Rodenbach - Flanders Red Ale tyylin kuningas

1 kommenttia
 
Rodenbach perustettiin 200 vuotta sitten Belgiassa Roeselaren kaupungissa neljän veljeksen, Pedron, Alexanderin, Ferdinandin ja Constantijnin toimesta. Käänteentekevä hetki panimon historiassa koettiin sitten vasta vuosikymmeniä myöhemmin kun Pedron pojanpoika haki Englannista oppia oluen valmistukseen. Matkalta tarttui mukaan tapa kypsyttää oluita tammiastioissa ja sekoittaa sitten kypsynyttä olutta ja nuorta kypsymätöntä olutta keskenään. Panimo hankki isoja tammifoedereita ranskalaisilta viininvalmistajilta ja niin nykyinen Rodenbach - Flanders Red Ale tyylin kiistaton hallitsija - alkoi muotoutua.

Tammifoederien jylhää rivistöä (kuva: Palm.be)



 
Tänä päivänä panimolla lienee yksi maailman suurimmista tammikypsytyskapasiteeteista - kellareissa on 294 tammifoederia, joista pienimmät ovat tilavuudeltaan 120 hehtolitraa ja suurimmat peräti 650 hehtolitraa eli 65000 litraa. Monen pienpanimon vuosituotanto voitaisiin siis sijoittaa yhteen Rodenbachin tammiastiaan. Vanhimmat näistä foedereista ovat niinkin kaukaa kuin vuodelta 1830. Panimolaitteisto, jolla vierre keitetään ja käymisastiat joissa nuori olut ennen kypsytystä käy ns. alkoholikäymisen ovat kuitenkin moderneja. Rodenbach vierre hiivataan sekoituksella jossa on kahdeksaa eri hiivakantaa ja lisäksi hieman maitohappobakteereita. Käymisen jälkeen vierrettä kypsytetään ja käymistankkien pohjalle kertynyttä hiivaa kerätään pois. Tammifoedereihin menee sitten miltei kirkasta kypsymätöntä olutta, ei siis enää vierrettä. Foedereissa alkaa tietysti astian pinnoilla kasvava villihiiva vaikuttamaan hitaasti, mutta olennaisesti Rodenbachin makuprofiiliin. Olutta kypsytetään jopa kaksi vuotta ja valmiit myytävät oluet ovat sitten monesti sekoitteita eri foedereista ja eri ikäisistä oluista. Yleensä sekaan laitetaan osa myös kypsymätöntä nuorta olutta, joka vähentää lopullisen tuotteen hapokkuutta. 

Maistelen tässä kolme eri Rodenbach versiota, jotka kaikki sain Belgian Beer Bank verkkokaupalta - siinä muuten kauppa joka sinun kannattaa tsekata.

Rodenbach Alexander
5,6% | Sisältää ohramallasta & 1,3% hapankirsikkamehutiivistettä
 
Tämä lienee lähinnä Rodenbachin ihan perusversiota. Siinä kerrotaan olevan kaksi kolmasosaa nuorta kypsymätöntä olutta ja yksi kolmasosa kypsynyttä. Lisäksi tähän on lisätty hapankirsikkamehua, kun muut Rodenbach versiot ovat maustamattomia.
 

Kaunis meripihkanpunainen ja kirkas olut, jonka vaahto on kuohkea. Kirkkaus ei välity kuvasta kun lasi hikoilee kosteassa elokuun illassa. Tuoksu on tuttua Rodenbachia - siinä on hapankirsikkaisuutta, tyylikästä tammea, aavistus vaniljaa ja mielestäni myös kanelilla maustettua omenapiirakkaa. Maltaisuus tuoksuu myös. Suutuntuma on hyvin miellyttävästi hapan. Se on tavallaan pehmeää, mutta se on kuitenkin suuta supistavan hapokasta. Olut kuitenkin pysyy myös varsin täyteläisenä koko ajan. Maku on enimmäkseen hapankirsikkainen ja lempeän tamminen, todella hyvää. Sopivasti makeutta, jonka hapokkuus sitten tasoittaa harmoniaan. 
 
Rodenbach Grand Cru
6% | Sisältää ohramallasta
 
Grand Crussa on kaksi kolmasosaa pitkään kypsynyttä olutta ja yksi kolmasosa nuorta. 


