Kotiolutta: Smooth Rock Iku-Turso Wannabet (US05 & Fermentis Abbaye)

2 kommenttia
 
Nyt maisteluun ensimmäiset itselleni päätyneet #Avoinolut -haasteen siivittämänä valmistetut kotioluet. Tässä on nyt rinnakkain raumalaisen kotipanijan tekemät kahdella eri hiivalla käytetyt versioinnit Hiisin auliisti jakamasta Iku-Turso Imperial Stoutin reseptistä. Tekijä on jakanut keittämänsä vierteen kahteen käymisastiaan ja toiseen on sujautettu Hiisinkin reseptissään mainitsema jenkkihiiva US-05 ja toiseen taas kokeilumielessä belgialainen "luostarioluthiiva" Fermentis Abbaye. Molemmat ovat kuivahiivoja. 

Alla käytetty resepti:
Iku-Turso Wannabe
Imperial Stout

Recipe Specs
----------------
Batch Size (L):           27.0
Total Grain (kg):         11.310
Total Hops (g):           130.00
Original Gravity (OG):    1.084  (°P): 20.2
Final Gravity (FG):       1.008  (°P): 2.1
Alcohol by Volume (ABV):  9.90 %
Colour (SRM):             93.9   (EBC): 184.9
Bitterness (IBU):         121.4   (Average)
Brewhouse Efficiency (%): 56
Boil Time (Minutes):      60

Grain Bill
----------------
7.700 kg Viking Vienna (68.08%)
2.000 kg taloussiirappi (17.68%)
0.660 kg Viking Munich Malt (5.84%)
0.380 kg Viking Crystal 150 (3.36%)
0.360 kg Weyermann CARAFA 3 (3.18%)
0.210 kg Weyermann Roasted Barley (1.86%)

Hop Bill
----------------
130.0 g Chinook Pellet (11% Alpha) @ 60 Minutes (Boil) (4.8 g/L)

Misc Bill
----------------
20.0 g Irish Moss @ 10 Minutes (Boil)

Single step Infusion at 66°C for 80 Minutes.
Fermented at 20°C with Safale US-05 & Fermentis Abbaye

Kun tätä verrataan Hiisin alkuperäisreseptiin, niin huomataan, että maltaissa on eroja. Tekijä kertoo, ettei tilannut olutta varten mitään, vaan sovelsi niin lähelle kuin pääsi niillä mitä varastoista löytyi.
Hiisillä oluen pohja muodostuu Vikingin Pale Ale ja Dark Ale maltaista (yhteensä 73,5% mallaspohjasta), mutta tässä on käytetty Vikingin Viennaa miltei sama määrä (68,8%). Munichia on likipitäen saman verran ja samaten karamelli- ja paahtomaltaita, sekä paahdettua ohraa. Karamellimallas on hieman vaaleampaa kuin alkuperäisreseptissä, Crystal 150 vs alkuperäisreseptin Crystal 300. Paahtomallas on eri valmistajalta, Weyermann Carafa 3 vs alkuperäisreseptin Viking Chocolate ja paahdettu ohra on myös Weyermannin vs alkuperäisreseptin Thomas Fawcett. Mäskäystehokkuus on ilmeisesti jäänyt myös Hiisin reseptin laskettua alhaisemmaksi ja sitä on kompensoitu isommalla määrällä siirappia, 17,68% vs alkuperäisreseptin 12,5%, näin on päästy samaan alkuominaispainoon, 1.084. Tämä on johtanut siihen, että nämä kotiversiot ovat myös käyneet kuivemmiksi, ominaispainoon 1.008 vs alkuperäisversion 1.016 - nämä ovat siis oletusarvoisesti kuivempia kuin Hiisin alkuperäisresepti ja vahvuuttakin on enemmän 9,9% vs alkuperäisreseptin 9,0%.

Humalaa tässä on suunnilleen saman verran, mutta lajike on eri. Tässä Chinook vs alkuperäisreseptin Columbus.

