Molemmissa ainesosina vesi, ohramallas, kaura, humala ja hiiva. Mallaskoskella lukee vain kaura, Muflonilla kauramallas. Mufloni on kisan ainoana tynnyrikypsytetty. Islay Mist Blended Scotch Whisky. 

 

 

Mallaskoski taitaa olla vaahdoltaan hieman runsaamman mokkainen, mutta värit muuten samankaltaiset - mustaa on! Mallaskosken tuoksu yllättää suhteellisen runsaan tuntuisella humaloinnillaan. Paahteisuus on lakritsaista ja espressomaista. Käymisaromit tuovat selkeästi mieleen Safalen S04:n, mutta tämä voi hyvin olla vain kaikuja kotipanijan menneisyydestä. Ainesosien veikkailu on muutenkin riskialtista puuhaa, joten ottakaa tuo nyt ihan vain heittona. Se oli kuitenkin se mielleyhtymä joka tästä paukahti joten dokumentoin sen. Muflonin tuoksussa tynnyrikypsytyksen aromit tekevät tammimaisina ja selkeän savuisina pesäeroa kisan muihin oluisiin. Kypsytys on kuitenkin taidokkaasti tehty, eli pohjaoluen aromit aina jenkkihumalien sitruksisuutta myöden pääsevät tuikkimaan esiin sieltä alta. Mallaskosken maku on mainio. Paahteista, hieman jopa limppuisen leipäistä maltaisuutta on runsaasti ja loppu vetää vahvuuden ja katkeron voimasta kuivemmaksi ja kahvimaisemmaksi kuin kisan muilla oluilla. Hyvä tasapaino kuitenkin, koska runko kantaa kaiken leikiten ja vahvuus on esimerkillisen hyvin piilossa. 

 

Tämän parin voittaja on kuitenkin selkeä. Mufloni jyrää vastustamattomasti turpeisen savuisuutensa ja yleisen jykevyytensä ansiosta voittoon jo varsinaisella peliajalla. Toiselle puoliskolle asti Mallaskoski kuitenkin taistelee urheasti ja tasapäisesti, mutta porilaisten erikoistilannepelaaminen kääntää ottelun. Tynnyrikypsytys on vaan niin taidokkaasti tehty ja nämä savuisen viskin ja tumman paahteisen stoutin makumaailmat pelaavat suussani poikkeuksellisen hyvin yhteen. Eikä Mufloni siis todellakaan ole pelkkää tynnyriä, makeutta on, muhkeutta on ja maltaisuutta sekä jenkkihumalien syvyyttä tuovaa aromikkuutta - katkeroa unohtamatta. On paljon kaikkea, mutta kaikki osa-alueet pelaavat joukkueelle, eli oluen kokonaisuudelle. Sooloilijoita ei ole. Mufloni finaaliin! 

 

Grand Final Mufloni versus Tuju

 

Kahden intensiivisen ja runsasmakuisen oluen kohtaaminen. Tuju näistä ekan kierroksen perusteella suoraviivaisempi ja Muflonissa enemmän syvyyttä. Molemmat tykkikamaa. 

 

Ilta on jo pimentynyt eikä värieroja näe kukaan. Asialla ei sinänsä ole merkitystä, mustiahan nämä edelleen ovat. Muflonin turpeinen savuisuus viehättää kovasti edelleen, vaikka oluet ovat nyt jo hieman lämmenneet välierien ja finaalin välissä. Taukohan siinä oli nimittäin pidettävä. Ruokailua ja yksi lager, vettä myös tietenkin. Tuju tuoksuu tässä parissa jopa huomattavasti Muflonia raikkaammalta, jos nyt imperial stoutia raikkaaksi voi sanoa. Runsaampi aromihumalaisuus sen tekee. Tiukka on taistelu myös maistamisen jälkeen. Muflonissa on enemmän syvyyttä, on finesseä ja hyökätään monelta rintamalta. Tuju on suoraviivaisempi ja yrittää painaa sinnikkäästi enemmän keskeltä läpi. On todella herkullinen tuo Tujun hyökkäys, humalat tekevät jo hattutempun ja maltaan puolustuslinjakin näyttää kantavan. Lopulta kuitenkin jälleen erikoistilannepelaaminen on se joka porilaiset pelastaa. Lisäajalla löytyy vielä se viimeinen nyanssi. Se laitapakki joka nousee jostain takavasemmalta ja nikkaa sen ratkaisevan eron sisään. Mufloni voittaa! 

 

Ja yleensähän olen monesti todennut että tynnyrikypsytyksen olisi voinut jättää tekemättäkin. Se vaan ohentaa olutta ja tynnyri maistuu liikaa. Perusolut on maistunut paremmalta. Nyt kuitenkin rankkaan Muflonin parhaaksi itsenikin yllättäen. Tölkissä lukee Barrel Aged & Blended, tarkoittaako tämä kenties sitä että vain osa oluesta on ollut tynnyrissä ja se on sitten blendattu eli sekoittu ns. pohjaoluen joukkoon? Voi hyvin olla, sillä niin taidokkaasti toteutetulta kokonaisuus vaikuttaa. Tynnyriä on juuri sopivasti, ei yhtään enempää. Ja tuo pieni savuisuus minkä tynnyri tuo on se viimeinen nyanssi mikä homman ratkaisee. Tujun suoraviivainen rytke oli kyllä kaikessa intensiivisyydessään myös omaan mieleeni, mutta se jäi nyt hopealle pienellä marginaalilla. Koko nelikko oli kyllä upeita oluita kaikki. Teerenpelin hienot nyanssit, Mallaskosken yllättävän tymäkkä paahteinen hyökkäys, Tujun humalat ja lakritsi, Muflonin Islay Mistin taika. Niin todellakin, myös Muflonissa vahvuus oli piilossa jossain siellä mallaspohjan takana - näin ei tynnyrikypsytetyillä kovin usein ole. 

 

Melkoinen setti arvioitavaksi tällä tavalla. Selvinpäin ei selviä kukaan. Molempia finaalioluita on vielä hieman jäljellä ja molempia pudonneita ainakin puolet. Näillä mennään, mutta en tiedä minne.

 

Mufloni ostettu suoraan panimolta, muut Turun Länsikeskuksen Alkosta.

Vakka-Suomen Prykmestar Savu Kataja 2025

Vakka-Suomen Panimon kenties kaikkein rakastetuin olut Savu Kataja on tehnyt paluun. Kävin eilen ostamassa panimolta pari pulloa ja otan nyt tuotteen suurella mielenkiinnolla maisteluun. Edelliset erät valmistettiin entisen omistuksen alla käyttäen Jani Vilppaan reseptiikkaa ja nyt uusi erä on valmistettu nykyisen omistajan Timo Konttisen reseptiikalla - vanhaa kunnioittaen totta kai. Vilpas on muuten tätä nykyä Nokian Panimon Panimomestari, joten ura oluiden parissa jatkuu hänelläkin. Olen muuten aiemmin kirjoittanut nimen aina Savukataja, mutta pullossa se on takaetiketissäkin muodossa Savu Kataja, joten käytän nyt sitä. 

 

Uusi Savu Kataja on 8% vahva, kun aiempi oli 9%. Syy on tietysti se että 8% vahvan saa kauppamyyntiin kun 9% vahvassa pitäisi vieläkin turvautua pelkästään Alkon valikoiman varaan. Tätä saa tällä hetkellä vain panimon omasta myymälästä, koska kyseessä on vasta pienimuotoisempi koe-erä. Tuote tulee laajempaan jakeluun myöhemmin jos vaan kaupoille kelpaa - ja miksi ei kelpaisi, kyseessä kun on jo klassikon asemaan noussut tuote. Tietysti tuote ei ole nyt sama, mutta tuotemerkki nyt ainakin on. Jos mietitään eroja Vakka-Suomen Panimon oluissa Vilppaan ja nykyisen Konttisen aikakauden välillä niin selkein ero on ainakin se että nykyään mitään oluita ei enää suodateta - se takaa varsinkin humaloidummissa oluissa kaikkien aromien säilymisen. Savu Katajasta en osaa sanoa oliko se aiemmin suodatettu, mutta nyt ei siis ainakaan ole. Lähden avoimin mielin maistelemaan. En odota että ylittäisi alkuperäisen tason, mutta jos on hyvin onnistunut cover- tai tribuuttiversio niin kyllä sellaisenkin tahtiin mielelläni päätäni nyökyttelen.  

