Kellarin kätköistä: Fuller's Vintage Ale 2011

0 kommenttia
 
Uudenvuoden aatoksi kaivelin kellarin kätköistä hieman jotain spesiaalimpaa, nimittäin Fuller's Vintage Alen vuodelta 2011. Hommahan on niin, että Vintage Ale on ainakin panimon oman viestinnän mukaan vähän niin kuin suunniteltukin ikäännytettäväksi, mutta en ole koskaan raaskinut ostaa useampia säilytettäväksi. 2011 taisin saada arvioimani pullon lisäksi toisen joulupukilta ja olen sitä siitä asti sitten säilönyt. Nyt ajattelin, että ehkä tällainen viiden vuoden ikä olisi sopiva testata mitä Vintage Alelle kuuluu. Oluen reseptiikka tiettävästi vastaa pitkälti Fuller's Golden Pridea, mutta ainakin humalalajikkeet muuttuvat vuosittain. Vuoden 2011 Vintagessa humalina ovat Goldings, First Gold ja Sovereign, jotka ovat kaikki brittiläisiä. Viime vuosina Vintage Alessa on totuttu näkemään joku eksoottisempi lajike brittien lisäksi, esim. vuoden 2014 erinomaisessa vuosikerrassa oli mukana jenkkiläiset Liberty ja Cascade. 





Pinttiin kaatuu tuttua kuparista olutta, joka vaahtoaa nyt melko maltillisesti. Tuoksu on marmeladimainen, kuivahedelmäinen, hieman vaniljainen ja toffeemainen. Tuttua Fuller'sin hedelmäisyyttä. Tuoksu tuntuu kyllä siltä, että olut on ehdottomasti asettunut aloilleen. Se uhkuu voimaa, mutta tyylikkäästi, sopivan hillitysti... ja silti voimakkaasti. Maku on myös samettisen nektarimainen - kuivattua hedelmää, marmeladimaisuutta, toffeisuutta ja hieman alkoholin lämpöä. Lopussa on kuitenkin rapsakka katkero, joka kuivattaa kokonaisuuden kuivakakkumaiseen jälkimakuun. Osa makeudesta säilyy loppuvetoon, mutta kokonaisuus on kyllä tasapainoinen ja uomiinsa asettunut. Täyteläinen, hieman tahmainen... hedelmäsosemainen ja kiisselimäinen kokonaisuus. Kerrassaan nautittavaa. Tyylikkäästihän tämä on ikääntynyt. Golden Pride ei tuoreena ole näin pehmeää ja nektarimaista - siinä hiilihapot ovat pirteämpiä ja yleisilme maun ja alkoholisuudenkin osalta hyökkäävämpi, join nimittäin yhden ihan pari viikkoa sitten ja olin hieman jopa ihmeissäni sen tietynlaisesta tasapainottomuudesta.

Vintage Ale 2011 toimii vuoden viimeisenä oluena näin puolisen tuntia ennen vuoden vaihdetta erinomaisen hyvin. Ei negatiivisia ikääntymisen merkkejä, vaan tuntuvasti lisää syvyyttä. Olen yleensä näin aattona kirjoittanut katsauksen menneeseen vuoteen, mutta en kokenut sitä tänä vuonna tarpeelliseksi - olen reitannut oluita, niin kotioluita kuin kaupallisiakin ja niin hyviä kuin vähemmän hyviäkin. Ensi vuonna homma jatkuu samanlaisena ja lisäksi julkaisen mahdollisia kotipanemiseen liittyviä artikkeleita, mikäli sillä saralla jotakin sen arvoista tapahtuu.

Olutblogien yhteispostaus: Rinnakkainvertailussa Orval 2016 vs Orval 2012

2 kommenttia
 
Kuva: deabt.gent
Olutblogien uudenvuoden aaton yhteispostaus käsittelee tänä vuonna trappist-olut Orvalia. Tämä Brettanomyces hiivalla jälkikäytetty ja seksisukkulan muotoiseen pulloon pakattu belgiklassikko on ollut Reittausblogissa käsittelyssä aiemminkin - neljä ja puoli vuotta sitten tyhjensin Orvalpajatsoni juttuun, jonka otsikko oli "Orval on taikuutta"

Mietinkin nyt tapaa millä lähestyä tätä hienoa olutta tällä kertaa. Neljän ja puolen vuoden aikana olen aloittanut itse oluen tekemisen kotona, joten päätin hieman googletella ja tutkia olutkirjakokoelmaani, josko sieltä löytyisi Orvalin valmistusprosessista jotain tietoa ja löytyihän sitä ja varsin yksityiskohtaistakin, mutta 18 vuoden takaa - alla oleva reseptiikka on julkaistu BrewingTechniques lehden 04-05/1998 numerossa, olen pyrkinyt suomentamaan sen mahdollisimman tarkasti.
"Orvalin kuuluisa ale tuotetaan kolmen belgiassa kasvatetun aromaattisen vaalean maltaan yhdistelmällä (Aleksi, Prisma ja karamellimallas, joiden tarkka sekoitus vaihtelee vuosittain), jotka tuottavat Orvalin vivahteikkaan oranssin värin. Sisäänmäskäys suoritetaan 63°C:ssä (esim. 30 minuuttia -toim.huom), jonka jälkeen mäskäyssykli päätetään nostamalla lämpötila 72 asteeseen 60 minuutiksi. Kaksikymmentä minuuttia keiton alusta lisätään kahta humalalajiketta (Styrian Golding ja Hallerthau Hersbrucker) kattilaan. 350 kilon lisäys belgialaista vaaleaa kandisokeria per erä, nostaa ominaispainon 1.040:stä 1.052:een. Whirpoolin jälkeen vierre käy kolmessa eri vaiheessa. Pääkäyminen suoritetaan avoimissa ruostumattomasta teräksestä valmistetuissa astioissa normaalilla pale ale Saccharomyces hiivakannalla 14-22 asteessa. Tämä ensimmäinen käyminen kestää viidestä kuuteen päivään. Tämän jälkeen olut siirretään vaakatasoisiin kypsytystankkeihin, joissa se kuivahumaloidaan kokonaisilla humalakävyillä ja joissa se käy kolme viikkoa toisen hiivaerän kanssa noin 15 asteessa. Tämä käyminen tapahtuu hiivasekoituksella, jossa on jopa 10 eri hiivakantaa, mukaan lukien Brettanomyces. Kun olut pullotetaan, lisätään siihen pieni määrä veteen liuotettua kandisokeria ja tuore hiiva, joka saa aikaan kolmannen käymisen, samankaltaisen kuin methode champagnoise, jota käytetään shampanjan tekemisessä. Pulloja kypsytetään viidestä kuuteen viikkoa 15 asteisessa varastossa. Orvalia ei suodateta eikä pastöroida. Lopullinen tuote on vahvuudeltaan 6,2%, mutta sen tiedetään käyvän pullossa odottamattomankin vahvaksi."
Orvalin omilla sivuilla on myös nykyaikaisempi kuvaus oluen valmistuksesta, joka on hyvin samansuuntainen kuin ylläolevassa, mutta ei aivan niin yksityiskohtainen. Harvinaista kuitenkin, että panimo kertoo sivuillaan oluen valmistusprosessin näinkin tarkasti. Netissä olevissa lukuisissa klooniresepteissä suositellaan nimenomaan belgialaisten maltaiden käyttöä, jotta lopputulos olisi mahdollisimman aito. Mielenkiintoista reseptiikkaa, jota voi hyvin haastavaa, mutta myös palkitsevaa kokeilla kotona. 

Jotta juttu ei aivan kuivaksi kävisi, ajattelin myös maistaa rinnakkain tuoreempaa ja ikääntyneempää yksilöä. Orvalin sisältämä Brettanomyces häärää pullossa pitkään ja hartaasti, muuttaen oluen yleisilmettä huomattavasti aikojen saatossa. Keväällä maistoin vuonna 2009 pullotettua, eli noin 7 vuoden ikäistä yksilöä, joka oli mennyt huomattavan kuivaksi ja omenasiiderimäiseksi. Nyt maistoon on tulossa alle vuoden ikäinen ja reilun neljän ja puolen vuoden ikäiset pullot. Huomattavaa on, että uudemmassa vahvuus on noussut 6,2% -> 6,9%, en ole tietääkseni näin vahvaa Orvalia aiemmin maistanutkaan. Vai onko sitten reseptiikka pysynyt edelleenkin samana, mutta etikettiin merkitty (eittämättä jonkun viranomaisen pakottamana) vahvuus, jonka olut saattaa pullokypsytyksessä saavuttaa?