En ole alkuperäistä Iku-Tursoa maistanut, vaikka sitä tiettävästi Raumalta Setsi's Barista (ent. Goto) löytyykin. Täytyisi kyllä, tiedän sen, mutta olen enemmän tälläinen kotijuntti kuin baarien seuramies. Maistetaas nyt mitä kaverit ovat saaneet aikaiseksi. Oluet on pantu 14.11.2015 eli kypsymisaikaa on ollut jo sopiva tovi näin vahvalle pläjäykselle.

Kaadan US-05 version kulmikkaaseen ns. teku-lasiin ja Abbayella käytetyn version enemmän belgityyliseen tulppaanilasiin. Näin erotan väreiltään identtisen mustat oluet koko maistelun ajan heti laseista. Kuvassa vasemmalla Abbaye ja oikealla US-05.



Otetaanpa ensin US-05 versio ihan yksinään tuoksuteltavaksi ja mietitään miten se vertautuu kaupallisiin Imperial Stouteihin. Tuoksu on puhdas ja miellyttävä, runsaan ja intensiivisen lakritsainen, melko pehmeä ja jonkin verran jenkkihumalainen - humalaprofiilissa on lähinnä greippiä ja havuisuutta. Vahvuus on hyvin piilossa ja paahteisuus vähemmän pinnalla kuin tyylin normissa. Tämä on enemmän maltainen, siis leipäisen ja tuhdin "maltaisen maltainen" kuin paahtomaltainen. Ainakin näin tuoksultaan. Belgiversio on selvästi sama, mutta myös selvästi eri. Tuoksu on ensinnäkin huomattavasti hedelmäisempi, osittain jopa raikkaan hedelmäinen, mikä on kyllä yllätys ja toisaalta myös mausteisempi, jopa hieman lääkeyrttinen. Taustalla on kuitenkin samaa maltaisuutta ja lakritsaisuutta. Humalointi ei tule ollenkaan niin hyvin esiin kuin neutraalimmassa US-05 versiossa. Belgiversio on selvästi mielenkiintoisempi, siinä on hieman jotain funkkia, joka rikkoo normit. 

Sitten maistoon ja taas US-05 ensin. Maku on intensiivisen lakritsainen, lämmittävä ja lopussa tasapainoisen, mutta ei ylilyövän katkera. Jostain sitä greippistä humalan aromikkuuttakin kehiin hiipii, vaikka lisäyksiä on tasan yksi  - eli aivan tolkuton lisäys heti keiton alkuun. Runko tuntuu maussa ohuemmalta ja kuivemmalta kuin tuoksu antoi olettaa. Iso siirappimäärä tuntuu nyt hienoisena haljuutena, mutta alkoholipitoisuus pysyy silti piilossa. Tyylin parhaat ovat ilman muuta täyteläisempiä, mutta tässäkin runko kantaa vahvuuden ilman suurempaa horjumista. Lakritsaisuus on kyllä tiukkaa ja lopussa tietysti tutun suolaista - se on ominaisuus josta itse pidän. Mitenkähän belgiversio? No hedelmäisemmin ainakin - jännää miten belgihiiva tekee näinkin vahvaan ja paahtomaltaiseen olueen tällaisen aluksi päärynänkuorimaisen fiiliksen, joka sitten loppua kohti kääntyy hieman minttuiseen ja lopuksi lääkeyrttisen mausteiseen loppuliukuun. Lakritsaisuus on mukana myös ja katkeruuskin tuntuu samalla tasolla kuin US-05 versiossa, mutta se greippisyys peittyy hiivan käymisaromien, eli sen hedelmäisyyden ja mausteisuuden lomaan. Lämmittää, lopussa jopa hieman ikävälläkin tavalla - erilaisesti kuin kliinimpi US-05 versio. Maun puolesta US-05 on ehkä hieman edellä - ainakin lasin puolivälin jälkeen, jolloin belgihiivan "uutuudenviehätys" on hieman kaikonnut. 