Samanlaisesti meripihkaisen amberi ja kirkas olut. Vaahtoaakin mukavasti. Tuoksu on Alexanderia hieman tiukempi. Kirsikkaisuus pienemmässä roolissa ja tallimaista nahkasatulaa hieman mukana - muuten selkeästi samansuuntaista. Suutuntumassa on iso ero - tästä puuttuu se mehumainen makeus ja suuta supistavan hapokkuuden taso on sitäkin kautta intensiivisempi. Alexander oli siis noviiseille pehmennetty versio ja tässä mennään nyt heti aivan toiselle tasolle. Sellainen tietty maltainen makeus tästäkin löytyy, eikä hapokkuus mene liiallisen teräväksi, mutta ero Alexanderiin on selkeä. Tammifoederissa kypsyttely on kuitenkin selkeästi se Rodenbachin ydin - maku on kerrassaan miellyttävä. Tynnyriä on mukana juuri sopivasti. Kokonaisuus on ennen kaikkea tasapainoinen, makeutta, mutta myös hapokkuutta ja sopivasti kireä suutuntuma. Tyylikästä tavaraa kaikin puolin.

Rodenbachit ovat lempeämpiä kuin lambicit, mutta valovuoden perusmaitohapposoureja maukkaampia - näissä on syvyyttä. Oud Bruinit ja Flanders Redit ovat jostain syystä minulle aina maistuneet, vaikka harvoin niitä itse tilaan, mutta kun happamat tehdään tällä tyylillä niin tykkään kyllä. 

Rodenbach Vintage 2017
7% | Sisältää ohramallasta

Sitten kirsikkana kakun päälle vielä Rodenbach Vintage 2017. Vintaget ovat sekoittamattomia yhdessä tynnyrissä tai foederissa kaksi vuotta kypsyneitä Rodenbacheja. Vain parhaat foederit päätyvät Vintage pulloihin, vakuuttelee etiketissä oikein allekirjoituksen kera panimomestari Rudi Chequire. 
 
 
Lasissa olut on kauniin punaruskea, ehkä hieman tummempi kuin aiemmat kevyemmät versiot. Tuoksu on upea - sopusuhtaisesti tammimaisuutta, kirsikkaisuutta ja jopa vaniljaisuutta. Tuoksu ei ole suoraviivaisen kirsikkainen, vaan muutakin hedelmäisyyttä löytyy, mutta näistä kolmesta tässä on selvästi eniten tuota tynnyrin tammea - mutta kuitenkin edelleen kokonaisuuteen hienosti istuen. Suutuntumaa kiristävä hapokkuus iskee alussa myös aiempia voimakkaampana, mutta keskivaiheilla jo vahvempi runko laannuttaa sitä mukavasti ja siinä kohdin maun kirsikkavetoinen hedelmäisyys samalla räjähtää valloilleen. Loppua kohti edetään tammimaisuuden ja hennon vaniljaisuuden noustessa. Heti nielaisun jälkeen on oluen nautinnollisin osuus - täydellinen happaman, maltaisen, hedelmäisen ja pirskahtelevyyden harmonia viipyilee hetken, tiivistyen sitten hapankirsikkaiseen jälkimakuun. Setin täyteläisin ja samalla myös happamin - eli edelleen tasapainoinen. Kyllä se niin on, että nuo kaksi aiempaa valmistivat nauttijaa asteittain kohtamaan tämän ultimaattisen Rodenbach version - tämä on näistä kolmesta paras, vaikka toki hyviä nuo kaksi muutakin olivat.
 
Rodenbach on sellainen olutmaailman klassikko ja valmistuksensa puolesta oikeastaan jo taidetta, että suosittelen ehdottomasti jokaiselle. Alkostakin näyttää neljää eri versiota löytyvän, joten välttämättä ei tarvitse edes nettikaupoille lähteä. Pitäkää silmällä myös Fiskarsin Panimon tuotantoa, sillä heillä on käsitykseni mukaan tällä hetkellä kaksi tammifoederia ja sieltä on tullut jo, ja on jatkossakin lupa odottaa, mielenkiintoisia oluita. 
 
Kattavampi juttu Rodenbachista loistavassa Beervana blogissa, joka toimi hyvänä apuna myös tätä juttua kirjoittaessa.