Maistelussa vastakkain pullot (pullotuspäivä): 26.04.2012 & 29.3.2016. Melko tarkalleen neljä vuotta ikäeroa siis.





Tuoreempi kaatuu lasiin selvästi villimmin vaahdoten. Ikääntyneempi on säyseämpi, mutta vaahtoa tulee silti mukavasti ja se kestää ihan yhtä pitkään. Ikääntyneemmän tuoksu on hapokkaampi, pirtsakan omenainen, tumman marjainen ja tietyllä tapaa syvempi. Nuoremmassa parfyymimäinen ja keväisen kukkaketomainen humalointi on enemmän pinnalla ja yleisilme on enemmän perusbelgimäinen, joskin erittäin raikkaasti ja huumaavan aromaattisesti. Vanhemmassa bretta on selvästi saanut jyllätä pidempään ja hapokkuus sekä nahkasatulainen ja osittain jopa hieman hikinen villihiivaisuus on voimakkaampana. Täytyy sanoa, että tuoksun osalta arvostan nuoremman hieman villivarsamaista iloisuutta nyt enemmän kuin tätä ikääntyneempää ja sinänsä monimuotoisempaa yksilöä - on se niin jotenkin aromaattinen ja keväinen.

Suussa nuorempi vaahtoaa selvästi enemmän ja on kuohkeampi. Vanhempi on rungoltaan tuhdimpi ja jotenkin asettuneempi. Nuoremman maku on kukkainen, parfyymimäinen, päärynäisen "belgihedelmäinen" ja varsin terävästi, joskaan ei järin pitkäkestoisesti humaloitu. Belgialeksi kuitenkin varsin iskevä katkeruudeltaan. Vanhempi on täyteläisempi, maltaisempi, jopa hieman karamellimainen ja sittenkin maultaan kevyen hapokas, vain hieman villihiivainen. Humalien aromikkuus on vaihtunut hiivojen tuottamaan marjaisuuteen ja kuivattuun hedelmäisyyteen, joka sekin on kyllä maukasta, mutta tuo nuoremman raikkaampi ote se vaan edelleen iskee. Vanhemmassa on loppuvedossa ehkä jo hieman pahvimaisuutta, eli kevyttä oksidisoitumista - se saattaa syödä sen herkullisen iskevyyden johon olen Orvaleissa tottunut. Neljä ja puoli vuotta melko optimaalisissakin oloissa saattaa olla siis liikaa. Tuoreen raikas vaahtoavuus, parfyymimäisyys ja sitten siinä loppupuolella tuleva kevyen hapokas puraisu yhdessä terävän katkeroinnin kanssa luo kyllä sellaisen omanlaisensa raikkauden ja makukombinaation, ettei tarvi ihmetellä miksi Orval on saavuttanut klassikkostatuksen. Kyllä siinä taikaa edelleen on, sitä jotain, joka vaan hurmaa. Se on kuivahumaloitu, katkeroitu ja myös omalla tavallaan hapan - ja kaikkea tätä ennen kuin mikään näistä oli edes marginaalisesti muotia!



Nuorempi siis maistui nyt paremmin, mutta otetaanpa loppuun vielä perinteinen blendaus eli noin 50-50 molempia. Lopputulos on kuin osiensa summa - tuoksu säilytti osan aromattisuudestaan ja sai tumman marjaista runsautta siivelleen. Loppumaku kesyyntyi ja oksidaation tuoma rutikuiva, miltei pahvimainen tuntuma jäi jälkimakuun. En muista koskaan maistaneeni Orvalia näin maltaisena, minulle se on aina ollut kevyt, pirteästi vaahtoava ja aromaattinen - myös ikääntyneenä. Orval se aina yllättää. Kellarista poimitut pullot ovat järjestään omia yksilöitään. Kannatti toisaalta tilata joskus useita pulloja kellariin, jotta tällainenkin vertailu on ylipäätään mahdollinen, mutta toisaalta missasin samalla mahdollisuuden nauttia ne tuoreina ja pirteinä. Lopputulemana siis tästä maistelusta se, että itse nauttisin Orvalini nuorena, alle vuoden ikäisenä.

Menkääpä sitten tsekkaamaan mitä blogikollegat Orvalista kirjoittivat. Itse ainakin kahlaan tässä aaton aikana läpi jokaisen jutun ja katson mitä kaverit ovat keksineet.

Linkit muiden juttuihin:

Beerspectives
Bisseparoni
Brewniverse
Bönthöö Bönthöö
Every Beer I Take
Hankala asiakas
Humalablogi
Huurteinen
Jaskan Kaljat
Kaunis Humala
Keikyblogi
Ladamatkaaja
Loppasuut
Musamiehen Oluet
Mushimalt
Olutkellari
Olutkoira
Oluttoverit
Pari sanaa oluesta
Pullollinen
Punavuori Gourmet
Reittausblogi
Tuopillinen
Tuopin Ääressä
Tyttö ja Tuoppi
Viinihullun päiväkirja
Ölmönger
 


Kotiolutta: LaKe Homebrew Craft IPA & Bulk Pilsner

2 kommenttia
 
Seuraavaksi maisteluun Lauri Lepän LaKe Homebrewn kaksi samasta mäskäyksestä erotettua olutta, IPA ja Pils. Sain oluet postitse joulukuun puolivälissä ja nyt on viimein aika ottaa ne maistoon. Jääkaapissa on ollut havaittavissa sellaista positiivista ruuhkaa viime aikoina...

Tekijän saatteesta:
Aloitin kotipanemisen käytännössä yksinomaan laatimiesi pussimäskäysohjeiden perusteella alkuvuodesta 2016. Muutamat oppirahat makseltiin etenkin hiilihapotuksen suhteen (useampi satsi oli todella epätasaisen hapottunut ja yhden pullonkin sain räjähtämään). Nyt välineistö on päivittynyt, rutiini muodostunut ja ymmärrys reseptiikan päälle kehitynyt siihen pisteeseen, että ihan juomakelpoista tavaraa saa aikaiseksi.

Viimeisessä satsissa päätin kokeilla, josko saisin samasta vierteestä tehtyä kahta täysin erilaista olutta. Hieman belgialaisten luostarien ensivierre- ja huuhteluoluiden tapaan, muttei aivan. Mäskäsin yhden ison ja vahvan vierteen, jota laimensin kahteen keittokattilaan eri suhteissa. Humaloin kummatkin oman reseptinsä mukaan, ja käytin eri lämpötiloissa eri hiivoilla. Tuloksena jenkki-IPA ja tsekki-pilsner, jotka saivat leikillisesti nimet Craft&Bulk: Craft IPA ja vastaavasti Craft&Bulk: Bulk Pilsner.

Pilsner on vieläpä käytetty Brülosophy-sivuston "Quick Lager"-metodilla, jossa käymisvaihetta nopeutetaan lämpötilasäädöillä, ja varsinaista lagerointivaihetta ei olekaan. Lopputulos on omasta mielestäni maultaan varsin puhdas vaaleahko lager mukavalla tsekki-viballa, jota nautin ensimmäisen pullon jo 29 päivää panopäivän jälkeen. IPA puolestaan on mukavan pehmeä ja varsin helposti juotava.
 Speksit: 

Craft IPA
OG 1.060, FG 1.012 = ~6,5%
Maltaat: Pale Ale, Munich, Cara Hell
Humalat: Mosaic, Amarillo, Simcoe, Magnum
Pullotettu 20.11.2016

Bulk Pilsner
OG 1.048, FG 1.010 = ~5,2%
Maltaat: Pale Ale, Munich, Cara Hell
Humalat: Saaz, Magnum
Pullotettu 25.11.2016


Laseihin kaatuu väreiltään identtiset kultaoranssit ja kirkkaat oluet. Pilsin ylle muodostuu tiiviimpi vaahto, mutta lasivalinnalla ja kaatotavallakin on tässä merkitystä - IPA-lasiin, jossa olut vaahtoaa yleensä voimakkaasti, kaadoin varovaisemmin, kun taas Pilsille valitsemaani Maku Brewingin lasiin kaadoin niin, että lasi oli enemmän suorassa ja olut sai vaahdota vapaammin. 