"This is not the greatest song in the world, this is just a tribute." -Tenacious D 

Prykmestar Savu Kataja 2025

8% | Sisältää: Ohraa

 

Panimon kuvaus: 

"Prykmestar Savu Kataja on runsaan savumaltainen ja kataja-arominen, lakritsaisen maltainen ja paahteisen täyteläinen. Olut sopii erinomaisesti nautiskeluun tai riista- ja rasvaisten liharuokien kanssa nautittaviksi." 

 

Lasissa olut on valoa vasten läpikuultavan tumman ruskeaa, hieman punertavaakin. Vaahtokukka viipyy oluen päällä pitkään. Tuoksu on tosi hyvä ja kyllä - siinä on sitä samaa taikaa! Tosi aromaattinen katajaisuus ja palvikinkkuiset tuhdit savut. Jopa tervaleijonamaista tuoksua muhkean maltaisuuden lomassa. Jykevän lakritsainen ja runsaan savuinen maku, jossa jälleen myös tiettyä tervaisuutta ja hiven suolaisuuttakin. Lopussa kirpakampaa aromaattista katajaisuutta. Kyllä tämä hyvin alkuperäisen isoja saappaita täyttää, vaikka ei aivan varpaita myöden. Suutuntuma ei ole niin tuhti eikä vahvuutta huokuva, mutta makua ja luonnetta kyllä löytyy. Nielaisun jälkeen lämmittää asiaankuuluvasti. Huomattavan tervainen ja lakritsaisuuteen yhdistettynä jopa tervaleijonamainen aromi- sekä maku. Herättää kysymyksen onko kenties terva-aromia käytetty? Ainesosaluettelo ei tätä kerro, mutta panimolta tuli vuonna 2022 tervalla maustettu savuolut, jossa muistelisin olleen samanlaista tuntumaa. Tällä nyanssilla ei sinänsä ole väliä, olut kun on jykevän ja tosi hyvän makuinen. Tosi hyvä, mutta ei vielä erinomainen - toki pidetään mielessä että kyseessä on vasta koe-erä, jota voidaan vielä hioa ja tuunata. Joskin aloitteet siihen tulevat tekijältä, eivätkä joltain pahaiselta raumalaiselta olutbloggarilta. 

 

Hieno maistella Savu Katajaa pitkästä aikaa. En osaa karsastaa tunnetun tuotemerkin käyttöönottoa uusitulla reseptillä. Oikeastaan on parempikin että Konttinen teki tästä oman version, kyllä oluen pitää olla tekijänsä luomus. Toisaalta en tiedä kuuluivatko alkuperäiset reseptit edes kauppaan mukaan kun Konttinen tai pikemminkin Stadin Panimo Vakka-Suomen Panimon osti, eikä sillä minulle ole siis väliäkään. Katajaiset oluet ovat aina olleet minun makuuni, eikä tämä tee poikkeusta sääntöön. Tätä koe-erää jäi minulle vielä toinen pullo, koitan säilytellä sitä siihen asti että saisi ensimmäisen varsinaisen erän rinnakkainmaisteltavaksi. 

Kotiolutta: Panimo Duuni Iso Keitto Imperial Stout 2021 - toinen maisto

Jyväskyläläisen sahatun kaksipiippuhaulikon eli tästä blogista jo tutustakin tutumman kotiolutkaksikon Pekka Vesalan ja Jouni Ranisen, aka Panimo Duunin, kotiolutta jälleen kerran maistoon. Tämä olut nousi käsiini kellarin kätköistä. 

 

Olut on valmistettu joulukuussa 2021 ja olen nautiskellut sitä viimeksi helmikuussa 2024. Oli siis pitkään kypsytetty jo ensimaistolla ja ehkä tekijöiden mielestä vaatikin vähän pidempää kypsytystä ennen kuin saattoi bloggaajalle lähettää. Tasapainoista ja maukasta oli silloin. Nyt siis ”vain” puolisentoista vuotta edellisestä maistosta, mutta heinäkuinen ilta kutsui tilanteen niin salliessa isoa keittoa Ozzyn muistolle, joten sellainen nautitaan nyt. Pitkään ja hartaasti. 

 

Tekijöiden kommentit:

 

"Imp stout, mutta vähän vahvempana sotkuna. Tää on meidän satsi nro 100, joten laitettiin sinne sitten Honduras Espressoa, Vaniljatanko, Kaakaonibsejä ja Sherry Oloroso -tynnyrilastuja. OG oli hankala saada, kun loppu mittarista asteikko kesken, mutta noin summittaisena arviona toi on vahvuudeltaan jotain 14% luokkaa. Kuulema "vaikea juotava", erään kisan tuomarin mukaan." 

 

Avaus suhahtaa maltillisesti ja olut kaatuu lasiin sysimustana sekä mokkaisen vaahtoavana. Tuoksussa on espressomaista kahvisuutta, jopa vastajauhettujen kahvipapujen aromikkuutta sekä kermaista vaniljaisuutta. Lakritsaisuutta nousee esiin myös sopivan hentoisen sherrykypsytyksen lisäksi. Tammea on maltillisesti ja sherrymäistä rypäleisyyttä nyt voimakkaammin. Tuoksu vaihtelee hienosti eri tuoksutteluetäisyyden mukaan ja sekin vaikuttaa pyörittelikö olutta lasissa ennen nuuhkaisua vai ei. Välillä lakritsainen, välillä sherryinen, mutta aina herkullisen kahvimainen tuoksu. Olut laskeutuu kielen päälle täyteläisenä ja aluksi pehmeänäkin. Aika nopeasti iskee ensin vahvuuden ensimaku ja sitten runsaan humalaisuuden katkeruus, jotka molemmat kuivattavat suutuntumaa. Nielaisun jälkeen vahvuus sitten jo lämmittääkin, mikä tietysti isoissa jytkyissä kuuluu oleellisena osana kokonaisuuteen. Aivan erinomaisen hyvää on. Kertaluokkaa ellei kahtakin parempi kuin esimerkiksi Mikkellerin Black, joka ikääntymisen myötä muuttui soijakastikkeeksi. Kahvi integroituu paahteisen maltaiseen ja lakritsaiseen makuun. Vaniljaisuus pehmentää paahdetta sopivasti. Sherrylastut tuovat makuun lisää syvyyttä tumman marjaisten ja viinimäisten makujen myötä, varsinkin kun ne esiintyvät vain vivahteina siellä täällä, eivätkä dominoi ja lyö muiden makujen yli. Omaan makuuni yleisemmin oluissa käytetyt bourbonlastut lisäävät vahvuuden tuntua ja kuivattavat suutuntumaa liikaakin, mutta sherrylastut tuntuvat toimivan melkeinpä päinvastoin. 

 

Mahdoton sanoa onko nyt parantunut ensimmäisestä maistelusta, mutta yhtälailla mahdoton sanoa tai uskoa että olisi ainakaan heikentynyt. Niin sensaatiomaisen hyvältä maistuu. Kaikki komponentit vaan natsaavat yhteen. Oksidaatiota eli hapettumista tai muitakaan negatiivisia ikääntymisen merkkejä en löydä. Mahtavaa oli päästä maistamaan. Säilynee todennäköisesti hyvänä vielä vuosia, jos pulloja vaan on jäljellä. 

