Maistossa Brasserie des Légendes Quintine Blond, Quintine Amber ja Hercules Stout

0 kommenttia
 

Sain tuossa toissaviikolla Belgiasta olutlähetyksen ja nyt maistellaan sen antia. Kyseessä siis uusi olutkauppa Belgian Beer Bank, joka jatkaa Belgiuminaboxin jalan jäljissä. Saamassani laatikossa oli kolme olutta Brasserie des Légendes panimolta, joka oli minulle aiemmin täysin tuntematon panimo. Panimo muodostui nykyiselleen vuonna 2006 kun kaksi Hainautilaista panimoa Brasserie des Géants ja Brasserie Ellezelloise yhdistyivät yhden omistajan alaisuuteen. Molemmat panimot silti toimivat erillisinä tuotantolaitoksina edelleen, mutta yhteisen nimen alla. Nämä nyt maistamani oluet on kaikki valmistettu Ellezelloisella.

Maistellaan vaaleimmasta tummimpaan, eli Blondella lähtee ja Hercules Stoutiin lopetellaan.


Brasserie des Légendes Quintine Blonde
8% | Vesi, ohramallas, humala, hiiva
 
Kultaoranssi olut mittavalla kestävällä tiheäkuplaisella vaahdolla. Tuoksussa on hunajaa, hunajamelonia ja kypsää päärynäisyyttä sekä mausteisuutta. Ei sellaista terävää päärynänkuorimaista ”belgihedelmää”, vaan pehmeämpää. Maku on myös belgiblondeksi jokseenkin tuhdin täyteläinen ja makeakin. Mausteisia käymisestereitä tulee hiivasta mukaan. Viehättävää hedelmäisyyttä kuitenkin löytyy myös ja loppuvedossa vielä kohtuullisesti katkeruuttakin. Lopulta varsin tasapainoinen esitys ja juotavuudeltaan miellyttävä blonde. Hedelmäisemmät ja vaaleammat ovat kuitenkin enemmän omaan makuuni. 

Brasserie des Légendes Quintine Amber
8,5% | Vesi, ohramallas, humala, hiiva 




Punertava olut, jonka vaahto on runsas ja kuohkea. Tuoksussa on marjaisuutta, karamellia ja kuivattua hedelmää. Marjainen, hieman jopa toffeemainen ote pinnalla. Ei läheskään niin raikas kuin ei niin kovin raikas blondekaan, vaan selkeästi marjaisempi ja tuhdimpi. Maku on myös marjainen ja hieman hapankirsikkainen sekä liiankin tuhdin maltainen. Jos ainesosaluetteloa on uskominen niin olut on täysmaltainen eli keventävää sokeria ei ole käytetty. Belgityyleissä sokeri kuitenkin on avainasemassa nimenomaan vahvuuden, raikkauden ja sopivasti kepeän suutuntuman maagisessa kolmiossa. Amberin toki kuuluukin olla maltaisempi ja täyteläisempi kuten tämäkin on, mutta tasapainottavia elementtejä voisi olla enemmänkin. Yllättävä hapankirsikkainen maku, varsinkin kun mausteita ei etiketissä mainita. Ei huono, mutta voisi olla raikkaampikin. Makeampi amberi, mutta paljon hyviä makuja seassa. 

Brasserie des Légendes Hercule Stout
9% | Vesi, ohramallas, humala, hiiva 


No nyt on sitten yllättävämpi belgiolut eli stout, vaikka toki näitä sielläkin muutamat panimot tekee. Kovimpana belgistoutina mieleen tulee ehkä Struisen Black Albert. Ei aivan mustaa vaan lasin reunoilta läpikuultavan rusehtavaa olutta. Tiheäkuplainen kuohkea vaahto on beigevivahteinen. Tuoksussa on kunnolla paahteista mallasta, konvehtimaista suklaisuutta, lakritsia ja hieman maitosuklaatakin. Ihan siis stoutin tai imperial stoutin tuoksu. Vahvuutta kuitenkin on. Maussa sama meno jatkuu. Pehmeää, täyteläistä, suklaista. Hyvä pieni makeus ja täyteläinen suutuntuma. Katkeruutta riittävästi taustalla. Hiilihapotkin sopivan maltilliset vaikka vaahto belgityylisen mittava olikin. No perkule, ihan on kunnollinen stout. Ei mitään sellaista ”belgityylistä” vaan ihan rehti imperial stout. On hyvä!