Molemmat oluet tuoksuvat raikkailta ja puhtailta eli laadukkailta. IPAssa on kukkaketomaista ja sitruksista, miltei parfyymimäistä tuntua. Pilsissä taas tuoksuu puhdaasti leipäinen ja keksimäinen maltaisuus, kevyen sitrusmaisen humaloinnin tuntuessa taustalla. Niinhän hiivoista kerrotaan, että toiset korostavat maltaita ja toiset humalia - toki IPAssa on varmasti enemmän humalaakin, mutta näin rinnakkain vertailtaessa oluiden maltaisuuden tuntu on kyllä huomattavan erilainen. Se maltaisuus joka IPAsta erottuu on enemmän kevyen karamellimaista ja hieman toffeemaista, kun taas Pilsissä se on nimenomaan enemmän sitä perusmaltaisuutta eli leipäisyyttä ja keksimäisyyttä. Varmasti myös omat aiemmat maistelukokemukseni sekoittavat pakkaa - ehkä IPA nyt vaan tuoksuu karamelliselta, koska olen aiemminkin tottunut tämän tyylisen humaloinnin yhdistämään karamellimaiseen maltaisuuteen? Toffeeta sieltä nyt ainakin tulee, vaikka kuinka yritän blokata karamellisuuden pois mielestäni... lagerista sitä ei taas löydy. Jännittävää!



Pils maistuu aivan siltä kuin lagerin pitääkin - puhdas maltaisuus, hieman ruohoisuutta ja kukkaisuutta sekä Saazin kevyt sitrusmainen tuntuma. Katkeruus jää hieman kesyksi omaan makuuni - pils saisi olla hieman purevampikin. IPA laskeutuu kielen päälle huomattavasti terävämpänä, suoraviivaista sitrusta, pihkaisuutta ja loppupuolella Mosaicin mustaherukanlehtimäisyyttä. Molemmissa puhtaus ja raikkaus on ensiluokkaisen hyvä. Hyviä oluita molemmat. Maltaan tuntumaan jään nyt maussakin kiinni. Pilsissä maltaisuus on pehmeää ja "aidompaa". IPAssa koko suutuntuma tuntuu terävämmältä, joskin hieman täyteläisemmältä, mutta ei juuri ollenkaan "maltaiselta". Mallaspohja on sama, mutta oluet maistuvat mallaspohjiltaan huomattavan erilaisilta - näin siis hiiva, humalat ja käymisprosessi kaikkineen vaikuttavat olennaisesti makuaistimuksiin. Jopa siis niin, että aistimus mallaspohjasta muuttuu aivan erilaiseksi eri oluiden välillä. Mielenkiintoista. 

IPA on omaan makuuni hyvin miellyttävä sitrusvetoinen perus-IPA. Hiilihappoja on sopivasti ja olutta on miellyttävä juoda sen puhtauden ja raikkauden takia. Humalat maistuvat selkeästi läpi, eikä mitään häiritseviä piirteitä ole. Katkeruus on omaan makuuni hieman kesy, verraten vaikka juuri eilen nauttimaani Hopping Brewstersin Warthogiin, jossa katkero oli runsaampi ja pitkäkestoisempi. Katkeron annostelu on kuitenkin nimenomaan niitä tekijän omia makuasioita ja tässä katkeroa on kuitenkin aivan nykyisen IPA-standardin mukaisesti. Olutravintolan hanassa tekisi varmasti kauppansa - helposti nautittava, kuten tekijä itsekin toteaa ja laatutasoltaan kiitettävä IPA.



Pils on puhtaan maltainen, raikas ja IPAa kaikin puolin kevyempi. Aivan todella mainiota olutta jokapäiväisiin nauttimistarkoituksiin ja ruualle kuin ruualle. Omaan makuuni kaipailen tähän enemmän katkeruutta, sillä nyt mielestäni jäädään esim. klassikko Pilsner Urquellin tasosta huomattavasti alemmas - se jättää loppumaun hieman tyhjän päälle ja sellainen viimeinen iskevyys puuttuu. Lagerina aivan "täysipainoisten" lagerien veroinen - tällä tarkoitan sitä, että "quick lager"-metodi ei omaan suuhuni erotu millään tavalla, eikä olut poikkea yleiseltä makuprofiililtaan ja tuntumaltaan kaupallisista lagereista.

No hemmetti, olipa siis todella hienoja kotioluita Laurilta ja jälleen opettavainen maistelu eri metodien saloista -  tästä iso kiitos tekijälle ja onnea myös tuleviin panoihin!

Olutarvio: Hopping Brewsters Warthog IPA

0 kommenttia
 

Warthog IPA

Panimo: Hopping Brewsters, Akaa
Oluttyyli: India Pale Ale
Alkoholipitoisuus: 5,4%
Saatavuus: Alko (3,98€ / 0,33l)

Akaan lennoston lippulaivatuotteen hinta on A-marketissa painettu alle neljään euroon - viimeiset satsaukset kapasiteetin nostoon ovat ainakin näin kuluttajan näkökulmasta siis kannattaneet. Suomi-IPA suosikkini Maku IPAn hinta näyttää myös tulleen alaspäin, se maksaa nyt 3,69€ / 0,33l. Pitäisi kai sitäkin haalia pitkästä aikaa maistoon. Nyt kuitenkin tähän Hopping Brewstersin amerikkalaisten legendaarisen maataistelukoneen mukaan nimettyyn IPAan. Vahvuutta on "vain" 5,4%, mutta katkeruutta jykevät 100 IBU. Katkerohumalana aina varma saksalainen Magnum ja aromipuolella klassiset jenkit Centennial, Citra ja Columbus. Kyseessä on olut, joka on kuulunut panimon katalogiin aina sen alkuajoista, keväästä 2014, lähtien. Arvioitu pullo on erää #102, päiväys 2/2017.



Utuisen oranssihtava olut, joka muodostaa päälleen runsaan vaahdon. Vaahto on suurikuplaista ja katoaa suurimmaksi osaksi melko nopeasti. Tuoksu on terävän raikkaasti hedelmäinen - suoraviivaista sitrusta ja pehmeämmän aprikoosistakin otetta. Oluen hieman lämmettyä kevyen toffeemainen maltaisuus nousee paremmin esiin. Melko kuivassa maussa perinteisten jenkkihumalien hedelmäiset aromit dominoivat - sitrusta, greippiä, aprikoosimaisuutta ja hieman pihkaakin. Katkerointi on nautinnollisesti tuntuvan runsas ja pitkäkestoinen. Raikkaus kestää alusta loppuun, eikä 5,4% runko horju rajun humaloinnin alla. Jälkihumaloinnista johtuva humalaöljyisyys tuo tiettyä liukkautta suutuntumaan ja kun hiilihappoisuuttakin on kohtalaisen sopuisasti, on olutta miellyttävä nauttia. Makupaletti on suoraviivaisen sitrusmainen, eli klassisesta West Coast IPA tyylisuunnasta pitävät varmasti tykkäävät tästä.

Yhteenveto

Runsaasti katkeroitu ja raikas IPA
ARVOSANA: 8+

Kotiolutta: Rabbit Street Brewery Moukari Stout normi & mustikkaversio

0 kommenttia
 
Suomen Kotiolutmestari 2016 kisassa kakkoseksi Bunny Hop Lagerilla yltänyt Rabbit Street Brewery aka Jussi Kanerva lähetti jälleen setin aina niin mielenkiintoisia oluitaan maistettavaksi. Aloitetaan nyt kuitenkin vielä tästä (melkein) peruskamasta, ennen kuin otan paketista löytyvän porkkanaraasteella maustetun bretta-IPAn tai leipäjuurella käytetyn Hefeweizenin käsittelyyn.

Moukari Stout ihan perus stout maltaiden puolesta (Sahti, Black, Chocolate, Roasted Barley, Crystal 50 & 300 ja vehnä- sekä kaurahiutaleita), 7,7%, mutta 200 IBUa katkeruutta. Chinook, Centennial ja Mandarina Bavaria humalina ja US-05 hiivana. Mustikkaversio on samasta keitosta, mutta käytetty belgihiivalla (Wyeast 3787 Westmalle) ja sekundääriin lisätty mustikoita. 