Vertailussa Budejovický Budvar ja Omnipollo X Budvar Triple Saaz Lager

Nyt mielenkiintoiseen hellepäivän illan vertailuun alkuperäinen Tšekin tasavallan kansallispanimon Budějovický Budvar ja Tukholmassa operoivan Omnipollon kanssa yhteistyössä valmistettu Triple Saaz versiointi. Alkuperäinen valmistetaan siis Tšekissä ja uusi Ruotsissa Omnipollon Tukholmassa sijaitsevalla panimolla. Alkuperäisessä on tšekkiläiset maltaat ja uudessa ruotsalaiset. Alkuperäisessä on humalana Saaz, uudessa Saaz, Saaz Special ja Saaz Shine - tästä myös nimi Triple Saaz. Ei kolminkertaista määrää, vaan kolmea eri lajiketta. Hiivana molemmissa Budvarin perinnehiiva. Oluet ovat kaksoiskeittomäskätyt ja useita viikkoja lageroidut eli kylmävarastoidut. Ideana on ollut tehdä olut, jossa on ajateltu uudelleen se, mitä tšekkiläinen lager voi olla.  

 

 

Mielenkiintoa herättää varmasti erilainen mallasprofiili, mahdolliset erot todella iso panimo vs craft-panimo ja tietysti humalien eri vivahteet. Spekseissä eroa on hienoisesti myös vahvuudessa, Budvar 5%, Omnipollo 5,2%. Huomattavin ero on katkeruudessa. Budvar 18 EBU ja Omnipollo 43 EBU (Alkon mukaan).

 

Oluet kaatuvat laseihin. Budi täysin kirkkaan kultaisena ja Omni hienoisen utuisena. Väriltään oluet ovat hyvin lähellä toisiaan. Budin tuoksu on leipäisen maltainen, aavistuksen toffeinen (diasetyyliä) ja kukkaisen sitrusmainen. Klassinen tšekkilagerin tuoksu. Omni on selvästi aromikkaammin humalainen - Budi lienee suodatettu ja Omni ei. Se on yksi suuri ero miksi humalien aromikkuus ilmenee eri tavalla. Toki Omnissa määräkin on varmasti suurempi, mutta silti. Suodattamattomassa säilyy se tärkeä ”jokin”. Omnin tuoksu yrttimäisempi ja kukkaisempi, yhä myös hennon sitruksinen sekä myös vähän mausteinen. Todella hyvä humalavetoinen tuoksu, mutta mallas ei enää olekaan niin selkeästi esillä kuin Budissa. Omnista puuttuu myös Budissä selkeänä esiintyvä ”tšekkiläisen oluen” ominaisaromi. Maultaan Budi on myös selkeästi maltainen ja tasapainoinen, ihan kohtalaisen rapsakan katkeroitukin. Omni on katkeroidumpi, ei niin täyteläisen maltainen eikä pehmeä kuin Budi, mutta humalien maut ovat paljon selkeämmin pinnalla. Tosi hyviä molemmat. 

 

On näissä paljon samaakin - oluet ovat kuin veljeksiä, joista toinen on rohkeampi ja toinen harkitsevampi. Lager saa olla maltainen kuin Budi, mutta kyllähän aromikas humalakin makoisalta maistuu. Tykkään molemmista. Omnipollon kanssa tehty yhteisolut jäänee erittäin maukkaaksi tähdenlennoksi - kestää sen elinkaari sitten yhden kertaerän tai viisi vuotta valmistuksessa. Budvar sen sijaan on täällä vielä 50 vuoden päästäkin. Näin ainakin itse veikkaan. 

 

Jos Omnipollolla tehtyä versiota meinaat maistella niin suosittelen ottamaan rinnakkain alkuperäisen kanssa. Nämä ovat mielenkiintoisia ja elämyksellisiä hetkiä. 

 

Vertaillut oluet ostettu Rauman keskustan Alkosta.

Maistelussa: Laitilan Kukko Vehnä vs saksalaiset haastajat

Laitilan Kukko Vehnä palkittiin tällä viikolla Suomen Paras Olut 2025 kilpailussa parhaana vehnäoluena, joten päätin ottaa sen verrokiksi parille saksalaiselle niin ikään tölkkiin pakatulle vehnäoluelle. En vertaa näitä rinnakkain, vaan maistelen rennosti peräkkäin sitä tahtia kuin oma iltani täällä etenee. Aivan kaikkia nyanssieroja ei tällä tavoin ehkä saada esille, mutta olen sen verran oluita jo tässä "urallani" maistellut, että nostan kasuaalin maistelun nautinnollisuuden tiukan analyyttisen rinnakkainvertailun edelle. Nautinnon kautta, siitähän oluessa on kyse. 

 

  

Kaikki tämän illan oluet ovat saksalaistyylisiä vehnäoluita, eli hefeweizeneita, joten saman tyylilajin sisällä liikutaan. Tämä on yksi ehdottomista lempityyleistäni, joten intoa piukassa lähden maistelemaan. Tyylin oluet voivat olla täyteläisen makeita ja runsaan banaanimaisia tai kuivemman sitrusmaisia sekä mausteisia tai kaikkea siltä väliltä. Kukon tiedän olevan tuhdimman banaaninen ja tieto on varma, sillä olut on eniten ostamieni oluiden listauksessa vähintään top-5 ellei peräti top-3 sijoituksella. Kuuluu siis repertuaariin. Kukon ostin tällä kertaa Rauman Äyhön S-marketista. Rittmayer on itselleni täysin uusi tuttavuus ja Hacker-Pschorr taas vanha tuttu, mutta edellinen maisto tai ainakin arviointi on joistain pitkältä vuosien takaa. Sekä Rittmayer että Hacker-Pschorr on tähän maisteluun ostettu Rauman Äyhön Alkosta.

 

Aloitetaan Kukosta ja jatketaan siitä sitten aina edelliseen verraten.  

 

Laitilan Kukko Vehnä

5,5% | Vesi, vehnämallas, ohramallas, humala, hiiva

 

Vanha tuttu Kukko on sakat kunnolla sekaan pyöräytettyä kultaoranssi kaunis vaalea vehnis. Tölkkivehnän vaahtokukka muodostuu kauniiksi hieman pullovehnää ronskimmalla kaadolla. Kukon tuoksu on runsaan banaanimaisen hedelmäinen ja tuntuvasti vehnämaltainen. Rehevä tuoksu sekä hiivan banaanimaisten käymisesterien että vehnämaltaisuuden suhteen. Suutuntuma on melko täyteläinen, sopivasti makea ja runsaan, mutta pehmeän hiilihappoinen. Maussa niin ikään runsaasti banaanimaisuutta. Lisäksi vehnäoluelle tyypillistä neilikkaisuutta. Katkero hyvin maltillinen, mutta jälkimaussa hieman yrttimäistä mausteisuutta. Ei kaikkein raikkain, mutta tuhti ja runsas vehnäolut. Hienosti tasapainossa. Tykkään edelleen todella paljon. Ruppaner panimon vanha hiiva toimittaa!

 

Rittmayer Weizen

5,0% | Vesi, ohra- ja vehnämallas, humala, hiiva 

Nyt sitten kutkuttavasti täysin uusi tuttavuus lasiin. Rittmayerin olut kuohuaa Kukkoa railakkaamin kaataessa. Vaahtokukkakin kestää ehkä hieman pidempään. Väri vaikuttaa pitkälti samalta. Kaunis vehnä se on tämäkin. Tuoksu poikkeaa Kukosta ollen vähemmän banaaninen ja enemmän neilikkainen, hieman jopa purukumimainen - vehnäoluthiivan tuottamia aromeita kaikki. Eri hiivakanta ja eri käymislämpö, sekä lukuisat muut asiat lopulta vaikuttavat lopputulokseen. Suutuntuma on tuoksun tavoin hieman Kukkoa raikkaampi, mutta ei niin muhkea ja syvä. Hiilihappojakin on vähän raikkaammin tai sitten se vaan tuntuu siltä kun oluen loppuveto on Kukkoa selvästi kuivempi ja katkeroisempikin. Vain hedelmäisyyttä ja mielellään banaanimaisuutta kaipaisin itse lisää Kukon tapaan. Toisaalta taas Kukkoon kaappaisin mielelläni tämän Rittmayerin hieman runsaamman hiilihappoisuuden. Tosi hyvää se on tämäkin. 