Maistossa RPS Brewing The Darkest Hour stoutit (perusversio & tynnyröity)

0 kommenttia
 
 
No nyt on tullut aika korkata jo melkein pari kuukautta kellarissa sopivan viileitä ilmoja odottaneet RPS Brewingin stoutit. Näyttävät vahalla sinetöidyt käsin pullotetut nollaseiskavitoset on saatu RPS:n Panimomestari Aki Railanmaalta. Raumalla on nyt sopivan tyyni ja seesteinen ilta, eikä itsellä kiire yhtään mihinkään, joten korkataanpa pullot ja vertaillaan rinnakkain. Olut on siis tyyliltään chocolate stout, vahvuutta 7%. Toinen on perusversio ja toista on kypsytetty Kyrö Distilleryn Dark Gin tynnyreissä. Pullot on numeroitu ja perusversion eräkoko näyttäisi olevan 952 pulloa ja tynnyröidyn version 661 pulloa. Saatavuus ainakin kotinautintaa silmällä pitäen rajoittunee panimon omaan myymälään. Perusversiosta rupesin nyhjäämään vahaa irti että pääsin korkkiin käsiksi, mutta tynnyriversiossa sitten tajusin että kun hiukan avaajalla ”kaivertaa” ensin ja sitten vaan korkkaa suoraan niin pääsee aika paljon helpommalla. 
 
The Darkest Hour Chocolate Stout
7% | Vesi, ohramallas, humala, hiiva 
 

 
Molemmat kaatuvat laseihin läpinäkymättömän mustina ja komean beigevaahtoisina. Tuoksuissa on selkeä ero heti kärkeen - perusversiossa on pinnalla paahteista lakritsimaista maltaisuutta, tynnyriversiossa taas raikkaampi selkeän ginimäinen ote ja tummaa marjaisuutta, hiven katajaisuuttakin. Perusversio on tyylikäs ja pehmeä sekä maukkaasti brittisuuntainen stout. On suklaisuutta, on lakritsimaisuutta ja vähän kahvimaisuuttakin. Humalaa nousee lopussa sopivan purevasti, mutta kuitenkin yleisilmeen pehmeänä säilyttäen. Tynnyriversio on hyvinkin erilainen ja jopa eksoottinen - kuitenkin perusversion tyylikkyyden säilyttäen. Ginitynnyrin maut tuntuvat alussa jo dominanteilta, mutta keskivaiheilla ja lopullisesti nielaisun yhteydessä stoutmaiset piirteet nousevat selkeinä pintaan. Mitenkähän tätä kuvailisi... no yhdellä sanalla ginimäinen. Mielestäni perusversiota raikkaampi. On tummaa marjaisuutta, katajaisuutta ja hieman terävämpi loppu. Molempien suutuntuma on keskitäyteläinen, ei mikään muhkea, eikä toki 7% olut sitä vaadikaan. Hiilihappoja on miellyttävän maltillisesti ja giniversiossa on hieman enemmän purentaa, joka tulee nimenomaan ginimäisestä mausta. Perusversio maistuu paremmalta ja paremmalta lasillisen edetessä. Hetken kun on saanut asettua lasissa niin pehmeys vielä korostuu. Otin nämä suoraan noin 16 asteisesta kellarista ulos eikä täällä juuri sen lämpimämpi ole, joten oluen lämpötila ei varmastikaan juuri ole muuttunut. 
 


Molemmat maistuvat minulle erittäin hyvin, vaikeaa ja ehkä tarpeetontakin laittaa mihinkään paremmuusjärjestykseen - molempi parempi. Olen huomannut pitäväni näistä ginitynnyreissä kypsyneistä oluista. Tässäkin se toimi hyvin ja samoin Ruosniemellä oli ginitynnyrissä kypsytetty double ipa, jonka toimivuutta epäröin suuresti, mutta sehän oli aivan todella hyvää sekin. Nyt on arviot naputeltu näistä ja pulloissahan on vielä toisellekin jalalle joten ilta jatkuu täällä tyynessä kesäillassa kiireettömän fiilistelyn merkeissä.