 
Kegistä pullotettu perus-Moukari maistoon ensimmäisenä. Lasiin valuu mustanpuhuvaa ja tiheästi vaahtoavaa olutta. Kaadoin suoralla kaadolla IPA-lasiin ja sain täydellisen vaahtokukan - ei ole ainakaan ylikarbonoitu, sillä yleensä oluet vaahtoavat tässä lasissa aivan hulluna. Tuoksussa on tietynlaista turvemaista muhkeutta, maitosuklaata ja intensiivisen pihkainen sekä runsaan hedelmäinen humalointi. Mallaspohja vie selkeästi enemmän stoutin kuin Black IPAn suuntaan olemalla runsasmaltainen ja nimenomaan runsaan paahteinen - Black IPAssahan tyypillisesti paahtomallasta on vain väriksi, eikä sen aromeita oikeastaan halutakaan tuoksuun. Suussa olut on yllätys yllätys voimakkaan katkera, mutta runkoakin on riittävästi - maussa on se sama turvemainen muhkeus mikä tuoksussakin ja lievästi maitoista suklaisuuttakin löytyy. Keskivaiheilla on hedelmäinen vaihe ja tymäkämpi paahteisuus yhdessä havuisen humaloinnin kanssa tulee vasta jälkipotkussa. Tyylipuhdasta tavaraa, eikä missään nimessä liian katkeraa - katkeruus ei oikeastaan tunnu esim. Plevnan Siperiaa voimakkaammalta, vaikka laskennallisesti IBU-yksiköitä enemmän olisikin. Voisi jopa kuvailla tasapainoiseksi, mikä on tietysti ekstriimielämyksiä haluaville kotituottajille melkein kirosana. Mallaspohja mielestäni jotenkin brittisuuntainen ja hiutaleet lienevät tuon maukkaan muhkeuden juurisyy. Kegistä saa kyllä pullotettua nätin oluen, pullon pohjalle ei ollut kertynyt yhtään hiivasakkaa. Maistui niin hyvin, että väittäisin kyseessä olevan toistaiseksi paras joulukuussa juomani olut.

Seuraavaksi sitten auki mustikoilla tuunattu ja belgihiivalla käytetty versiointi. Mustikat eivät ole aivan vieras mauste kaupallisissakaan - tästäkin blogista löytyy mustikalla maustettu Põhjala Pesakond, arvioitu helmikuussa 2016.


Bomberiin pullotettu olut lähtee verkkaisesti nousemaan vaahtona ylös pullonkaulaa kun korkin taittaa sivuun. Lasissakin vaahtoaa melkoisesti - tekijä varoittelikin mustikoiden saattavan aiheuttaa jonkinlaista villimpää käymistä. Vaahdon väri ei kunnolla välity kuvasta, mutta se on pinkahtavasti hieman mustikkainen. Tuoksu on hikinen ja tallimainen, eli villihiivaisen lambicmainen. Siinä on myös stoutmaista paahteisuutta, mutta ei mitenkään niin muhkeasti kuin perusversiossa vaan kapeamman tuhkaisesti. Mustikka tuoksuu myös vaimeasti. Mustikkalambicia paahtomaltaalla. Maku on enemmän mustikkainen, katkeruus hautautuu osittain jonnekin villihiivaisen happamuuden ja pehmeästi purevan hapokkuuden alle. Ei siis mitään Cantillon-tason ikenet sulattavaa napakkuutta, vaan lempeämmin hapokas ote - tuhdimpi mallaspohja varmaan vähän tasoittaa ja onhan tässä prosessi täysin eri kuin aidossa lambicissa muutenkin.


Vahingossa hapanta voisi kai todeta, mutta silti varsin juotavaa. Olkoonkin, että perusversio toimi itselleni huomattavasti paremmin. Belgihiivan ja perusversion US-05:n eroista on mahdoton sanoa marjojen aiheuttaman villihiivakäymisen myötä mitään. Humalien hedelmäisyys tästä vaikuttaa myös kadonneen tai hautautuneen jonnekin. Kuinkahan moni kaupallinen hapanolut saa alkunsa tällä tavoin puoliksi vahingossa? Ainahan sitä vitsaillaan, että pilalle menneet erät myydään one-off specialeina festareilla himokkaille reittaajille... noh, itse en tähän jaksa uskoa, mutta legendat elää. 

Mustikka Moukari siis aika veikeä tapaus - toiselta kantilta pilalla, toiselta kantilta jännän mustikkainen sour. Bomberia tyhjentäessä meneekin loppuilta liukkaasti. 

Kotiolutta: Mäkisen Joulupulla

0 kommenttia
 
Sitten maisteluun hieman paikallista, eli työkaverini Topi Mäkisen kotiolutta. Oluen nimi on Joulupulla ja hiivana tietysti joka kodin hittihiiva eli Suomen Hiivan leivinhiiva aka pullahiiva. Topilla Sahtimaltaan lisäksi tässä käytössä Crystal 300 karamellimallasta ja varsin runsaasti myös kaurahiutaleita, jotka varmasti tuovat mukavasti täyteläisyyttä. Katkeruudesta vastaa jenkkiläinen Warrior ja aromipuolella on maltillisesti saksalaista Mandarina Bavariaa. Oluen todellinen pihvi lienee kuitenkin mausteissa - inkivääri, korianterinsiemen ja appelsiininkuori, kertoo resepti.




Läpikuultavaa punertavan oranssia olutta, joka vaahtoaa suoralla kaadolla juuri sopivasti.  Tuoksu on huomattavan belgityylinen mausteineen - inkivääri raikkaasti kärjessä, mutta myös runsasta appelsiinimaisuutta ja jopa lakritsimaisuutta löytyy. Yritän löytää jotain pullahiivan tuottamaa, mutta en paikallista sahdeista tuttuja banaanimaisuuksia tai muutakaan vastaavaa, vaikka varmasti osa hedelmäisyydestä ja mausteisuudesta hiivan tuottamaa onkin. Intensiivinen tuoksu. Hieman on sellaista jouluisen piparimaista tuntumaa makeassa maltaisuudessa ja mausteisuudessa... ja jotain belgityylistä, vaikkei belgihiivaa pelissä olekaan. Maku on myös terävän ja raikkaan inkiväärimäinen, mutta myös melko täyteläisen maltainen. Appelsiininkuorien raikas hedelmäisyys nousee keskivaiheilla kehiin, mutta loppupuolella taas inkivääri hallitsee ja mausteisempaa, miltei pippurimaista tuntumaa nousee kenties korianterin tuomana loppumakuun. Katkeruus on kevyttä ja Mandarina Bavarian hedelmäisyys sekoittuu appelsiininkuorien samankaltaiseen aromikkuuteen. Hämmentävää tämä belgityylisyys pullahiivalla tehdyksi, mutta mausteet sen tähän tietysti tuovat. Tuoksun tietty lakritsainen vire hämmentää edelleen - jotkut belgihiivat sellaista tuottavat, mutta pullahiiva ei tiettävästi ainakaan ennen tätä. Se lienee ehkä vain mielleyhtymä jostain mausteyhdistelmästä, mitä tässä on käytetty. Loppujen lopuksi näin jouluna varsin jouluisen makuinen mausteineen ja makeine maltaisuuksineen. Hyvää olutta. Laadullisesti täysin kunnossa ja jälleen yksi todiste siitä, että pullahiivaa eli leivinhiivaa voi aivan hyvin käyttää oluen tekemiseen.

Olutarvio: Maku Brewing Weizenbock

0 kommenttia
 

Weizenbock

Panimo: Maku Brewing, Suomi
Oluttyyli: Weizenbock
Alkoholipitoisuus: 7,6%
Saatavuus: Alko (4,60€ / 0,33l)

Tuusulalaisen Maku Brewingin vahvempaa vehnäistä tapaninpäivän ratoksi. 7,6% oluessa on käytetty Vehnä, Pilsner, Munich, Crystal 50 ja Black -maltaita, eli tummempaa tulkintaa lienee tarjolla. Weizenbockejahan löytyy miltei kaikissa väreissä. Humalina saksalaiset Magnum ja Tradition. Omat suosikkini tässä tyylilajissa ovat vaaleammissa Weihenstephaner Vitus ja tummemmissa Schneider Weisse Aventinus. 



Lasiin kaatuu tummanpunertavaa ja pirteästi vaahtoavaa olutta. Vaahto kestää pitkään ja jättää pitsikuvioita lasin reunoille. Tuoksussa on tummia hedelmiä, raikkaampaa banaania ja vehnähiivaista mausteisuutta. Hieman Aventinuksen fiiliksiä on tummassa ulkonäössä ja tummansävyisessä tuoksussa, mutta niin syvällisiin sfääreihin ei nyt ylletä. Hyvä tuoksu kuitenkin. Maku on makeahkon ja jopa hieman imelän suklainen sekä banaanimaisen vehnäinen - yhdistelmä, joka ei paperilla kuulosta kovin toimivalta, eikä kyllä ole sitä käytännössäkään. Jälkimaku on hedelmäkarkkimainen ja hieman lakritsainen. Suutuntumaltaan olut on melko täyteläinen ja keskiverrosti hiilihappoinen. Aika outo yhdistelmä eri makuja - kaikki palaset eivät loksahda kohdalleen. Mielestäni olut vaikuttaa siltä, ettei se oikein osaa päättää ollako tumma vai vaalea, eikä ole sitten kunnolla kumpaakaan.