 

Hacker-Pschorr Weissbier

5,5% | Ainesosat: Vesi, vehnämallas, ohramallas, humala, hiiva

 

Münchenista vielä illan viimeinen. Väriltään Kukkoa ja Rittmayeriä hieman tummempi ja vitivalkoiselta vaahdoltaan pirteää ja pitkäkestoista sorttia. Kaataessa jo huomaa, että tässäkin on Kukkoa enemmän hiilihappoja. Edellisestä maistosta on pitkä aika, mutta muistelin tämän olleen mausteinen ja melko rapsakka tulkinta vehnäoluesta - ja sellainen lasissa on tälläkin kertaa. Suutuntuma on selvästi aiempia katkeroisempi ja loppuveto jalohumalaisen aromikas sekä mausteinen. Humala on selvästi isommassa roolissa kuin aiemmissa pehmeämmissä tulkinnoissa. Mukavan suuntäyttävän kuohkean vehnäinen tämäkin silti on. Banaania ei ole nimeksikään, mutta neilikkaa löytyy ja hieman sitrusmaisuuttakin. Tämä on Rittmayeriin saati sitten Kukkoon verrattuna aivan tyylilajin toisesta laidasta - ja silti erittäin hyvä! Minulle siis maistuu vehnä kuin vehnä, mutta toki sitä parempi mitä maukkaampi ja mieleenpainuvampi.

Näistä kolmesta jos pitää paras rankata niin se melkein menee kahden kaupaksi. Kukko on tuhti ja banaaninen, Hacker-Pschorr taas mausteisempi ja humalainen. Rittmayer jää näiden kahden rinnalla väliinputoajaksi - sellaiseksi keskiverto vehnikseksi. Ei Rittmayerissä ole mitään vikaa, mutta muistanko sen keskeisiä piirteitä enää viiden vuoden päästä? Pakollinen ranking on nyt osaltani tehty, vaikka kahden kaupaksi tämän jätinkin, mutta mainittakoon vielä kerran että kolme oikein hyvää ja maukasta vehnäolutta oli tässä maistelussa ja harvemmin tässä tyylissä huonoa olutta vastaan tuleekaan. Vehnäoluiden ystävillä on asiat hyvällä mallilla - jatketaan siis maistelua. Tosissaan, mutta ei vakavissaan.

Thornbridge Union System - IPA & Burton Ale

Tällä kertaa maistellaan erittäin mielenkiintoisia brittioluita Thornbridgeltä. Oluet on käytetty historiallisella Burton Union järjestelmällä, jonka toiminta on hienosti avattu tässä Beer Lexiconin jutussa. Thornbridge onnistui haalimaan pienen osan Marston's panimon lakkautetusta Union järjestelmästä viime vuonna ja sen antimista pääsen nyt sitten nauttimaan. Aiheesta lisää Thornbridgen sivuilla.  

 

Burton Union järjestelmää käytettiin enimmäkseen Englannissa 1800-luvulla. Se koostuu useista toisiinsa liitetyistä puisista tynnyreistä, joihin olutvierre siirretään sen jälkeen kun se on alkanut aktiivisesti käymään (12-24 tuntia hiivaamisen jälkeen). Toisiinsa liitettyjen (josta nimi union) tynnyrien päällä on avoin sammio, johon vierre käymisen aikana nousee tynnyreissä olevan hanhenkaulaa muistuttavan putken kautta. Sammiosta vierre kiertää takaisin tynnyreihin ja tämä kiertokulku jatkuu niin kauan kun käyminen on aktiivinen. Järjestelmä on hankala ja työläs, etenkin puhdistamisen osalta. Isoimmat Burton Unionit saattoivat olla 60 tynnyrin kokoisia, mutta tämän päivän järjestelmä Thornbridgellä on pienempi, vain kuuden tynnyrin kokoinen.

 

 

Ylempi kuva: Beer Lexicon Alempi kuva: Beer Today

 

Tänään maistan Alkostakin löytyvät IPA:n sekä Burton Alen, jotka on tällä järjestelmällä käytetty. Hyvin mielenkiintoisia maisteltavia, vaikka näitä on tietysti mahdoton verrata samojen oluiden normaalissa käymistankissa käytettyihin versioihin, koska sellaisia ei ole tehty - tai jos on tehty, niin ei ainakaan Suomesta ole tällä hetkellä saatavilla. Oluet ovat tynnyrijärjestelmässä vain käymisen ajan, parisen viikkoa, joten tuskin puun aromeita juurikaan siinä ajasssa tarttuu. Isoin osa järjestelmällä valmistetuiden oluiden viehätyksestä onkin itse historiallisessa järjestelmässä eikä niinkään siinä että sillä tehdyt oluet olisivat edes teoriassa jotenkin parempia - vaikka toki sanotaan, että hiiva on tässä järjestelmässä erityisen tyytyväinen.

 

The Union IPA 

7% | Sisältää ohramallasta, vehnää

  

Union IPA on varta vasten tätä järjestelmää varten luotu resepti. Hanaversio on vahvuudeltaan 6% ja pulloversio 7%. Thornbridge on kirjoittanut tästä oluesta blogijutun, josta löydät vielä tarkemmat tiedot. Perusmaltaana on legendaarinen Maris Otter ja lisänä on ripaus Simpson's kristallimallasta sekä Brewers Invert No.2 inverttisokerisiirappia. Maltaalt ovat brittiläisiä ja niin ovat humalatkin - Goldings ja Northdown.

 

Upean kultainen olut erittäin kestävällä kuohkealla vaahdolla. Tuoksu on erehtymättömän brittiläinen - keksimäistä maltaisuutta, kukkaista sitruksisuutta. raikasta marjaisuutta ja neulasmaisuutta. Hieman mausteisuuttakin. Jenkkihumalia maanläheisempien brittihumalien tykitystä, jota brittihiivan hennon hedelmäiset ja marjaiset käymisaromit hienosti tukevat. Maku on erinomainen myös. Mallaspohja ilman turhaa makeutta, raikas aromikkuus ja lopussa pitkäkestoinen suutuntuman kuivattava katkeruus ja hento vahvuuden lämpö. Sitruksisuutta ja kukkaisuutta keskivaiheilla, loppuvedossa neulasmaisuutta ja hentoa mausteisuutta. On todella hyvää. Erityisen hyvä katkero - se on runsas ja pitkäkestoinen, hieman purevakin, mutta kuitenkin täydellisesti olueen istuvalla tavalla. Tynnyrien aromeita en tästä aisti vaikka tiettyä puumaisuutta loppumaussa onkin, mutta se on samanlaista kuin monissa muissakin brittihumaloiduissa oluissa. Erinomaisen hyvää siis Union systeemistä johtuen tai siitä huolimatta. 

 

Burton Ale (Dark Ruby Red)

7,2% | Sisältää ohramallasta, vehnää

 

Tämän Burton Alen reseptiikka on peräisin vuodelta 2011 Thornbridgen ja Kernelin kollaboraatiosta. Olueen on otettu inspiraatiota 1900-luvun alun vastaavien oluiden reseptiikasta. Siis juuri sellaisten, joita Burton Union systeemillä aikanaan tehtiin. Humalana jälleen Goldings ja lisänä sokerisiirappia, jolla päästään näihin vahvuuksiin ilman liiallista tuhtiutta - tämäkin on historiallisesti oikein.