Varsin mukava oli tutustua legendojen panimon tuotantoon. Ei ihan kärkipään tekemistä omaan makuuni, vaan maltaisempia ja täyteläisempiä kuin "keskiverto" belgit. Sellaisia "helppoja" tavallaan.

Maistelussa: Moose On The Loose The End Imperial Stoutit

0 kommenttia
 
Porilainen pienpanimo Moose On The Loose on tullut tiensä päähän. Panimolaitteisto ainakin osittain ja pääpanija Kalle Hirvikoski jatkavat kuitenkin Pirkkalan Citymarketin yhteyteen perustetussa Panimo Himossa. Viimeisenä oluena Mooselta tuli ulos The End imperial stout sekä perusversiona, että tynnyrikypsytettynä. Kävin panimolla ennen juhannusta ja ostin tietysti molemmat versiot. 
 
Otin perusversion reppuun ja kipusin pienen matkan läheiselle Kokkovuoren huipulle auringonlaskua katselemaan.  

Moose On The Loose The End
10% | Vesi, ohramallas, humala, hiiva 
 
 
Täysin sysimusta olut muhkealla mokkaisella vaahdolla. Näyttävä on ainakin. Tuoksu on houkutteleva. Siinä on runsaasti tummaa paahteista maltaisuutta, joka saa suklaisia ja kahvimaisia piirteitä. Hieman tummaa marjaisuutta mustaherukan tapaan. Hieman myös humalaisuutta. Vahvan oluen intensiivinen tuoksu imperial stoutin peruspalikoin. Tuoksu jo vakuutti, mutta maku vakuuttaa vielä enemmän. Täyteläistä ja pehmeää maltaisuutta. Suklaisuutta muhkeasti. Täyteläinen suutuntuma kantaa aina runsaan lakritsaiseen loppumakuun asti, jossa humalanpuraisuakin kertyy maltillisesti. Alkoholi lämmittää nielaisun jälkeen rinnassa miellyttävästi. Onpa muuten todella muhkean maltainen imperial stout, mutta ei kuitenkaan liiallisesti makea. Kokonaisuus toimii erinomaisesti ja miten upea suutuntuma! Kunnon hyvää! 
 
Lähdin tässä vaiheessa sitten Kokkovuorelta alas omaa terassia kohden. Kahta näin vahvaa ei viitsi maistella kallioisen polun takana, vaikka ei siinä mitään sinänsä vaikeita kohtia olekaan. Kotona korkkasin sitten tynnyröidyn version.
 
 
Speksit on samat kuin perusversiossakin, mutta olutta on kypsytelty kuukausia Laphroaig savuviskitynnyrissä. Vähävaahtoisempi kuin perusversio, mutta sama tummahkon mokkainen väri vaahdossa. Tuoksussa perusversion muhkean maltainen tuntu on vaihtunut selvästi savuisempaan suuntaan ja vaniljaisuuttakin on. Suklaisempi tuntuma on tästä osittain peittynyt tynnyrin tuomien aromien alle. Maussa on kuitenkin edelleen tarvittavaa täyteläisyyttä, vaikka makeus onkin osittain vaihtunut tiukempaa viskimäisyyteen. Savuisuus nousee hienosti esiin ja minulle tulee jotain madeiramaista hedelmäisyyttäkin mieleen - sellaista mitä perusversiossa ei ollut. Tyylikäs on tämäkin. Alkoholi jo viskimäisten makujen takiakin tuntuu olevan enemmän pinnalla eikä pehmeys tietenkään ole perusversion veroinen, mutta kyllä tämä laadukas versiointi on. Perusversio sopi minun makuuni hieman paremmin, mutta kyllä tästäkin runsain mitoin nautintoa saa ammentaa. 
 