Yhteenveto

Sekametelisoppa
ARVOSANA: 7

Olutarvio: Ridgeway Insanely Bad Elf 2016

0 kommenttia
 

Insanely Bad Elf 2016

Panimo: Ridgeway, Englanti
Oluttyyli: Barley Wine
Alkoholipitoisuus: 11,2%
Saatavuus: Alko (4,45€ / 0,33l)

Ostokset on tehty, kuusi on haettu ja koristeltu ja lahjat on paketoitu. Joulun pakollisten toimien lista saattaa muodostua mittavaksi, mutta kun kaikki valmistelut on tehty ja on aika rauhoittua joulun viettoon... silloin hetkeen tarvitaan jotain tehokasta. Kerta-annoksen rauhoittumista tarjoilee Ridgeway, jonka ylivahva ja miltei ylimakea tonttuolut toimii nopeasti ja tehokkaasti. Alkon sivuilla oluen kerrotaan olevan Vintage 2015, mutta omaa pulloani koristaa 2016 vuoden etiketti. Olut on toki tuttu monopolimme jouluolutvalikoimasta jo usean vuoden ajalta, eikä vuosikertojen välillä ole mielestäni tapahtunut ainakaan merkittäviä muutoksia - same old, same old.

 

Täysin kirkas kuparinen olut, joka vaahtoaakin vahvuus huomioiden yllättävästi. Tuoksussa on brittityylistä karamellistoffeista maltaisuutta, hedelmäisyyttä, sokeroitua omenaa ja yllättäen hyvin hyvin vähäistä alkoholisuutta. Odotin ilman muuta tuimempaa potkua heti nenäosastolla. Maku on makea, jälkiruokaviinimäinen ja lämmittävä. Karamellia, toffeeta ja yllättävää hedelmäisyyttä. Maltilliset hiilihapot, maltillinen katkerointi ja sitten pitkältä takamatkalta hiipivää rintakehää hyväilevää lämpöä. Olen juonut tätä ennenkin, mutta nyt tuntuu jotenkin helpommin juotavalta kuin muistikuvat antoivat olettaa. Alkoholi on yllättävän hyvin piilossa ja se tietty brittityylinen mallasvetoisuus ja hedelmäisyys löytyy - tosin tiiviinä, hieman yksipuolisena ja erittäin lämmittävänä pakettina, ikään kuin konsentraattina. Makeus on melkein sokerimaista, mutta lämpöaalto vie sen mennessään ja loppuveto on kuivan sherrymäinen. Kyllä minä tästä edelleen tykkään. Ei mitään superhyvää huippukamaa, mutta vallan pätevää ja tehokasta siemailuolutta.

Yhteenveto

Tuhti, lämmin ja tehokas
ARVOSANA: 8½

Maistossa kotipanimon jouluolut Smoked Pullabock

0 kommenttia
 
Sitten maistoon oman kotipanimon Smoked Pullabock. Tein tämän joulupöydän yleisoluen virkaa toimittamaan ja uskoakseni se tulee toimimaan siinä tarkoituksessa ihan mallikkaasti - pientä perstuntumaa on, sillä olen maistanut tätä kahtena aiempanakin viikonloppuna. Nyt maistossa on siis kolmas pullo ja oluen kehityskaari näyttäisi juuri tällä hetkellä huipentuvan sopivasti joulun kieppeillä. 



Puolet mallaspohjasta on Weyermannin savumallasta, lisäksi käytin Viking Maltin Sahtimallasta ja huomattavan määrän lempparimallastani Weyermannin CaraRyea, joka antaa toffeista ja rukiista makua. Humalana käytin tshekkiläistä Sladekia, jota en ole aiemmin käyttänyt. Hiivana toimi tietysti talven kuumin hittihiiva, eli Suomen Hiivan leivinhiiva aka "pullahiiva" ja viileässä käytettynä. Oletin oluen käyvän noin 6% vahvaksi, joten nimeksi tuli jo tekovaiheessa Smoked Pullabock, mutta loppupaino jäikin huomattavan ylös ja olut on pullokäymisen jälkeen vain hieman yli 5% vahvaa. Bock ei siis vahvuuden puolesta olutta oikein kuvaa, mutta roikotetaan sitä nyt nimessä mukana hamaan loppuun asti.

 
Lasiin kaatuu rusehtavan oranssia utuista olutta, joka vaahtoaa melko mukavasti. Vaahto jättää tiheää pitsikuviota lasin reunoille. Tuoksu on maltillisesti palvikinkkuisen savuinen ja huomattavan kukkaisen hedelmäinen - Sladek vaikuttaa aika hyvältä aromihumalalta, joskin osa hedelmäisyydestä lienee pullahiivan tuottamaa. Maltaisuus on sekä tuoksussa, että maussa toffeemaista ja jotenkin jyväisän viljaista. Ruis nousee esiin loppumaussa. Runko on korkeaksi jääneestä loppupainosta johtuen runsas, mutta olut ei kuitenkaan ole kovinkaan makea - humalointi tasapainottaa juuri sopivasti. Savuisuus on maussa selkeää, mutta ei dominoivaa - silti kyse on selkeästi savuoluesta, eikä esim. ruisoluesta, jossa on vivahde savua. Maltaisuudessa on jännä viljainen vire, en osaa sanoa mistä se tulee, mutta ehkä savumaltaasta sekin, koska Sahtimallas tai CaraRye ei ole sellaista aiemmin tuottanut. Pullahiiva tuntuu viileässä käytettynä tekevän mukavan maltaisen oluen - tässä ei ole banaania tai muitakaan vehnäolutmaisia vivahteita saati mausteisuutta, joita hiiva lämpimämmässä tuottaa. Jälkimaussa on pinnalla se CaraRyen rukiinen ominaismaku, jota itse pidän erittäin miellyttävänä - sen takia sitä usein oluisiini päätyykin. Jättää hyvän maun suuhun. Pehmeä ja miellyttävä olut, jotenkin peräti ruokaisa. Vaikka vahvuutta on vain se 5% ja rapiat, niin runsaudeltaan tämä on kuitenkin bockmainen - ei maistu 5% oluelta. Pullahiivan käyminen on itselleni vielä hieman mysteeri, en ole päässyt vielä hiivan aivoituksiin kunnolla sisään. Joskus käymisaste on korkeampi ja joskus jää taas matalaksi kuten tässäkin. Vaatinee lisää tehtyjä oluteriä ja tämän perusteella niitä on kyllä tulossa. Edullinen ja pätevä oluthiiva on kyseessä. Voin antaa tästä itselleni hieman krediittiä onnistumisen johdosta.

Kotiolutta: Tammisen Käsityöläispanimo Apollo Blonde Ale

0 kommenttia
 
Tammisen Käsityöläispanimo eli Tammisen Timo lähetti tekemäänsä Apollo Blonde Alea. Kyseessä on yritys tehdä peruslagerin juojille sopivaa kotiolutta, mutta maukkaasti. Timo kertoo omasta mielestään onnistuneensa tällä blonde alella tässä suhteessa hyvin, mutta kaipasi vielä meikäläisenkin kommenttia oluesta. Kaverien kommentit kun tuppaa olemaan sitä tuttua "tämähän on ihan hyvää" tai "hyväähän tää on" - nämä on varmasti tuttuja monille kotipanijoille.

 Apollon speksit: 5,8%, 29 IBU, 7 EBC. Maltaina ohraa ja vehnää. Pullotettu 25.10.2016.
 

Kirkas kultaoranssi olut, joka vaahtoaa maltillisesti. Kaunis. Tuoksussa on päärynänkuorimaista "belgihedelmää", kevyttä banaanisuutta ja kukkaisuutta. Raikas ja pirtsakka tuoksu. Ennen pullon avaamista en tiennyt odottaako brittityylistä blondea vai mitä, mutta nyt on selvää, että belgihiiva on pelissä. Mausteisia käymisaromeita ei ole ollenkaan vaan oikeastaan pelkkää hedelmää ja kevyttä maltaisuutta. Maku on pehmeä ja jälleen tuoksun tavoin puhdas, raikas ja hedelmäinen. Katkeruus on maltillista ja suutuntuma pehmeän hiilihappoinen ja vehnäisen kuohkea. Maukasta perusolutta belgien tapaan - hiiva on toiminut suotuisissa olosuhteissa säyseästi ja tuottanut maltillisen aromikkaan oluen. Hiivojen kanssa makuun tulee hieman mausteisuutta, mutta jännästi myös pientä boostia hedelmäisyyteen. En ollenkaan ihmettele, että tämä on saanut hyviä kommentteja Timon ystäviltäkin - täysin kaupallista tasoa oleva raikas ja maukas blonde, jossa on belgioluelle tyypillinen hedelmäisyys, mutta ei kuitenkaan turhan voimakkaita makuja.