 

Tumman rubiinin punertavaa olutta beigevivahteisella kestävällä vaahdolla. Molemmissa näissä on vaahto ollut todella ilmavan kuohkea ja kestävä. Pitsikäskin. Tuoksu on tässä hieman paahteisen maltainen, pähkinäinen, marmeladimainen ja myös marjainen sekä kuivatun hedelmäinen. Brittihumalan kukkaisuutta myös. Maku on hyvä, tosi hyvä, mutta suutuntuma kiinnittää nyt suurimman huomion. Rapsakka, sopivasti katkera ja lopussa kuivakkakin. Vesi on käsitelty legendaarista Burton-On-Trentin vettä vastaavaksi ja suutuntuma omaakin miltei rikkimäisen puraisun. Reseptiikka kuitenkin muutoin muhkeana maltaisine ja sokerisiirappisine piirteineen tukee tätä suutuntuman purevuutta. Sopivasti muhkeutta, hieman siirappia ja hyvä paahteinen särmä. Aromihumalat eivät tässä nouse kovinkaan kummoiseen rooliin, mutta kyllä kukkaisuutta ja mausteisuutta joukosta löytyy. En tiedä olenko kertaakaan arvioissani nostanut vettä oluen suurimmaksi yksittäiseksi tekijäksi, mutta tässä se on lähellä. Vesiprofiilin vaikutus on niin selkeä. Maut tietysti tulevat muualta, mutta suutuntumassa se on avainasemassa. Hieno olut se on tämäkin.

 

Hienoja brittioluita olivat kumpainenkin. Ei parempia kuin esim. Fuller'sin modernisti käymistankeissa käytetyt, mutta ei kyllä huonompiakaan. Laadukkaita oluita. Maistelijan suurin ilo siis tästä Burton Union järjestelmästä on mielestäni tässä kohtaa se, että tietää oluen valmistetun tällä järjestelmällä - ja tämän faktan tiedostava maistelija voin näin tuntea pääsevänsä edes hieman lähemmäs tätä oluthistorian ajanjaksoa. Ei näissä juuri muuta sen ihmeellisempää ole.

 

 

Maistossa RPS Brewing uutuudet Rock Blanc, Paper NEIPA ja Scissors Sour

Kuopiolaispienpanimo palaa tavallaan juurilleen ja julkaisee uudet kiven, paperin ja sakset. Näiden uutuusoluiden taikasana on hinta-laatusuhde. Tavoite on siis tehdä laadukasta ja maukasta alle kolmella eurolla ja laajalla saatavuudella. Ihan kannatettava idea, sillä kyllä omaankin ostoskoriin tarttuu Nokian Elowehnä usein ennen sitä Weihenstephaneria tai edes hieman kalliimpaa Kukko Vehnää. Se vaan menee niin ja asiaan osaltaan vaikuttaa sekin, että Nokialainen on useimmiten kylmäkaapissa eli jos vehnää tekee mieli niin sen saa lasiin käyttämättä jääkaapin kautta. Siinä siis RPS:lle seuraava tavoite - oluet kaupassa kylmäkaappeihin, ellei ole jo.

 

Näihin uutuusoluisiin kuuluu siis Rock Blanc, witbier tyylinen olut. Paper NEIPA, jossa jo nimi kertoo mistä on kyse sekä Scissors Sour, joka ei niin ikään nimen lisäksi perusteluja kaipaa. Tarkemmat speksit ja panimon kuvaukset näette yllä olevasta kuvasta. Aloitetaan maistelut Blancista.

 

RPS Rock Blanc

5% | Vesi, ohramallas, vehnämallas, kaura, korianteri, aromit, humala, hiiva

 

 

Panimon aiempi tiedote kertoi suodatetusta vehnäoluesta, mutta tähän paperiversioon on sentään tullut huojentava termi "suodattamaton". Se on maun ja suutuntuman kannalta ensiarvoisen tärkeää. Mausteina persikkaa ja passionia, joita ei ainesosaluettelossa sellaisenaan mainita eli ne luultavasti uppoavat aromit otsakkeen alle.

 

Samea, syvän kultainen olut, jonka vaahto on aika maltillinen ja lyhytikäinen. Tuoksu on raikkaan korianterinen ja eri tavalla hedelmäinen kuin mitä vastaavat witbierit yleensä - tässä on tropiikin hedelmiä jopa hieman hedelmäsosemaisesti kun yleensä on kepeämpää sitrusmaisuutta. Aika jaffamainen tai jopa yllättävänkin jaffamainen tuoksu - aromitko tämän tekevät? Maku on ihan ok. Hyvä raikkaus. Aika kepeä suutuntuma, jossa jään hieman kaipaamaan sellaista vehnäisempää otetta. Hedelmäisyyttä jälleen runsaasti ja osin jaffamaisesti sekä ikävästi hieman päälleliimatun oloisesti. Hyviä makuja, mutta kokonaisuus ei omaan makuuni loksahda ihan kohdilleen. Aromien käyttöä ihmettelen, mutta ehkä ne kustannussyistä ovat perinteisiä appelsiininkuoria tehokkaampia. Ehkä myös haettu persikan ja passionin kautta uutta kulmaa tähän oluttyyliin, mutta ei se oikein omaan makuuni nyt natsaa. Jaffamainen olut, joka olisi parhaimmillaan kesäkuumalla. 

RPS Paper NEIPA

5% | Vesi, ohramallas, kaura, vehnä, humala, hiiva

 

NEIPA halpavalmisteisena tyylinä on tietysti haastava, koska humalaa olisi käytettävä reilusti ja se tunnetusti maksaa. RPS teki kuitenkin sangen kohtalaiseksi olueksi osoittautuneen Kotimaista NEIPA:n S-ryhmälle, joten sillä tiellä tässäkin varmaan mennään. Humalina CryoPop, Simcoe ja Ekuanot.

 

Utuisen sameahko väriltään kultainen olut, jonka vaahto on keskiverto. Hieman pitsiäkin jää lasin reunoille. Tuoksussa on humalaisuutta, joka on hedelmäisen ja kukkaisen aromikasta. Ei tietenkään mitään intensiivintä mehutykitystä vaan sellaista perus hazy pale alen tasoa - tölkissä on kuitenkin luettava NEIPA, se lienee kaupallisessa mielessä pakollinen veto. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja hieman valju. Katkeruus ei tyyliin kuulu, eikä sitä siis ole, mutta ei budjettihedelmäisyyskään koko matkaa jaksa kantaa. Sellaista kunnon humalaöljyistä tuntumaa ei ole. Sitrusta loppuvedossa, mutta ei ole oikein mitään hurrattavaa NEIPA spektrillä. Noin muuten juotavuudeltaan hyvä kepeä humalavetoinen olut. Kelpaa vetää.

RPS Scissors Sour

4,8% | Vesi, ohramallas, kaura, vehnämallas, mango, aromi, humala, hiiva

Nyt ei olla ihan omalla mukavuusalueella oluiden suhteen enkä yleensä soureja ostakaan, mutta kommentit toki tästäkin. Mangoa ja passionia mausteena ja mango ihan mangona ainesosissa mainittuna - passion siis tässä ja Blancissa on mitä ilmeisimmin lisätty aromina. Tuoksu on raikkaan hedelmäinen, taas hieman jaffamainen tai ylipäätään limumainen. Suutuntumassa suuta supistava hapokkuus on kohtalaisen kesy ja kaiken kansan” souria tietysti tekemään on lähdettykin - jääkö kuitenkin liiankin limumaiseksi? Jään itse kaipaamaan tiukempaa puraisua. Runsaan hedelmäinen, helppo sour.

 

Sellaisia siis omaan makuuni olivat RPS:n uutuudet. NEIPA näistä omaan makuuni parhaiten sopiva, vaikka en sitä nyt välttämättä tuon tyylisuunnan alle maultaan niputtaisikaan. Hazy Ale tai ihan vaan Pale Ale ei kuitenkaan taida käydä kaupaksi niin hyvin kuin tuo nyt tölkissä lukeva kirjainyhdistelmä - eikä RPS ole ensimmäinen eikä viimeinen panimo, joka näin toimii. Nähtäväksi jää löytävätkö oluet kuluttajien ostoskoreihin. 