Varsin mielenkiintoiset versioinnit ja varsin hyvät myös. Nautiskelen kyllä mielelläni. Suurin parannuskohde jää runkoon, joka alkuperäisversiossa lienee jonkin verran täyteläisempi - kotiversioiden suurempi siirappimäärä ja siitä johtuva matalampi loppupaino sekä korkeampi vahvuus tekevät oluista haastavia nautittavia - mikä ei oletusarvoisesti kuulu huippuoluen ominaisuuksiin. Hyviä nämä kyllä ovat. On taas toistettava se tuttu mantra, joka on oikeastaan paras kehu mitä voin näille antaa - olisin tyytyväinen, mikäli olisin itse tehnyt. Pidempi kellarointi voi tehdä jänniä asioita, varsinkin belgiversiolle. Kiitos äijille hyvistä oluista!

...nyt lienee pakko raahautua maistamaan se alkuperäinenkin sitten jo...



Blendaus meinasi taas melkein unohtua! Eli kaadetaanpa versiot 50-50 sekoituksella yhteen lasiin. Tuoksussa belgiominaisuudet enemmän pinnalla, mutta nyt mausteisemmin. Lakritsaisuus voimakasta myös - ei sijaa hedelmäisyydelle. Maussa sama peli - mausteisempaa, funkimpaa, mutta silti tiukan lakritsaista ja lopussa varsin runsaankin suolaista menoa. Kyllä tämä sitä mallaspedin rauhoittavaa pehmeyttä tosiaan hieman kaipaisi. Ei sen parempi, eikä huonompikaan yhdessä kuin erikseen.

Pari vinkkiä olutkuvan ottamiseen

4 kommenttia
 
Reittausblogiin ottamistani kuvista tulee monesti hyvää palautetta ja kuvauskaluston peräänkin kysellään aina silloin tällöin. Tässä muutama omaan kokemukseeni perustuva yksinkertainen vinkki olutkuvien ottamiseen. 

Itse otan kuvia järjestelmäkameralla. Minulla on runkona Micro Four Thirds järkkäri eli ns. minijärkkäri Olympus E-PL1 - tämä on jo muutaman vuoden vanha runkomalli, mutta hyvässä kunnossa se on pysynyt runsaasta käytöstä huolimatta. Rungon mukana toimitettu 14-42mm ns. "kittiobjektiivi" palveli viime kesään asti, kunnes sanoi itsensä irti. Tämä oli tavallaan onni, sillä ilman tätä hajoamista, en olisi luultavasti vielä tähän päiväänkään mennessä vielä ostanut nykyistä objektiiviani, joka on yleisesti erittäin hyvänä pidetty Olympus M. Zuiko Digital 45mm f/1.8. Tämä 45mm objektiivi on kiinteäzoominen ns. muotokuva-, eli potrettiobjektiivi ja niitähän tässä otetaan, ainut vaan, että kohteena on ihmisen sijaan olut.

Olutkuvan ottamiseen pätee siis samat säännöt kuin muotokuvan ottamiseen - kohde pitäisi saada fokukseen ja tausta pehmeäksi. Järkkärillä tämä onnistuu parhaiten, kun ottaa käyttöön manuaalisäädöt, tai Aperture Priorityn (kameran valitsimissa A) ja säätää aukon mahdollisimman suureksi eli f-arvon mahdollisimman pieneksi. Omassa tapauksessa pienin arvo, eli suurin aukko on f/1.8. Zoomilla varustetulla objektiivilla, tai peruspokkarilla, taustan sumennusta voi hakea ottamalla kuvan maksimizoomauksella - tässä tapauksessa tarvitset kuitenkin todennäköisesti jalustan, että saat itse kohteen teräväksi, sillä pienikin tärähdys maksimizoomilla tarkoittaa epätarkkaa kuvaa. 

Hyvä kalusto ei automaattisesti tarkoita hyvää kuvaa. Käydäänpä esimerkkien avulla läpi hyvän olutkuvan ideologiaa. Tarvitset siis hieman syvyyttä ja mielellään myös jonkinlaista luovuutta. Otin kuvauspaikaksi tähän esimerkkiin tyypillisen tilanteen, jossa olut korkataan keittiössä ja kuva räpsäistään siinä jonkin tason päällä varsin mielikuvituksettomassa ympäristössä.