Ensimaistossa oman kotipanimon "Tippakalja" eli maatiaishumalaolut

0 kommenttia
 
Sain marraskuun ensimmäisenä päivänä työkaverilta hänen kotipaikaltaan Laitilan Katinhännästä poimittua maatiaishumalaa pienen 30 gramman pussin verran. Humalat oli poimittu verrattain myöhään, joten osa kukinnoista oli jo hieman päässyt rusehtumaan, mutta pussista nouseva tuoksu oli kuitenkin normaalin "humalainen", joten ilman muuta päätin laittaa tuttuun tapaan kukkaa kattilaan.

Pistin humalat heti töistä kotiin palattuani pakastimeen ja otin ne käyttöön marraskuun 25. pvä, jolloin oli perinteisen joulusahtini valmistuspäivä. Tein ensin normaalisti sahdin ja huuhtelin sitten mäskistä vielä niin sanotun "tippakaljan" eli "nenätipun" eli "naistenkaljan", jonka tosin sahtiperinteistä poiketen keitin nyt olueksi ja maustoin tällä maatiaishumalalla. 

Reseptissä maltaina siis samat kuin joulusahdissani, eli 95% Viking Maltin Sahtimallasta ja 5% Thomas Fawcettin Pale Ryea. Huuhtelin sahtimäskistä seitsemän litraa vierrettä, jonka ominaispaino oli 1.057. Keitin vierrettä 30 minuuttia ja lisäsin maatiaishumalat (30g) jo ensivierrehumalointina, eli lisäsin ne vierteeseen jo heti kun nostin kattilan levylle, ennen kuin vierre alkoi kiehumaan. Maatiaishumalaa oli keitossa siis 4,3 grammaa per litra. En käyttänyt sahtimäskissä ollenkaan katajaa tai humalaa, joten muuta maustetta tähän ei sitä kautta tullut.

Käytin vierteen tietysti pullahiivalla, eli Suomen Hiivan perinteisellä leivinhiivalla. Samalla hiivalla kuin sahtikin, eli samalla hiivalla kuin tippakaljakin perinteisesti käytetään - aikoinaanhan ei muita hiivoja tunnettukaan kuin talon oma leipäjuuri tai edellisestä sahtierästä kuivumaan kerätty "kuohu". Myöhempinä aikoina mukaan tuli sitten tämä perinteinen Suomen Hiivan "ostohiiva". Käytin oluen kellarilämmöissä, jotka tuolloin meillä olivat noin 12 asteen kieppeillä ja pullotin tasan viikko sitten. Jälkikäymissokeria meni 3,5g/litra, eli maltillisesti. Loppupaino oli noin 1.022, eli vahvuutta noin 4,7% + pullokäyminen - sanotaanko, että siinä viiden hujakoilla. Tippakaljaksi siis uskoakseni melko vahvaakin. 


Suurella mielenkiinnolla korkki sivuun ja tavaraa lasiin. Suhahtaa! Eli jälkikäymistä on tapahtunut. Lasiin kaatuu sameaa oranssihtavaa olutta, joka vaahtoaakin kohtuullisesti.  Tuoksussa on leivinhiivan banaanimaista tuntumaa ja kevyttä mausteisuutta, joka sekin on hiivan tuotoksia. Humala ei tuoksu käytännössä ollenkaan. Maku on kevyen maltainen, jälleen hieman neilikkainen ja banaanimainen eli perin vehnäolutmainen, vaikkei vehnää yhtään mallaspohjassa olekaan - pullahiiva on lähellä vehnäoluthiivaa ja sen kyllä mausta huomaa. Katkeruutta on hyvin kevyesti ja loppuvedossa jotain hieman kukkaista hedelmäisyyttä, josta on vaikea sanoa onko se hiivan vai humalien tuottamaan. Joka tapauksessa on selvää, että hyvin maltillinen humala on kyseessä, kuten toki odottaa sopikin. Tämä on ehkä maltillisimman makuinen kotiolut, jonka olen koskaan tehnyt. Rungoltaan varsin runsas, maltainen ja aromeiltaan vehnäolutmainen. Laadullisesti hyvä, maukas ja juotava, joskin miedon makuinen oluthan siitä tuli. Mitään aromitykitystä ei toki jalostamattomalta maatiaishumalalta sopinutkaan odottaa. Ensi vuonna sovittiin jo kerättävän humalaa hieman aiemmin ja jos mahdollista myös runsaammin.

Tätä vien ehdottomasti jouluna sukulaisillekin maistettavaksi ja sitä ennen toki pari pulloa myös töihin humalat toimittaneelle kaverille. 

Olutarvio: Laitilan Kievari Agricola 6,5%

0 kommenttia
 

Agricola

Panimo: Laitilan Wirvoitusjuomatehdas, Laitila
Oluttyyli: Belgityylinen ale
Alkoholipitoisuus: 6,5%
Saatavuus: Alko (3,96€ / 0,33l) Arvioitu pullo saatu panimolta

Satavuotista Suomea juhlistaa myös Suomen suurin pienpanimo Laitilan Wirvoitusjuomatehdas, joka on tehnyt vuonna 2014 Alkossa olleesta Kievari Agricolasta kevyemmän version. Oluen vahvuus on tippunut 8,5% -> 6,5% ja nimestä on pudotettu Kievari sana kokonaan pois. Olut on muuten spekseiltään samanlainen. Mallaspohjassa Pale Ale, Melano light ja Biscuit. Humalina East Kent Goldings ja Northern Brewer. 



Lähettivät ystävällisesti näytteeksi kaksi pulloa, joten testasin sekä sisä-, että kotaolosuhteissa.

Utuinen vähävaahtoinen rubiininpunertava olut. Tuoksu on mallasleipäinen, toffeemainen, hieman anismainen ja kevyen banaanimainen sekä hunajainen. Maussakin on etualalla raskas maltaisuus, joka tulee makeana ja hieman karamellimaisena. Hedelmäiset piirteet ovat vaimean hunajaisia ja loppuvedossa on kevyt katkeruus sekä mausteisuutta. Aidot belgit ovat monesti vahvuudesta riippumatta hyvinkin raikkaita ja "belgihedelmäisiä", mutta tämä maistuu mallasvetoisena vahvuuttaan tuhdimmalta ja selvästi tarpeettoman makealta. Juotavuus ei ole kohdillaan, ei kaadu vaivattomasti, vaan suuhun jää makea raskauttava kuorrute. Samansuuntainen kuin se vahvempikin versio - eli ei kovin vakuuttava. Vahvempi versio sai kaksi vuotta sitten 7½ pistettä, nyt perstuntuma kertoo seiskan olevan sopiva.

Yhteenveto

Omaan makuuni turhan raskas belgi
ARVOSANA: 7

Olutarvio: Shepherd Neame Christmas Ale

0 kommenttia
 

Christmas Ale

Panimo: Shepherd Neame, Englanti
Oluttyyli: English Strong Ale
Alkoholipitoisuus: 7,0%
Saatavuus: Alko (4,98€ / 0,5l)