Tässäkö tää oli? Kysyy Arttu ja siinä se tosiaan Moosen osalta oli, mutta onneksi näemme ja saamme maistaa Päähirven osaamista jatkossakin Panimo Himon oluissa. On se hemmetin kutkuttava ajatus, että tällaisiakin herkkuja voi tulevaisuudessa Pirkkalassa ostaa ihan Citymarketista - kulkematta Alkon kautta. Siinä on tiettyä kapinallisuutta ja keskisormea siinä määrin että wanha sahtipartakin tykkää. Kiitos Mooselle menneistä ja Himolle lykymbotkui ahterpeileihi, niin kuin Raumalla on tapana sanoa.

Juhannussahdit vertailussa

0 kommenttia
 
Sitten maistoon satakuntalaisten sahtien kattaus juhannuksen kunniaksi - vaikka eihän toki vielä olla edes juhannusaatossa, mutta otan tässä löysät pois heti alkuun. Minulla on täällä viisi eri sahtia maistossa:

1. Moose On The Loose Sahti
2. Reittausblogi Juhannussahti
3. Linden Brewery Sahti (ohra)
4. Japon juhannussahti
5. Linden Brewery Sahti (ohra ja ruis)
 
Moose On The Loosen tämän juhannuksen sahti ja samalla panimon viimeinen sahti on Pehkolan Mallastamon artesaanimaltaista tehty. Panimo ja mallastamo loivat yhdessä tätä sahtia varten oman sahtimallassekoituksen. Vahvuutta Moosella tutut 9%, mausteena humalaa ja katajaa. Toisena oma vaalea juhannussahtini jossa Viking Maltin perinteistä sahtimallasta ja hieman myös kaurahiutaleita. Mausteena katajan ja humalan lisäksi kuusenkerkkää kun oli sahtia pannessa kerkän sesonki päällä. Vahvuutta 7%. Kolmantena sitten paikallisen eli raumalaisen Lindenin sahti, jossa ohramallasta. Vahvuutta 8,2%.  Neljäntenä Eurajoelta Japo Ruohosen eli moninkertaisen SM-kisojen seiskan juhannussahti, josta ei tarkempaa reseptiikkaa tai speksejä ole maistellessa tiedossa. Viidentenä sitten Linden Breweryn toinen sahti, jossa ohramaltaan lisäksi ruismallasta (Cararye) mukana. Vahvuutta vähän toista versiota enemmän, tarkalleen 8,8%. 

Otan nämä viisi sahtia nyt sahtikisojen tapaan maisteluun eli pienet lasilliset rinnakkain. Ei tosin sokkona, vaan tiedän kyllä maisteltavat sahdit. Tarkoitus siis kuitenkin pienestä lasillisesta määritellä jonkinlainen paremmuus tai ainakin nostaa esiin tämän hetken ykkönen. Minullahan on näitä vähintään litra kutakin ja omaa sahtia tietysti enemmänkin, joten maistelu toki jatkuu viikonlopun läpi ja mielipiteet saattavat muuttua, otan siihen vapauden. Otan tähän juttuun kuitenkin ensifiilikset ja sahtikisamaisen arvioinnin. Sahtipullot siirsin kuvien ottamisen jälkeen kylmälaukkuun pois kesän lämmöstä.


Ulkonäköön ensin. Kolme ensimmäistä ovat hyvin pitkälti saman värisiä (kuvassa erot selkeämmin esillä kuin livenä). Moose ehkä hieman punaisempi. Japon juhannussahti on näistä tummin ja Lindenin ruismaltaalla höystetty sahti sitten vähän kolmea ekaa tummempi. Lindenin ja Japon sahdit ovat lasin pohjalta hieman läpikuultavia, Moosen ja minun oma sahtini läpinäkymättömän sameita. 