Älä koskaan käytä salamaa

Tässä kuvassa käytin salamaa, joka on paha virhe kun olet tekemisissä lasin kanssa - heijastukset eivät ole kaunista katsottavaa. Kuvasta puuttuu myös syvyyselementti kokonaan - pullo ja lasi ovat käytännössä samassa tasossa kuin tausta ja kaikki on fokuksessa. Kuva on tylsä, eikä paljasta oluen todellista väriä.



Kuvassa täytyy olla syvyyttä

Otetaanpa nyt salama pois käytöstä ja "Aperture Priority" käyttöön, eli kameran valitsin kohtaan A. Säädän Aperturen eli aukon mahdollisimman suureksi ja siirrän pulloa ja lasia jonkin verran kauemmas taustasta. Lisäksi haen kuvakulman sellaiseksi, että valo on osittain olutlasin takana - tällöin oluen todellinen väri tulee paremmin esiin. Näyttää jo paremmalta. Pääosan esittäjä on selkeämmin irti taustasta ja olutkin näyttää herkullisemmalta. Tylsähän tuo toki edelleen on ja keittiökin heijastuu olutlasista ilman jälkikäsittelyä. Jälkikäsittelyyn ei tässä tosin mennä, sillä siitä kirjoittaisi jo yhden kirjan omana aiheenaankin.


Kokeile eri kuvakulmia / taustoja

Edellinen kuva oli ihan hyvä, mutta kokeillaampa vielä jotain. Asetetaan ensin taustalle jotain värikästä, tässä tapauksessa nuorimman pojan kerhossa tekemä vesivärityö. Elävöitti ehkä kuvaa hieman, mutta tylsähän tuo meinaa edelleen olla.

Kokeillaampa sitten vielä eri kuvakulmaa. Paranee mielestäni entisestään, eikä lasin heijastuskaan ole enää niin häiritsevä.

Käytä luovuutta

Tämä on sitä tärkeämpää mitä useammin jaat olutkuvan (esim. tässä tapauksessa olutbloggarina). Jos jokainen ottamasi kuva on samasta paikasta ja samasta kuvakulmasta otettu, niin sehän käy tylsäksi hyvin nopeasti. Mene vaikka rohkeasti lähelle ja lisää kuvaan inhimillinen elementti - tässä tapauksessa käsi. Nosta vaikka välillä pullo etualalle, mutta pidä silti olut fokuksessa myös. Yritä joskus tuoda kuvaan jotain yllättävää.

Järkkärillä hyvän olutkuvan ottaminen on suhteellisen helppoa ja huippuobjektiivilla onnistuu vähäisessäkin valossa melko vaivattomasti. Kokeilin mielenkiinnon vuoksi kuvan ottamista myös suht uudella Samsungin älypuhelimella. Yritin välttää aiemmin mainitsemani virheet, eli syvyyden puutteen ja heijastukset. Alla käsittelemätön kuva, jossa yritin pehmentää taustaa menemällä mahdollisimman lähelle kohdetta ja tarkentamalla siihen. Eihän se oikein onnistu ja kuvan laajuuskin hieman häiritsee - fokus ei ole täysin itse kohteessa, kuten kunnon potretissa pitäisi.



Lisätäänpä sitten pientä käsittelyä Googlen ilmaisella Picasalla. Rajataan epäolennaisuuksia hieman pois ja lisätään värikkyyttä. Paranee, mutta tausta on edelleen turhan tarkka omaan makuuni. Huomio kiinnittyy oluen lisäksi leivänpaahtimeen, mikä ei ole tarkoitus.



Tuunataampa kuvaa vielä Picasan pehmeäpiirto-filtterillä. Kännykkäkuvaksi tuo on nyt omaan silmääni ihan tyydyttävä, mutta järkkärin laadusta ollaan tietysti kaukana.


En itsekään läheskään aina suunnittele kuvaskenaarioita sen pidempään, kysehän on kuitenkin vaan oluen nauttimisesta, mutta joskus se vaan osuu kohdilleen...