 

Itselleni tässä setissä ei sellaista uutta Elowehnän tasoista kestosuosikkia ollut. Jäin vielä miettimään mitä muita alle kolmen euron oluita yleensä ostan. IPA-osastossa tykkään vahvemmista, joten niitä ei alle kolmella eurolla saa. Lagereissa ostettua tulee Saimaan Marsalkkaa ja joskus Kukko Pilsiä sekä toisinaan Vakka-Suomen Olutmestaria, joka on hyvin saman suuntaista kuin panimon palkittu Prykmestar Keller-Bier. Ei tule oikein mieleen yhtään sellaista alea, jos Elowehnä nyt jää tästä pois, joka toistuvasti olisi ostoskorissa. Kukko Strong Bitter on uusi kestosuosikki, mutta hinta nousee yli kolmeen. Sellaista pohdintaa tällä kertaa. Aina kelpaa uutuudet alle kolmen euron segmenttiin, mutta se sweet spot hinta-laatusuhteessa täytyy olla just eikä melkein kohdillaan, että olut muodostuu kestosuosikikseni.

Maistossa MOVA -oluet Ukrainasta

Nyt maistoon mielenkiintoiset oluet Ukrainan Dniprossa sijaitsevalta Mova Brewingiltä. Maahantuojana on Galatea Beverages, jonka portfoliossa on myös suomalaisille viime vuosina hyvinkin tutuksi tullut kiovalainen Obolon. Hienoa, että näitä Suomeen tuodaan ja jos muutaman maltaisen nauttimalla autan samalla Ukrainaa niin teen sen erittäin mielelläni. 

 

Vuonna 2017 perustettu Mova sijaitsee siis Dnipron kaupungissa, joka ei ole enää kovin kaukana nykyisestä rintamasta. Kyselinkin maahantuojan panimotuotteiden tuotepäälliköltä Veikko Sorvaniemeltä hieman panimon olosuhteista. Tilanne on sangen hankala. Ilmahälytykset saattavat katkoa työpäiviä ja käytännössä mitä tahansa saattaa tapahtua niin oluiden valmistuksessa kuin kuljetuksessakin. Välillä Teams -palavereita otetaan maahantuojan suuntaan pommisuojasta käsin. Ei ole siis helppoa, mutta ukranalaisten asenne on kuitenkin rautainen - "it is what it is" ja hommat hoidetaan siitä huolimatta. Panimo valmistaa olutta 150 000 litraa kuukaudessa eli kokoluokka lienee sellaista Saimaa Brewingin kokoa, hieman pienempi kuin Nokian Panimo - näin ainakin mututuntumalla heitettynä.

 

Kuva: maahantuojan tiedote

 

Panimon sijainti Ukrainan kartalla. Kuva: maahantuojan tiedote

 

Sain maahantuojalta maistoon kolme olutta, jotka jo tällä hetkellä löytyvät niin kauppojen kuin Alkojenkin valikoimasta. Blanche, witbiertyylinen vehnäolut. IPA eli humaloidumpi pintahiivaolut ja nerokkaasti nimetty ja hienosti vahalla sinetöity Anti-Imperial Stout, jolla tietysti vastustetaan Venäjän imperialistisia pyrkimyksiä.

 

Mova Blanche

4,7% | Vesi, vehnämallas, ohramallas, kaurahiutaleet, humala, hiiva 

 

 

Ensimmäisenä maistoon Blanche eli witbier tyylin vehnäolut. Kaunis utuisen oranssihtava olut tiheäkuplaisella vaahdolla. Raikkaassa tuoksussa on korianteria ja sitruunaisuutta sekä runsasta vehnäisyyttä. Hyvä witbierin tuoksu ehkä hieman tyylin ikoneita maltaisemmalla otteella. Maussakin on raikas korianterinen ja lempeän sitruksisen sitruunainen meininki. Loppuveto kuivuu hennon katkeraan jälkimakuun. Mukavan runsaasti myös maltaisuutta ja nimenomaan vehnäisesti. Ja nyt kun on ensimmäinen olut, jonka panimolta maistan niin on syytä todeta oluen olevan myös laadultaan moitteeton. Hienoa, tykkään! 

 

Mova IPA

4,8% | Vesi, ohramallas, humala, hiiva 

 

 

Seuraavana sitten maistoon ”pikku-ipa”, joka tosin 4,8% vahvana olisi vielä joitakin vuosia sitten ollut liian vahva kauppamyyntiin Suomessa. Jännä ajatella, ettei siitä tosiaan vielä niin kauaa ole kun 4,7% ”berliinin muuri” murtui. IPA lasissa hieman utuinen oranssihtava olut. Tuoksussa kunnon sitrusveto hennon pihkaisine sivupolkuineen - nyt on muuten klassista länsirannikkoa. Varsin mukavasti on humalien potkua saatu pakattua kevyeen pakettiin - aromissa löytyy ja maussakin on oikein kunnon katkeruus. Yllättävän hyvä. Harvemmin tällainen kevyempi sessio-ipa tällä tavoin tykittelee. Mallaspohjakin kantaa hyvin ja kaiken lisäksi ilman karamellisuutta eli humalille jää tilaa loistaa. Suorastaan erinomainen IPA etenkin oluen vahvuus huomioiden. 

 

Mova Anti-Imperial Stout

7,2% | Vesi, ohramallas, laktoosi, humala, hiiva 

 

 

Mustaa, vaahdoltaan beigevivahteista, osin mokkaistakin olutta. Tuoksussa on lakritsaisia ja konvehtimaisen suklaisia piirteitä. Laktoosin myötä myös kermakahvisuutta. Miellyttävän täyteläinen ja kermaisen pehmeä suutuntuma. Maltaasta tulee makuun kuitenkin myös tasapainottavaa paahteisuutta ja humalasta katkeruutta. Jälkimaku on lakritsainen ja yrttimäinen. On hyvää. Tavallaan Koff Porteria vastaava tuote, josta laktoosi tekee pehmeämmän ja täyteläisemmän tuntuisen. Reseptissä kuitenkin hienosti myös särmikkyyttä. Hyvää on tämäkin! 

 

Maukkaita oli koko kolmikko siis. Blanchen ja stoutin osasin odottaa hyviksi, koska ne monesti sellaisia ovat panimosta riippumatta, joten ehkä tällä kertaa IPA yllätti kaikkein positiivisimmin. Napakka pikku-IPA! Suosittelen!

 

Arvioidut oluet saatu maahantuojalta.

 

Kotiolutta: Kovero Brewing Old Appendix Ale

Seuraavaksi maistoon Erkki Ukkolalta Old Appendix Ale, josta tarkempi kuvaus tekijän omassa hienossa kommentissa tässä alla. Olut on pantu vuoden 2024 kotiolutkalenteriin.

 

Kovero Brewing Old Appendix Ale

Old Ale | 6,7% abv | 45 IBU

 

 

Tekijän kommentit:

Lyhyt versio: Toinen iteraatio miun Old Alesta (eka oli nimellä Old and the Pitiful ja siitä oli myös ihana portviinitammikypsytelty versio nimeltä Old and the Beautiful). Maltaiden (Maris Otter, Simpsons Crystal Heritage, Simpsons Black Malt) lisäksi mukana kahta eri siirappia (D-45 kandisiirappi ja Lyle's Golden Syrup). Humalapuolella EKG ja Fuggle ja hiivana AEB Fermoale AY-3. Elä juo liian kylmänä että maistuukin joltain.