Sitten tuoksuihin. Aloitetaan vasemmalta. Moosen sahti on tuoksultaan voimakkaan maltainen, ruista mukavasti. Oma sahtini on Moosea selvästi mausteisempi ja katajaisempi, ei niin voimakkaan maltainen vaikka perinteinen sahtimaltaan tuoksu löytyy kyllä. Lindenin ohrasahti on hyvin perinteisen sahdin tuoksuinen - banaanikonsentraattia, mallasta ja hieman katajaisuutta. Japon sahdissa kataja nousee selvästi esiin ja mallaspohjassa on hieman kaljamaltaan mämmimäisyyttä. Lindenin ruismallasta sisältävä sahti muistuttaa pitkälti pelkkää ohraa sisältävää versiota, mutta ei tunnu aivan niin banaaniselta. Hyvältä sahdilta tuoksuu jokainen. Rankkaan tuoksun perusteella kärkeen Lindenin ohrasahdin ja Moosen. Muut kolme samalla viivalla.

Aloitetaan maistelu rivin toisesta päästä. Numero vitonen eli Lindenin ruismallasta sisältävä sahti ensin. Hyvä täyteläinen suutuntuma, pehmeä ja miellyttävä. Maussa reilusti mallasta, tuhdisti banaania ja nielaisussa varsin tukevasti myös katajaa. Vahvuus lämmittää. Nelonen eli Japon sahti on vielä täyteläisempi ja selvästi hedelmäisempi. Humalaa on tuntuvasti, mutta ei katkeroa, vain aromia. Mallaspohja myös edellistä tummempi ja hiivan käymisessä tuottama banaani selvästi pienemmässä roolissa. Numero kolmonen eli Lindenin ohrasahti on niin ikään sopivan täyteläinen, ei niin paksua kuin edellinen, mutta runkoa silti piisaa. Maku on tässä hyvin puhtaan sahtimainen - mallasta, banaanimaista hedelmäisyyttä ja pehmeä miltei huomaamaton loppu. Vain hieman katajaisuutta nielussa. Toistaiseksi kaikkein juotavin näistä. Oma sahtini, eli numero kaksi, on myös mukavan täyteläinen, loppupaino 1.030. Kataja tekee tähän selvästi neulasmaisimman purennan ja kuusenkerkkäkin maistunee hieman mausteisena. Banaania on vähänlaisesti, mutta humala maistuu hedelmäisenä (Mandarina Bavaria). Setin hedelmäisin ja raikkain toistaiseksi, mutta ei niin "sahtimainen" kuin esim. Lindenin ohrasahti. Hieman sellaista sahtiin kuulumatonta "rapsakkuutta". Numero yksi eli Moosen sahti on täyteläinen, voimakkaasti maltainen ja myös varsin katajainen. Banaani ei niin suuressa roolissa kuin Lindeneissä, mutta kyllä sitäkin on. Tosi pehmeä suutuntuma tässäkin ja lämmittää vain hieman nielaisun jälkeen. Hieman jopa lakritsimaisuutta jälkimaussa, mutta vain hieman. Tosi miellyttävän makuinen, kuten setin kaikki muutkin sahdit. 

Vaikea on suoriltaan laittaa paremmuusjärjestykseen ja lasitkin ovat vielä puolillaan, joten maistellaan toiseen suuntaan takaisin ja koitetaan luoda eroja. 
 
Moose siis maukas ja maltaisuudessa on selkeästi erilaisempaa otetta kuin näissä muissa, jotka on pääosin Vikingin sahtimaltaasta valmistettu. Se on maltaisempi, viljaisempi ja "syvempi" tietyllä tapaa. Juotavuus myös hyvä. Tuhdin makuinen. Omani varsinkin Mooseen verraten on selvästi kepeämpi, vaikka täyteläisyyttäkin löytyy. Mallas ei ole niin voimakas ja hedelmäisyyttä on enemmän. Lindenin ohrasahti on korkealla kirjoissani voittamaan koko skaban. Tämä maistuu nimittäin sahdilta, perinteiseltä sellaiselta. Hyvin on hiiva antanut banaania. Nielaisun jälkeen vähän terävää katajaa, varsinkin nyt kun sahti on hieman ehtinyt jo lasissa lämmetä (niin ei toki yleensä tapahdu). Japon sahti on kyllä selvästi humalaisin, oikein öljyinen kuivahumaloinnin tuntu suussakin vielä muutenkin varsin täyteläisen sahdin päälle. Mallaspohja setin tummin, mutta ei raskas vaan juotavuus tässäkin mallillaan. Oikein hyvä. Lindenin ruismallasta sisältävässä sahdissa on sama hyvä tuntu kuin tuossa vain ohraa sisältävässä versiossakin, mutta nyt tuntuu että on myös enemmän karaktääriä - eikös sivistyssanaa voi maistelun tässä vaiheessa jo käyttää? Luonteikkaampi siis, eikä sitä terävää katajaa lopussa.
 