Olutarvio: Rodenbach Vintage 2012 (Barrel 170)

0 kommenttia
 

Rodenbach Vintage 2012

Panimo: Rodenbach, Belgia
Oluttyyli: Flaamilainen hapan ale
Alkoholipitoisuus: 7,0%
Saatavuus: Olutravintolat? (Ostopaikka: Alkon tilausvalikoima, 13,90€/0,75l, loppuunmyyty)

Flaamilaiset hapan alet käytetään ale-hiivalla, jonka kaveriksi sujautetaan lactobactillus-maitohappobakteereita tai muita haluttuja bakteereita ja sitten koko hoito vielä tynnyrikypsytetään tyypillisesti tammitynnyreissä. Tynnyröintiajat ovat huomattavan pitkiä, joskus jopa vuosia. Perusversiot blendataan kuten lambic-maailmassa gueuzet - lopulliseen tuotteeseen menee jonkin verran tynnyrikypsytettyä ja jonkin verran nuorta kypsyttämätöntä olutta.

Rodenbachin Vintage on jonkin sortin rajoitettu harvinaisuus, joka julkaistaan aina vuosittain - sitä ei blendata, vaan se on 100% tynnyrikypsytettyä ja yksi erä tulee aina yhdestä tynnyristä. Vuosiluku 2012 on oluen valmistusvuosi ja tämä BOTW:n kautta Alkon tilausvalikoimaan viime lokakuussa tullut erä oli tynnyristä numero 170. Lambic -tyylisistä vastaavia sekoittamattomia on ainakin Cantillon Grand Cru Bruocsella, jota pääsin netistä tilattuna maistamaan vuonna 2011. Ostin tämän tosiaan siis jo viime syksynä tai alkutalvesta, mutta se on odotellut maistoa siitä asti. Tällainen hapanolut on minulle aina spesiaalimpi nautinto ja vaatii sen oman spesiaalin hetkensä, jotta raaskii korkata. Säilyvyyttähän näillä piisaa, joten sinänsä kiirehtiminen olisi aiheetontakin. 
"Rodenbachin panimolla on kaikkiaan 294 tammista kypsytystynnyriä, näistä osa on 150-vuotiaita ja yhä toiminnassa! Rodenbachin panimomestarit valitsevat vuosittain parasta olutta tuottaneen tynnyrin ja tästä pullotetaan tuon vuoden Vintage." -botw.fi


Kirkas punainen olut, jonka vaahto on keskiverto, mutta laskee melko nopeasti ohueksi kerrokseksi oluen pinnalle. Tuoksu on happaman kirsikkainen, herukkainen, kevyesti maanläheisen lantainen ja tammimainen. Mehutiivistemäistä makeuttakin tuoksuun hieman kerääntyy. Maku on sopusuhtaisesti makea ja hapan. Alkumaku alkaa makeana ja herukkaisen mehumaisena, mutta kääntyy sitten nopeasti happamamman kirsikkaiseen ja kevyen hapokkaaseen suuntaan. Hyvä suutuntuma, miellyttävää pehmeyttä, mutta sitten kuitenkin kirpakkaa happamuutta. Monimuotoista ja herkullista nautittavaa. Kitalakeen jaa napsuvan hapan kuorrute. Varsin leivosmainen ja jälkiruokainen tuntuma - raparperipiirakkaa omalta maalta ja tällaista taidolla valmistettua olutta... aiai, siinä olisi yhdistelmä. Tykkään kovasti.

Yhteenveto

Kirpakkuutta ja makeutta sopivassa suhteessa
ARVOSANA: 9

Maistelussa Brewdog Punk IPA

4 kommenttia
 
No niin! Brewdog tosiaan tempaisi melkoiseksi hitiksi sosiaalisessa mediassa osoittautuneen #DIYDog -kampanjan julkaisemalla kaikki reseptinsä täysin avoimiksi. Itse analysoin Punk IPAn reseptiä jo #DIYDog avauspäivänä ja nyt olette sitäkin juttua lukeneet enemmän kuin mitään julkaisemaani pitkään aikaan. Jotain taikaa tässä oluessa siis täytyy olla. 