Maistossa Brasserie des Légendes Quintine Blond, Quintine Amber ja Hercules Stout

0 kommenttia
 

Sain tuossa toissaviikolla Belgiasta olutlähetyksen ja nyt maistellaan sen antia. Kyseessä siis uusi olutkauppa Belgian Beer Bank, joka jatkaa Belgiuminaboxin jalan jäljissä. Saamassani laatikossa oli kolme olutta Brasserie des Légendes panimolta, joka oli minulle aiemmin täysin tuntematon panimo. Panimo muodostui nykyiselleen vuonna 2006 kun kaksi Hainautilaista panimoa Brasserie des Géants ja Brasserie Ellezelloise yhdistyivät yhden omistajan alaisuuteen. Molemmat panimot silti toimivat erillisinä tuotantolaitoksina edelleen, mutta yhteisen nimen alla. Nämä nyt maistamani oluet on kaikki valmistettu Ellezelloisella.

Maistellaan vaaleimmasta tummimpaan, eli Blondella lähtee ja Hercules Stoutiin lopetellaan.


Brasserie des Légendes Quintine Blonde
8% | Vesi, ohramallas, humala, hiiva
 
Kultaoranssi olut mittavalla kestävällä tiheäkuplaisella vaahdolla. Tuoksussa on hunajaa, hunajamelonia ja kypsää päärynäisyyttä sekä mausteisuutta. Ei sellaista terävää päärynänkuorimaista ”belgihedelmää”, vaan pehmeämpää. Maku on myös belgiblondeksi jokseenkin tuhdin täyteläinen ja makeakin. Mausteisia käymisestereitä tulee hiivasta mukaan. Viehättävää hedelmäisyyttä kuitenkin löytyy myös ja loppuvedossa vielä kohtuullisesti katkeruuttakin. Lopulta varsin tasapainoinen esitys ja juotavuudeltaan miellyttävä blonde. Hedelmäisemmät ja vaaleammat ovat kuitenkin enemmän omaan makuuni. 

Brasserie des Légendes Quintine Amber
8,5% | Vesi, ohramallas, humala, hiiva 




Punertava olut, jonka vaahto on runsas ja kuohkea. Tuoksussa on marjaisuutta, karamellia ja kuivattua hedelmää. Marjainen, hieman jopa toffeemainen ote pinnalla. Ei läheskään niin raikas kuin ei niin kovin raikas blondekaan, vaan selkeästi marjaisempi ja tuhdimpi. Maku on myös marjainen ja hieman hapankirsikkainen sekä liiankin tuhdin maltainen. Jos ainesosaluetteloa on uskominen niin olut on täysmaltainen eli keventävää sokeria ei ole käytetty. Belgityyleissä sokeri kuitenkin on avainasemassa nimenomaan vahvuuden, raikkauden ja sopivasti kepeän suutuntuman maagisessa kolmiossa. Amberin toki kuuluukin olla maltaisempi ja täyteläisempi kuten tämäkin on, mutta tasapainottavia elementtejä voisi olla enemmänkin. Yllättävä hapankirsikkainen maku, varsinkin kun mausteita ei etiketissä mainita. Ei huono, mutta voisi olla raikkaampikin. Makeampi amberi, mutta paljon hyviä makuja seassa. 

Brasserie des Légendes Hercule Stout
9% | Vesi, ohramallas, humala, hiiva 


No nyt on sitten yllättävämpi belgiolut eli stout, vaikka toki näitä sielläkin muutamat panimot tekee. Kovimpana belgistoutina mieleen tulee ehkä Struisen Black Albert. Ei aivan mustaa vaan lasin reunoilta läpikuultavan rusehtavaa olutta. Tiheäkuplainen kuohkea vaahto on beigevivahteinen. Tuoksussa on kunnolla paahteista mallasta, konvehtimaista suklaisuutta, lakritsia ja hieman maitosuklaatakin. Ihan siis stoutin tai imperial stoutin tuoksu. Vahvuutta kuitenkin on. Maussa sama meno jatkuu. Pehmeää, täyteläistä, suklaista. Hyvä pieni makeus ja täyteläinen suutuntuma. Katkeruutta riittävästi taustalla. Hiilihapotkin sopivan maltilliset vaikka vaahto belgityylisen mittava olikin. No perkule, ihan on kunnollinen stout. Ei mitään sellaista ”belgityylistä” vaan ihan rehti imperial stout. On hyvä!