Pitkä versio: Tämä olut on tarina keski-ikäistymisestä. Ensinnäkin, tässä neljänkympin rajapyykin ylittäneenä huomaan kaipaavani takaisin perinteisempien makujen äärelle. Hyvät ipat maistuu edelleen mutta mitä useammin lasissa on (kaikkien mahdollisten belgien lisäksi) esimerkiksi Bock, joku saksavehnis tai etenkin joku brittiale. Maltaan pitää maistua ja humala (se kasvi) voisi tuoda muutakin kuin sekahedelmäsäilykkeitä oluen aromi- ja makupuolelle. Pari vuotta sitten tutkailin britti-innostuksissani kaikenlaisia reseptejä ja löysin jostain hyvän oloisen George Gale's Prize Old Ale -reseptin. Siitä se ajatus sitten lähti ja nyt ollaan tässä.

Toisekseen, Old Aleen kuuluu siirappi. Tavoitteena oli tässäkin kevytrunkoinen mutta lämmittävä olut. Helppo juotava mutta silti maukas. No, tuossa edellämainitussa reseptissä oli käytetty nimenomaisesti Lyle's Golden Syrup -siirappia. Kovat jätkät (tai tytöt) kuulemma tekee inverttisokerit itse mutta miusta tuo kyseinen tuote ajaa saman asian. No, sitäpä ei vaan löydy ihan joka paikasta. Hesoissa ainut paikka oli itse asiassa Forumin Hello America. Ja siellä sitten Erkki 40v pyöri kaupan täyttäneiden, ties mitä Prime-juomia haalineiden esiteinien seassa kuin väkkärä etsien yhtä pirun (kallista) siirappipönikkää. Vähemmästäkin sitä tuntee olonsa keski-ikäiseksi.

Kolmanneksi, keski-ikäisyys (tai oikeastaan yli-ikäisyys) liittyy oluen nimeen. Appendix tarkoittaa suomeksi liitteen lisäksi myös umpilisäkettä. Ja tulehtunut sellainen miulta leikattiin samaan aikaan kun tämä olut lepäsi kegissä. Normaalistihan umpilisäke leikataan useimmiten 10-30 vuoden ikäisiltä joten tämä 40 vuotta vanha sisäelinten turhake oli sekin jo ikääntynyt. Aiempi nimi-idea oli Matti VanhAle (aika monissa miun oluiden nimissä on joku politiikkaviittaus) mutta ehkä tämä on parempi. Brittioluissahan on sellainen “Old + jotain” -nimiperinne (esim. Old Peculiar, Old Speckled Hen ja Old Engine Oil) niin miksei sitten Old Appendix.

Neljänneksi, tämä on ensimmäinen Kovero Brewingin Lappeenrannassa valmistama olut. Ja se taas liittyy keski-ikäistymiseen siten, että myö muutettiin kesällä Helsingistä tänne kun ei jaksettu enää sitä humua, kiirettä ja meteliä. Parempi on ihmisen viettää loppuikänsä rauhassa Saimaan rannalla, olkoonkin sinne kotiovelta joku muutama kilometriä matkaa. Asiaan saattoi myös vaikuttaa se, että Lappeenrannan neliöhinnoilla saatiin sen kokoluokan talo, että panimolle löytyi ihan reilusti tilaa. Tämänkään oluen vesikemialle ei ole muuten tehty yhtikäs mitään. Joku saattaisi ajatella sen johtuvan Erkin osaamattomuudesta ja laiskuudesta (ei huono veikkaus ollenkaan) mutta todellinen syyhän on se, että veden puolesta Lappeenranta on Suomen Burton upon Trent (tietäjät tietää). Meillä on niin mineraalipitoinen vesi että tämä olut on suoranainen terveystuote.

Viidenneksi, meillä keski-ikäisillä on tapana jaaritella loputtomasti. Nytkin sie oot lukenut monta riviä yhden oluen nauttimisen jälkeen kirjoitettua tajunnanvirtaa joista et varsin tule hullua hurskaammaksi. No mutta, nauti silti oluesta.

 

Lasissa läpinäkymättömän ruskea ja vaahdoltaan kestävä sekä kuohkea olut. Ei mikään kaunokainen, mutta ei kai umpilisäkkeen kuulukaan olla, saati sitten vanhan umpilisäkkeen. Tuoksusta avautuu kuitenkin runsaasti sisäistä kauneutta - maltaisuutta, marjaista aidon brittiläistä aromikkuutta, rusinaisuutta ja luumuisuutta sekä kuivaa puuta, miltei tammea. Hienot selkeät aromit, ei mitään mössöä, vaan tuoksuu puhdaspiirteiseltä brittioluelta. Suutuntuma on mainio. Pehmeän täyteläinen ja pehmeillä, mutta riittävillä hiilihapoilla.Ei ole laisinkaan turhan makea ja lopussa sopusuhtaisesti myös katkeroinen. Ei ole siirapeista huolimatta käynyt liian kuivaksi vaan sopivaa tuhtiuttakin löytyy ja voimakkuus on täysin piilossa kaikilla osa-alueilla. Maku on maltainen, hieman siirappinen ja kandisokerinen, mutta ei sokerimaisesti vaan kuivatun hedelmäisesti. Kandisokeri tekee monesti samantyyppisen maun olueen. Humalointi taitaa olla se, joka tuo makuunkin näitä puumaisia vivahteita, miltei kuin olut olisi ollut aivan pienen hetken jossain tynnyrissä. Hentoa marjaisuuttakin. Hieno syvyys maussa, tässä on jotain sellaista vaikeasti kuvailtavaa viehätystä - palikat vaan osuvat kohdilleen. Tykkään!

 

 Arvioitu olut saatu tekijältä.

Kotiolutta: Hunajapurkki ja kolme mesikämmentä Biére de Miel

Lappeenrantalaistunut Kovero Brewing eli Erkki Ukkola, legendaarisen HOMBRE -ryhmänkin perustanut Pate Pesonius ja parikymmentä vuotta oluita tehnyt Mikko Paasonen pistivät hynttyyt yhteen ja tuloksena oli kollabokotiolut Hunajapurkki ja kolme mesikämmentä. Kyseessä on klooni Dupontin klassikosta Biére de Mielistä. Keiton loppuun on lisätty toista kiloa akaasiahunajaa ja sitten vielä käymiseen brettaa mukaan. Humalina Pacifica ja Hull Melon. Vahvuutta 7%.

 

 

Lasissa olut on kaunis. Läpikuultava, valoa vasten kullankeltainen ja vaahdoltaan kestävä. Tuoksussa on brettaista nahkasatulaa, omenaista ja päärynäistä "belgihedelmää" sekä toki hunajaisuutta ja belgihiivan hentoa mausteisuutta. Raikas tuoksu, jossa bretta hienosti mukana. Maku on hyvä ja suutuntuma erityisen hieno - vetää lopussa aika kuivaksi, mutta hunajaisuus jää silti jälkimakuun leijailemaan. Hieman siiderimäisiä raikkaan omenaisia piirteitä brettasta, mutta kyllä mallaskin maistuu. Hunajaisuus jää mielestäni vähän enemmän sinne jälkimakuun, päästen esille sitten kun brettan piirteet ja belgihiivan esterisyys jättäytyvät taakse. Tosi maukas olut. Hyvä belgiblonde pohjalla ja siihen hunajaisuus ja  kunnon säväys brettaa kylkeen. Edellinen Dupontin Biere de Miel maisto on sen verran kaukaa ja muutenkin olen päässyt sitä ehkä vain kahdesti maistamaan, että en osaa verrata eroja. Brettaa alkuperäisessä ei toki taida ollakaan, mutta tähän se sopii oikein hyvin.

Arvioitu olut saatu tekijöiltä.

Kotiolutta: Tanttalan Panimon Belgian Blonde ja Belgian Dark Strong

Turengista tärähtää testiin Tanttalan tutun tekijän tiukat tuotokset.

 

Tanttalan Belgian Blonde

7,2% | Pullotettu 30.3.2024

 

Spekseistä ei muuta tietoa kuin etiketissä kerrotut vahvuus ja ikä, mutta tyyliltään siis belgiblonde. Tunnetuin kaupallinen esimerkki tästä tyylistä lienee Leffe.