Täytyy olla rehellinen ja sanoa, etten ole tätä "post modernia klassikkoa", kuten panimo oluttaan kuvailee, maistanut herran aikoihin. Nyt otan oluen rennosti grillikotamaisteluun, mutta suuremmalla mielenkiinnolla kuin yleensä - onhan resepti nyt tiedossa. Nyt voidaan nimittäin alkaa bongailemaan - mikäs humala tää on? Näinkö Caramalt vaikuttaa suutuntumaan? ...ja niin edelleen. 

Tunnelma on jo valmiiksi kohollaan. Olin vanhimman poikani kanssa jäähallilla katsomassa hienoa liigakiekkoa ja oma joukkue voitti. Iltapäivällä ennen hallille lähtöä kääräisin parit porsaan ribsit folioon ja pistin uuniin matalalla lämmöllä kypsymään. Haen ne tästä blogijutun kirjoittamisen jälkeen tulelle vielä väriä ottamaan, ennen kuin tarraamme rouvan kanssa kiinni. Ulkona on pikkupakkanen ja kodan stereoissa soi aina niin positiivinen Martti Servo & Napander. 

 

Punk IPA kaatuu lasiin vaaleana, hieman oranssihtavana ja utuisena. Pullon pohjalla on pienet hiivasakat, jotka jätän alkuvaiheessa kaatamatta oluen sekaan - näin humalointi on terävimmillään. Tuoksu on kyllä melkoista hedelmänektaria sellaisella kukkaisella ja terävän tuoreella tavalla. Pulloni on näemmä erää 369, parasta ennen 13/07/16. Päiväys tuskin on vuodeksi eteenpäin, tai jos on, niin hienosti tuoreen humalan tuntu on kestänyt. Yritän nyt löytää Nelson Sauvinin mustaherukkaisuutta tuoksusta, mutta en tiedä oikein löytyykö sitä. Enemmän tämä on sellainen raikkaan sitrusmainen, passionhedelmäinen ja runsaan kukkainen. Aprikoosimaisuuttakin ja ylipäätään sellaista tarkemmin erittelemätöntä melko pehmeän tuntuista nektarimaista "hedelmäosastoa". 

Hyvä tuoksu kyllä, mutta voimakkuus ei ole sitä nenäkarvat erektioon saavaa megatykitysosastoa, jota vahvemmissa ja runsaammin katkerohumaloiduissa - eli arviosivuilla tyylin kärkisijat valtaavissa - esimerkeissä on. Tämä on pehmeämpi ja hedelmäisempi - katkero- ja aromihumalathan on suureksi osin korvattu pelkällä kuivahumalalla. Ei oikeastaan pöllömpi ratkaisu, miellyttävä tätä on ainakin on nuuhkia ja siemailla. Maku on runsaan hedelmäinen, kukkainen ja sellainen miellyttävän öljyinen. Puraisee alussa, mutta on se kyllä pehmeä tuo katkero. Tämä on sellainen hedelmämehu - koko kansan IPA, paitsi ehkä kovimpien IPA-fanien tai Jalasjärven turkistarhaajien. Ei tästä katkerofriikki kiksejä saa. Nelson Sauvinin herukkapuskaa löytyy nyt mausta keskivaiheilta melko varmasti. Maltaisuus ei juuri maistu, mutta runko kantaa vahvuuden ja humaloinnin hyvin. Enemmän tämä kuiva on kuin makea - karamellimallastahan oli viitisen prosenttia. Se vaikuttaa sopivalta määrältä näin kevyelle IPAlle. Lasillinen kaatuu vaivatta ja olut maistuu koko ajan miellyttävälle. Hiilihappoja on sen verran maltillisesti, että oluesta saa nauttia ilman bulkkikaman kanssa pakollista röyhtäilyä. 

On se hyvää. Kyllä se kuivahumalointi vaan hieno asia on. Pakostakin tässä jää miettimään, että eikö olueen voisi saada ne molemmat ääripäät - äärimmäisen katkeron ja äärimmäisen hedelmäisyyden? Seuraaviin omiin IPA-tyylisiin pitää nostaa kuivahumalan määrää reilusti.