 
Lasien miltei tyhjennyttyä näyttää siltä että oma sahtini on väriltään selvästi vaalein. Japon edelleen tummin, mutta marginaali on kaadosta pienentynyt tai sitten vaan luulen niin. Olipa muuten viisi tosi hyvää sahtia tässä maistelussa. Tuulitakkini suhahtaa ja käännän takkia sen verran että Lindenin ohrasahdin sijaan nostaan ykköspaikalle Lindenin ruismallastakin sisältävän versioinnin eli numeron viisi. Siinä on se perussahdin tuntu banaaneineen ja maltaisuuksineen, mutta siihen vielä "sitä jotain" päälle ja toki vahvuuttakin hieman perusversiota enemmän - ei se silti maistu, kuten ei yhdessäkään näistä.. Loput neljä ovatkin sitten aika samoilla viivoilla. Moosessa on selvästi erilainen maltaisuus. Muissa on kuitenkin Viking Maltin sahtimallas pääroolissa ja siinä Pehkolan arteesaanimaltaat. Se olkoon tässä kohtaa siis niukasti toinen ennen kaikkia kolmea muuta jotka tulevat vielä niukemmalla marginaalilla kolmansiksi. Eli Moose kakkoseksi. Muita ei oikein pysty rankkaamaan ja kun itse on yhden tehnyt niin on kyllä jäävikin. Hienosti kypsyneitä kunnollisia sahteja kaikki. Omani oli setin hedelmäisin ja Japon Eurajoen sahti tummin, täyteläisin sekä humalaisin. Lindenit erinomaisia perussahteja ja Moosella maltaisuudeltaan eksoottisin ja erittäin viehättävä runsasmakuinen sahti. 

Tässä siis yhden lasillisen perusteella tehdyt arviot, mutta kylmälaukkuun sujahtaneisiin pulloihin toki jäi vielä useampi lasillinen kutakin jäljelle joten mielipide saattaa elää juhannuksen edetessä. Tässä kuitenki sahtikisamainen yhden mukillisen mittainen ja kohtalaisen ripeä arviointi näistä hienoista juomista. Lasien tyhjennyttyä huomaan että kyllä niissä potkua oli. Tunnelma on ns. korkealentoinen.
 
Hyvää juhannusta kaikille!

Linden Brewery 5 Vuotta Juhlaolut Farmhouse Ale

0 kommenttia
 
Aika juoksee niin nopeasti että raumalainen paikallispanimomme Linden Brewery täyttää jo viisi vuotta. Jututin olutmestari Lindeniä samana päivänä kun panimo sai viralliset luvat syyskuussa 2016 eikä siitä vielä niin pitkä aika tunnu olevan. Panimon rakentaminen oli aloitettu jo toukokuussa 2016, eli viisi vuotta on nyt jo täynnä. Korkeasta tasostaan niin laadun kuin hiotun reseptiikankin puolesta tunnetuksi tullut panimo ei juhlaoluen tapauksessakaan mene sieltä missä aita on matalin. Isoon pulloon korkilla suljettu olut huokuu panimon alkuajoilta tutun Pi.La farmhouse alen henkeä, mutta reseptiä on muokattu vahvempaan suuntaan. Alkoholipitoisuus on nyt oluttyylille ominainen 7,5%. Mallaspohjassa on ohramaltaan (Pilsner, Vienna) lisäksi vehnämallasta ja humalapuolella Sorachi Ace on saanut kaverikseen Citran. Oluen pääasialliset aromit tulevat kuitenkin edelleen belgihiivan (Safale BE-134 Belgian Saison) tuottamista käymisestereistä ja juhlavat hiilihapot jälkikäytetään pullossa shampanjahiivalla. Tämähän on niin spekseiltään kuin pakkaukseltaan (isot belgit!) aivan kuin blogistin päiväunista repäisty, mutta ei tätä kuitenkaan minua varten ole tehty - tekijällä vaan sattuu olemaan samansuuntainen maku ja hyvä niin. 