Britannian vanhimmaksi panimoksi tituleerattu Shepherd Neame lienee monille tuttu. Panimon tavaramerkkinä on brittiläisistä maltaista, Kentin alueen humalista ja omasta pohjavedestä omalla hiivakannalla pannut alet, joissa kaikissa on se tietty niiiiiin brittiläinen ominaismaku. Alkon kausivalikoimaan tullut Christmas Ale on siis perinteinen "winter warmer". Mallaspohjassa Pale ja Crystal -maltaita, katkerohumalina Target ja Challenger ja lisäksi aromihumalana klassinen Goldings. Etiketti edustaa retrompaa tyyliä.
"Christmas is about tradition, and as Britain’s oldest brewer we are very proud of the special beer we have created for the festive season. It is a glowing amber winter beer with a heady, fruity nose - the perfect accompaniment to the sticky pudding sweetness of festive fare." -Head Brewer Richard Frost
Kirkas kuparinen olut, joka vaahtoaa pintissa maltillisesti. Tuoksu on vähemmän yllättävästi "Spitfiremäinen" eli Shepherd Neamen oma tuttu pähkinäisen karamellimainen yleisvire hallitsee, mutta nyt kuitenkin mukana on myös runsaampaa toffeeta, kukkaista humalaa sekä hienoisesti alkoholisuutta. Suussa olut on hieman terävä sekä alkoholisuudeltaan, että katkeruudeltaan. Suutuntuma on runsasmaltainen, täyteläinen ja hieman lämmittävä - hiilihappoisuutta on kyllä ikävästi hieman liiaksikin. Maussa on mukavasti toffeeta ja karamellia maltaisuuden puolesta ja lisäksi humalat tuovat kukkaisia ja hieman sitrusmaisia aromeitaan. Lopussa on alkoholin voimasta pientä potkua ja mausteisuutta. Onhan tämä sellainen brittimäinen tweed-takki, beiget housut ja takkatuli tyylinen kokonaisuus. Kivasti lämpöä ja kivasti makuakin, mutta tietyllä tavalla ah niin hillityn tyylikkäästi. Shepherd Neamen tekemältä tämä maistuu, joten panimon muiden oluiden ystäville tämä on varma nakki, nyt vaan hieman runsaampana ja lämmittävämpänä.

Yhteenveto

Tyylikästä brittiolutta Neamen tapaan
ARVOSANA: 8

Olutarvio: Maku Brewing Steam Lager

1 kommenttia
 

Steam Lager

Panimo: Maku Brewing, Tuusula
Oluttyyli: Höyryolut
Alkoholipitoisuus: 5,2%
Saatavuus: Alko (3,60€ / 0,33l) Arvioitu tölkki saatu panimolta

Höyryolut eli Steam Beer eli California Common on olutta, joka on käytetty lagerhiivalla, mutta normaalia lämpimämmässä. Tyylin alkuperä on paikannettu yli sadan vuoden taakse Kaliforniaan, jossa aikalaiset valmistivat olutta lagerhiivalla, mutta vailla kunnollista mahdollisuutta jäähdytykseen. Lämpimämmässä käytettynä hiiva tuottaa erilaisia käymisaromeita olueen ja juuri se on höyryoluen "se juttu". Tyylin tunnetuin edustaja on modernin höyryoluen uutta tulemista johtanut Anchor Steam Beer - se alkuperäinen California Common, joka on yllätyksekseni näemmä poistunut Alkon valikoimasta. Eipä sitä toisaalta itsekään ole tullut ostettua moneen vuoteen, joten ei kai sitä sittenkään minään suurena yllätyksenä voi pitää.


Utuinen oranssihtava olut, joka vaahtoaa aluksi suurikuplaisesti, mutta vaahto sitten melko nopeasti myös haihtuu pois, jättäen vain seitinohuita pieniä lauttoja oluen pinnalle. Tuoksussa on maltaisuutta, appelsiinimaista hedelmäisyyttä ja hienoisesti heinäistä ruohokkuutta. Olut on suussa varsin hyvärunkoinen - tuntuma on pehmeän täyteläinen ja hiilihappoisuudeltaan melko maltillinen, mutta ei kuitenkaan liian makea, koska katkeruus nousee loppuvedossa tasapainottamaan. Humala tuo ruohoisia makuja, jotka sopivat hyvin hiivan tuottamien kevyen hedelmäisten esterien sekaan. Maltaisuus maistuu vaalean leipäisenä ja hieman makeana taustalla. Tyylipuhdas höyryolut, jossa sekä hiivan käymisaromeita, että humalien aromikkuutta sopivassa suhteessa ja hyvällä rungolla sekä riittävällä takapotkulla.

Yhteenveto

Tyylipuhdas Steam Beer
ARVOSANA: 8+

Kotiolutta: Flat Fifth Brewing Outta Beat IPA

1 kommenttia
 
Sitten maistoon Timo Halosen ja Jussi Hultmanin kotiolutta. Kotipanimon nimenä etiketissä Flat Fifth Brewing ja oluena Outta Beat IPA. Muuta en oluesta tiedä kuin etiketin kertomat speksit: 4,7%, 70 IBU ja 13 EBC. Valmistusaineina mainitaan tuttu nelikko: Vesi, ohramallas, humala ja hiiva. Etiketin alareunassa vielä sloganina: "Olis voinu panna paremminkin. Ammattimaisen tyyliset etiketit ja 4,7% vahvuus saavat tietysti mielikuvituksen laukkaamaan ja epäilemään mahdollisia tulevia kaupallisia tarkoituksia, mutta niistä minulla ei ole sen enempää tietoa.


Kirkas, oranssihtavan kultainen olut, joka vaahtoaa keskiverrosti. Tuoksu on yllättävästi melko mallasvetoinen ja brittihiivaisen hedelmäiset käymisesterit ottavat myös roolia. Kukkaisuutta, pähkinää ja karamellia - hedelmäisyyttä huomattavan vähän. Maussa on hyvä runko ja katkeruuttakin riittämiin. Karamellimaista maltaan makeutta, brittiläistä pähkinäistä fiilistä ja lopussa kuivaa bittermäistä puumaisuutta. Ihan läpeensä brittityylinenhän tämä on - siis suorastaan bittermäinen tai maltaisuudeltaan jopa ESB, vaikkei vahvuus ihan sinne nousekaan. Jälkimaku on kuivakka ja katkeruus kantaa suussa todella pitkään. Olipa yllätys. Ekalla tuoksautuksella ja maistolla aivan hämmästyin kun kyseessä olikin jokin muu kuin nykynormin mukainen IPA - briteissähän tällaisia IPAksi labeloituja on kyllä, mutta ne eivät enää ole kovin kovassa huudossa. Tämä on todella selkeäarominen, hyvämakuinen ja miellyttävä olut - mutta tyylipoliisin ominaisuudessa luokittelisin siis ennemmin Premium Bitteriksi kuin IPAksi. Oluena siis laadullisesti täysin kunnossa ja sekä tuoksultaan että maultaan täysin kaupallista luokkaa. Näin tyylipuhtaita brittejä harvoin kaupallisiltakaan panimoilta Suomessa nähdään. Yritystä on kyllä, mutta ei niissä oikein muut onnistu kuin Malmgård

Kiitokset Flat Fifthin Timolle & Jussille maukkaasta oluesta!


Olutarvio: Laitilan Lakritsi Portteri

0 kommenttia
 

Lakritsi Portteri

Panimo: Laitilan Wirvoitusjuomatehdas, Laitila
Oluttyyli: Portteri
Alkoholipitoisuus: 5,4%
Saatavuus: Alko (4,48€ / 0,33l - Arvioitu pullo saatu panimolta)

Laitilan Lakritsi Portteri oli alkuvuonna Alkossa ns. "käsityöläisolutsetissä" ja menekki oli ilmeisen kova. Tämän totesin omakohtaisesti, sillä Rauman Alkoista tuote oli jo loppu ennen kuin ehdin apajille. Nyt oluesta on kuitenkin tehty toinen erä, joka on jo Alkoissa ja resepti on tismalleen sama kuin aiemminkin eli mausteena käytetään edelleen aitoa Kouvolan Lakritsia. Maltaina oluessa Pale Ale, Dark Ale, Crystal 300 ja Chocolate. Humalana Northern Brewer. 


Tummanruskea, hieman punertava olut runsaalla beigellä vaahdolla. Tuoksussa on mallaslimppua ja suolaisen oloista lakritsia sekä kevyesti myös paahtomaltaan suklaisuutta ja humalaa. Maku on hieman makea, heti alkumausta lakritsainen ja loppupuolella kevyesti katkeroitu. Oluen paras osa, ainakin omaan makuuni, tulee vasta nielaisun jälkeen jälkimaussa, jolloin voimakas aito lakritsaisuus, suolaisuus ja kevyt yrttinen katkeruus kohtaavat. Tekee oikeastaan juuri sen mitä lupaa, eli on aidon lakritsainen portteri. Makeahko, keskitäyteläinen ja voimakkaasti lakritsainen, mutta olutmaisia piirteitä unohtamatta.