Varsin mukava oli tutustua legendojen panimon tuotantoon. Ei ihan kärkipään tekemistä omaan makuuni, vaan maltaisempia ja täyteläisempiä kuin "keskiverto" belgit. Sellaisia "helppoja" tavallaan.

Maistelussa: Moose On The Loose The End Imperial Stoutit

0 kommenttia
 
Porilainen pienpanimo Moose On The Loose on tullut tiensä päähän. Panimolaitteisto ainakin osittain ja pääpanija Kalle Hirvikoski jatkavat kuitenkin Pirkkalan Citymarketin yhteyteen perustetussa Panimo Himossa. Viimeisenä oluena Mooselta tuli ulos The End imperial stout sekä perusversiona, että tynnyrikypsytettynä. Kävin panimolla ennen juhannusta ja ostin tietysti molemmat versiot. 
 
Otin perusversion reppuun ja kipusin pienen matkan läheiselle Kokkovuoren huipulle auringonlaskua katselemaan.  

Moose On The Loose The End
10% | Vesi, ohramallas, humala, hiiva 
 
 
Täysin sysimusta olut muhkealla mokkaisella vaahdolla. Näyttävä on ainakin. Tuoksu on houkutteleva. Siinä on runsaasti tummaa paahteista maltaisuutta, joka saa suklaisia ja kahvimaisia piirteitä. Hieman tummaa marjaisuutta mustaherukan tapaan. Hieman myös humalaisuutta. Vahvan oluen intensiivinen tuoksu imperial stoutin peruspalikoin. Tuoksu jo vakuutti, mutta maku vakuuttaa vielä enemmän. Täyteläistä ja pehmeää maltaisuutta. Suklaisuutta muhkeasti. Täyteläinen suutuntuma kantaa aina runsaan lakritsaiseen loppumakuun asti, jossa humalanpuraisuakin kertyy maltillisesti. Alkoholi lämmittää nielaisun jälkeen rinnassa miellyttävästi. Onpa muuten todella muhkean maltainen imperial stout, mutta ei kuitenkaan liiallisesti makea. Kokonaisuus toimii erinomaisesti ja miten upea suutuntuma! Kunnon hyvää! 
 
Lähdin tässä vaiheessa sitten Kokkovuorelta alas omaa terassia kohden. Kahta näin vahvaa ei viitsi maistella kallioisen polun takana, vaikka ei siinä mitään sinänsä vaikeita kohtia olekaan. Kotona korkkasin sitten tynnyröidyn version.
 
 
Speksit on samat kuin perusversiossakin, mutta olutta on kypsytelty kuukausia Laphroaig savuviskitynnyrissä. Vähävaahtoisempi kuin perusversio, mutta sama tummahkon mokkainen väri vaahdossa. Tuoksussa perusversion muhkean maltainen tuntu on vaihtunut selvästi savuisempaan suuntaan ja vaniljaisuuttakin on. Suklaisempi tuntuma on tästä osittain peittynyt tynnyrin tuomien aromien alle. Maussa on kuitenkin edelleen tarvittavaa täyteläisyyttä, vaikka makeus onkin osittain vaihtunut tiukempaa viskimäisyyteen. Savuisuus nousee hienosti esiin ja minulle tulee jotain madeiramaista hedelmäisyyttäkin mieleen - sellaista mitä perusversiossa ei ollut. Tyylikäs on tämäkin. Alkoholi jo viskimäisten makujen takiakin tuntuu olevan enemmän pinnalla eikä pehmeys tietenkään ole perusversion veroinen, mutta kyllä tämä laadukas versiointi on. Perusversio sopi minun makuuni hieman paremmin, mutta kyllä tästäkin runsain mitoin nautintoa saa ammentaa. 
 
Tässäkö tää oli? Kysyy Arttu ja siinä se tosiaan Moosen osalta oli, mutta onneksi näemme ja saamme maistaa Päähirven osaamista jatkossakin Panimo Himon oluissa. On se hemmetin kutkuttava ajatus, että tällaisiakin herkkuja voi tulevaisuudessa Pirkkalassa ostaa ihan Citymarketista - kulkematta Alkon kautta. Siinä on tiettyä kapinallisuutta ja keskisormea siinä määrin että wanha sahtipartakin tykkää. Kiitos Mooselle menneistä ja Himolle lykymbotkui ahterpeileihi, niin kuin Raumalla on tapana sanoa.