 

  

Olut on kauniin kirkkaan kultainen ja vaahdoltaan runsas. Eläväiset hiilihapot aitoon belgityyliin. Raikas tuoksu, jossa on kaikki hyvän belgiblonden standardit, eikä mitään turhaa kikkailua. Raikkaat kuivahedelmät, päärynäisyyttä, uuniomenaa ja mausteisuutta. Hyvä raikkaus maussakin - pidempi kypsytys näyttäytyy hieman jopa normaalia kuivempana suutuntumana. Katkero kutittelee hennosti ja vahvuus lämmittää. Hiukan kuivempi ja mausteisempi blonde, sellaisen pehmeämmän hedelmäisyyden kustannuksella. Makua ja särmää on enemmän kuin Leffessä - saisonmaisempi olut siis - ja sehän sopii mulle! Tuoreena ollut varmaan pyöreämmän hedelmäinen, nyt kuivempi, ei kuitenkaan hapettunut vaan laatu mielestäni erittäin hyvä. Hienoa belgi taas Tanttalalta!

 

Belgian Dark Strong

10,5% | Pullotettu 14.1.2024

 

Seuraavaksi maistoon tämä quadrupeliin vertautuva kaikkein vahvin belgialaistyylisten oluiden suuntaus. Vahvuutta 10,5% ja pullotus 11 kuukautta sitten. 

 

 

Olut on ruskea, valoa vasten kauniisti läpikuultavan rubiininpunainen. Vaahto kestää pitkään. Tuoksussa on limpunkuorta, rusinaa, karamellia, kuivattuja hedelmiä, siirappia sekä taustalla huokuvaa alkoholin voimakkuutta. Aivan pätevä tuoksu tähän tyylilajiin. Maltaisia sekä kandisokerimaisia piirteitä, mikä on hyvä sillä molempia tarvitaan. Hiivasta on tullut ehkä pientä anismaista mausteisuutta ja hentoa lakritsiakin tuoksuun mukaan. Makukin on mainio, mutta kokonaisuus jää hieman erinomaisesta. Vahvuus puskee lopulta kuivahkossa lopetuksessa läpi, kun parhaissa belgeissä taustalta vain huokuu lämpöä. Se onkin ainoa moite, sillä maku on oikeinkin mainio ja tuoksun mukainen - vahvan tumman belgin peruspalikoita - kuivahedelmää, hieman rusinaisuutta, karamellia, limppua. Vahvuus nousee poskipäihin kun lasillinen etenee, eli meininki nousee nauttiessa sitä ei käy kiistäminen. Oikein mainio ja tyylinmukainen olut. Iän myötä myös hyvin asettunut.

Arvioidut oluet saatu tekijältä.

Maistelussa isot jytkyt Alesmith Speedway Stout ja Sierra Nevada Barrel-Aged Narwhal

Illan jo pimetessä maistoon pari isompaa jytkyä. Maistelen vuorotellen lasillinen kerrallaan, en siis rinnakkain. Näistä Speedway Stout on ehkä se legendaarisempi, mutta itse en ole sitä koskaan aikaisemmin maistanut. Narwhalin, juuri tämän tynnyrikypsytetyn version, olen kerran aikaisemmin nauttinut ja silloin tykkäsin todella paljon. Nyt on siis oletettavasti melkoista tykittelyä luvassa.

 

Alesmith Speedway Stout

12% | Sisältää kauramallasta, ohramallasta ja kahvia

Mustaa jykevää nektaria kaatuu lasiin. Vaahto on mokkainen ja pitsikäs. Tuoksussa paahteinen mallas saa hieman karamellimaisia sekä kermaisia syventäviä sävyjä ja tummapaahtoisen kahvin peräti espressomainen aromi tulee siihen selkeänä rinnalle. Onpa aikamoinen tuoksu - tällaiset erinomaiset vaan erottuvat niistä tosi hyvistäkin selkeästi. Maku ei tuoksun jälkeen voi olla enää muuta kuin kultaa. Mustaa kultaa. Suutuntuma on pehmeän kaurainen, täyteläinen ja pehmeän kuohkeat hiilihapot kruunaavat kokonaisuuden. Pelkkää kermaista linnunmaitoa olut ei ole vaan katkeroakin löytyy, kahvista tulee pientä olueen sopivaa kitkeryyttä ja pieni lämmittävyyskin nousee loppuun - kuten näissä vahvuuksissa kuuluukin. Pehmeä yleisilme kuitenkin, mutta ei siis todellakaan mikään läpsyttely vaan kaikkea on isosti. Aivan ansaittu asema klassikkona. En ole juurikaan parempaa imperial stoutia maistanut - ainakaan sellaista ei nyt tule tässä mieleen, ellei sitten tuo Narwhal, johon nyt siirryn seuraavaksi. 

Sierra Nevada Barrel-Aged Narwhal Imperial Stout

11,9% | Sisältää ohramallasta

Suurin ero Speedway Stoutiin on ilman muuta tämän oluen tynnyrikypsytys. Tölkin tekstin mukaan vuosi on vierähtänyt bourbontynnyreissä ja niistähän tyypillisesti irtoaa tammimaisuutta, vaniljaa ja tietysti bourbonmaisuutta. 

Mikäli mahdollista niin tämä on lasissa vieläkin tummempaa kuin verrokkinsa. Vaikea sanoa, kun aurinko ehti jo laskea ja pimeys vyöryy ylle elokuussa jo yllättävänkin nopeasti. Tuoksussa on tammea, bourbonia, tummaa marjaisuutta ja vaniljaa, joiden lomassa sitten makaa imperial stoutin jykevän paahteinen ja lakritsainen mallas. Todella intensiivinen ja voimakas tuoksu tässäkin. Aivan loistavaa. Suutuntuma on tässä hieman tiukemman tuntuinen, ei niin täyteläinen eikä pehmeä - se on tietysti tynnyrikypsytyksestä johtuva juttu. Samalla olut maistuu alkoholimaisemmalta, koska siinä on bourbonin sävyjä mukana. Varsinaista lämpöä ei kuitenkenkaan poskipäille nouse yhtään verrokkia enempää. Maku on niin ikään tummemman paahteinen, lakritsaisempi ja tavallaan voimakkaampi kuin pehmeämmässä Speedwayssa. Kuivempi tuntuma - sekin jälleen tynnyrikypsytyksestä johtuvaa. Todella häikäisevän upea olut tämäkin.

Vaikea ja turhakin näiden keskinäistä paremmuutta on pohtia. Molemmat ovat loistavia ja omilla vahvuuksillaan. Molempia oluita on vielä ainakin toiset lasilliset jäljellä tölkeissä, mutta nyt en tee perinteistä 50-50 sekoitusta vaan nautin molemmista ihan ominaan - nämä todella ansaitsevat sen. 

Kun kuitenkin haluatte tietää että kumpi nyt lopulta on se parempi, niin lähestyn tilannetta seuraavanlaisen kysymyksen keinoin: "Jos saat valita kumman oluen ostat seuraavaksi uudelleen, niin kumpi se olisi?"

Tähän vastaan Speedway Stout. Syyt löytyvät pehmeydestä, sekä kokonaisuuteen täydellisesti integroituvasta maukkaasta kahvimaisuudesta. Narwhal tiukempana toimii pienenä annoksena paremmin, Speedwaytä menisi isompikin tölkki - siinä se hienoinen ero, jonka näiden välille saan.  Aivan viimeisen päälle erinomaisia oluita kumpikin. Sellainen ”vertailu” ettei mitään järkeä. Blogin sloganin tavoin nyt voi todeta että ”maltaan mahtia ja humalan hekumaa”. Tarkoitetaanko tässä sitten humalan aromia vai liikuttunutta olotilaa, sen jätän lukijan arvioitavaksi.

Hekumoidut oluet ostettu Rauman keskustan Alkosta.