Linden 5 Vuotta Juhlaolut
Farmhouse ale | 7,5% | Vesi, ohramallas, vehnämallas, humala, hiiva


 
 
Korkki on kuulemma tosi tiukka ja sen avaamiseen sain sellaiset vinkit, että kannattaa pistää korkki ensin poikki puukolla ja avata sitten korkinavaajalla. Tämä metodi toimikin hyvin ja pullo aukesi iloisen poksahduksen saattelemana. Tavara pysyy kuitenkin säyseästi pullossa, ”savuaa” vain suuaukolla. Väriltään juhlaolut on utuisen oranssinen ja vaahtoaa runsaasti. Rauhallisellakin kaadolla saa tiheäkuplaisen kumpuilevan ja painovoimaa uhmaavan vaahdon aikaiseksi. Näin sen pitää ollakin kun pullossa jälkikäytetään aitoon tapaan. Tuoksussa minulle ensimmäisenä nousee esiin mausteiset ja päärynänkuorimaiset saisonhiivan käymisesterit ja sen jälkeen varsin voimakkaana myös Sorachi Acen sitruunaruohoinen ja limemäinen aromikkuus. Humalalajikkeesta ei voi erehtyä ja myös sen pohjana toimineen panimon alkuajoilta tutun Pi.La farmhouse alen henki on sen myötä tässä vahvasti mukana. Raikas ja kunnolla aidon belgimäinen saisonin tuntu tuoksussa. Olut on suussa kuiva, mutta täysmaltaisena ei kuitenkaan rutikuiva vaan runkoakin on sopivasti. Täytyykin olla, että vahvuus, katkeruus ja runsaat hiilihapot saavat edes hieman vastakaikua makeasta. Erittäin onnistunut ja juhlava suutuntuma. Katkeruus jatkuu pitkälle jälkimakuun mausteisena ja edelleen humalien hedelmäisiä kaikuja heijastellen. Oluen päämaut tulevat tässä ehdottomasti hiivan käymisestereistä ja humalista. Hiivasta belgioluille ominaista pirskahtelevan päärynäistä hedelmäisyyttä ja miltei jopa pippurista mausteisuutta. Humalista taas se Sorachi Acen tunnistettava sitruunaruohoisuus ja limemäisyys on koholla ja ehkä siitä sitä tilliäkin hieman esiin saa. Citra jää Sorachin jalkoihin ainakin minun suussani, mutta kyllä herukkaisuuttakin löytää jos etsii. On sitten niin todella hyvää. Kevyempi Pi.La maistui aiemmin hyvin ja tämä kun vielä nostaa vahvuuden ja sitä kautta maun intensiteetin sekä suutuntuman jykevyyden sinne kunnon lukemiin niin onhan siinä voittava kombinaatio. Tämä pullo oli saatu, mutta näyttää siltä että Harri saa vetää ostohousujakin jalkaan kunhan pullot saadaan panimon myymälään julki.

Tätä on tehty kuulemani mukaan sellainen n. 600 pullon erä ja pääasiallinen myyntipaikka on panimon oma myymälä. Joihinkin ravintoloihinkin olutta voi mennä, mutta muualta ei tätä erää tule saamaan. Se on edelleen se alkoholipoliittinen realiteetti tässä maassa.

Reittausblogi onnittelee ja kiittää Linden Breweryä ja Mikko Lindeniä menneistä viidestä vuodesta ja toivottaa isosti onnea tulevaan!