Yhteenveto

Lakritsainen, mutta myös portterimainen olut.
ARVOSANA: 8+

Olutarvio: Maku Amorphis Lager From The Thousand Lakes

0 kommenttia
 

Amorphis Lager From The Thousand Lakes

Panimo: Maku Brewing, Tuusula
Oluttyyli: Vaalea lager
Alkoholipitoisuus: 4,6%
Saatavuus: Maitokaupat (Arvioitu pullo saatu panimolta)

Amorphis -yhtyeen ja tuusulalaisen Maku Brewingin yhteistyö alkoi jo viime vuonna, kun erä Makun portfoliosta löytyvää Pale Ale -olutta etiketöitiin bändin logolla. Tämä viimevuotinen Ale From The Thousand Lakes oli siis puhtaasti etikettiolut, mutta nyt yhteistyö on jatkunut täysin uudella oluella: Lager From The Thousand Lakes, jonka tyyli ja makuprofiili on bändin ideoima, mutta panimon kehittämä. Bändin jäseniä on ollut myös ainakin kertaalleen maistelemassa tuotekehittelyn edetessä mihin suuntaan homma etenee. Uusi lagerolut lanseerattiin Helsingissä the Riff -ravintolassa marraskuun lopussa ja on tällä hetkellä jo levinnyt laajalti kauppoihinkin.

Ale- ja lageroluen ero liittyy oluen käymiseen ja siinä käytettävään hiivaan. Alehiivat, eli niin sanotut pintahiivat, toimivat parhaiten noin 20 asteen lämpötilassa, jossa ne tuottavat alkoholin lisäksi hieman hiivakannasta riippuen erilaisia hedelmäisiä tai mausteisia käymisaromeita olueen. Lageroluet taas käytetään lager-, eli pohjahiivalla, jonka suositeltu käymislämpötila on kylmässä, tyypillisesti alle kymmenessä asteessa. Kylmässä käyvät hiivat tuottavat samalla tavalla alkoholia, mutta jättävät vähemmän käymisaromeiksi kutsuttuja piirteitä olueen. Oluttyylien kirjo on moninainen ja sekä lager- että pintahiivalla käytettyjä oluita löytyy kymmeniä ellei satoja eri tyylejä, samoin kuin eri hiivakantojakin joilla olut voidaan käyttää ja joilla jokaisella on oma makuprofiilinsa.
"Bändioluthan ei ole tässä maassa kovinkaan uusi juttu, mutta kun tuote on hyvä ja sen voi ylpeänä allekirjoittaa niin miksipä ei. Amorphiksen leirissä ei yleensä olla tuoppiin syljeskelty, joten idea Maku Brewingilta otettiinkin suurella mielenkiinnolla ja hartaudella vastaan. Nimensä mukaisesti Maku Brewingin tuotelinjauksessa on panostettu makuun, maltaita ja raaka-aineita säästelemättä" - Esa Holopainen, Amorphis
”Halusimme jatkaa yhteistyötä Suomen kovimman metallibändin kanssa, ja päätimme tehdä toisen Amorphis-oluen alusta asti bändille omistetulla reseptiikalla. Haimme olueen särmikästä makua sekä hyvää juotavuutta – suunnittelimme siis Amorphiksen makuisen oluen. Kyseessä on lager, jonka yrttisen hedelmäinen humalointi tuo olueen kaivattua ekstrapersoonallisuutta, ja tavoitteena on tehdä tästä Suomen suosituin bändiolut” - toimitusjohtaja Jussi Tamminen, Maku Brewing.

Kultaoranssi, melko kirkas olut, joka vaahtoaa maltillisesti ja jättää runsaasti tiheää pitsikuviota lasin reunoille. Tuoksussa on appelsiinimaista ja kukkaista, oikeastaan jopa miltei hunajaista hedelmäisyyttä. Varsin hedelmäinen Pale Alen tyylinen tuoksu, mutta mallas tuntuu tuoksussa erottuvan paremmin - lagerhiiva on neutraalimpi käymisaromeiltaan, joten maltaisuus pääsee paremmin esiin. Maku on tuoksua suoraviivaisempi - hedelmäisyydeltään greippimäisen sitrusmainen ja katkeruudeltaan rapsakan runsas. Jälkimaussa on edelleen hieman greippimäistä karvautta. Suutuntuma on kevyt ja sopivan maltillisen hiilihappoinen - näitä voisi vaivatta juoda useammankin. Kokonaisuutena olut on laadukas juotavaksi tarkoitettu lager, jossa on kuitenkin sopivasti humalaista särmää amerikan malliin.

Yhteenveto

Rapsakka hedelmäisen aromikas lager.
ARVOSANA: 8

Kotiolutta: Heikki Ylhäinen Pitkäripa "katajainen ruis ale"

3 kommenttia
 
Nyt maistoon Imatralta saapunutta kotiolutta, jonka on valmistanut Heikki Ylhäinen. Oluen innoittajana on toiminut julkaisemani Katajainen Ruis Ale -resepti, mutta kloonista ei kuitenkaan ole kyse. Rintamamiestalossa puuhellalla olutta keittävä Heikki on tehnyt oluen käyttäen kaupasta löytyviä maltaita - Viking Maltin valmiiksi rouhittua sahtimallasta, Laihian kaljamallasta (ruismallas) ja kaurahiutaleita. Hiivana on toiminut US-05 ja mäskäyksen ajaksi on mausteeksi lisätty katajan oksia ja marjoja. Humalina Magnum, Challenger, Columbus ja Citra, joten hedelmäistäkin tuntumaa pitäisi löytyä. IBUja on noin 60 ja alkoholia noin 7%. Todella mielenkiintoista päästä maistamaan. Olen aina otettu ja kiitollinen, kun joku on saanut kipinää ohjeistani ja resepteistäni ja varioi niitä mielensä mukaan - siitähän tässä harrastuksessa on kysymys. Olut on erittäin tuore, pullotettu kolmisen viikkoa sitten.





Lasiin kaatuu utuista kauniisti vaahtoavaa oranssihtavaa olutta. Vaahtoa kertyy pehmeästi miltei suoralla kaadolla. Tuoksu on omaa varianttiani selvästi hedelmäisempi - humalien pehmeää nektarimaisuutta, passionhedelmää, persikkaa ja katajaista neulasmaisuutta. Katajaisuus muodostuu huomattavasti voimakkaammaksi, jos katajaa lisää keittoon. Nyt on pehmeä ja miellyttävä yleisilme. Myös laatutaso on tuoksun perusteella täysin kunnossa. Suutuntuma on täyteläisen pehmeä, kevyen rukiinen ja hiilihappotasoltaan sopivan maltillinen. Maussa on runsaasti jenkkihumalien hedelmäisyyttä, mutta myös rukiista särmää ja pihkaisuutta sekä etenkin loppuvedossa esiin nousevaa kevyttä katajaisuutta. Kaurahiutaleita lienee reilusti, samoin kuin loppupuolella lisättyä humalaakin, sillä suutuntuma on todella runsaan pyöreä ja pehmeä. Miltei silkkinen - ellei tuntuvaa katkeruutta oteta huomioon. On maukasta... ja tuo suutuntuma, se on erinomainen! Tämän jälkeen taas ihmettelee, miksi monet kaupalliset oluet hiilihapotetaan niin voimakkaasti. Mäskissä mukana ollut kataja maistuu pehmeästi, ei ollenkaan niin terävästi kuin keittoon lisätty tai mäskäysveteen pidempään keitetty. Näin humala pääsee paremmin esiin ja ainakin tässä se toimii pehmeään kaurapetiin yhdistettynä oikein mainiosti. Jälkimaussa on sellaista tiettyä neulasmaista öljyisyyttä, jonka yhdistän neulasiin. Pelkäsin Laihian Kaljamaltaan tuovan jotain kotikaljamaisuutta makuun, kuten osassa sahtikisoissa arvioimissani sahdeissa oli, mutta pelko oli turha - rukiisuus tuntuu tässä sellaisena tiettynä särmäkkyytenä ja ehkä mausteisuutenakin, vaikka siihen lienee katajanmarjoillakin oma osuutensa. Nyt on hyvää ja ai miten nautin tästä hetkestä - fiilistellen kodassa hyvän kotioluen parissa. Tietäen, että olen toiminut inspiraationa ja tietäen, että siellä lähettäjänkin päässä on saatu kiksejä hyvistä oluista, joiden syntyyn olen jollain tapaa myötävaikuttanut.

Rinnakkainvertailu: Maku Brewing Imperial Stout vs Põhjala Jõuluöö

0 kommenttia
 
Lauantain ratoksi pientä Suomi vs Viro vääntöä. Kävin tänään ohimennen Rauman keskustan Alkossa katselemassa olisiko Suomen kunniaksi tehtyjä Suomi 100 -juhlaoluita näkynyt, mutta eipä siellä niitä ollut, joten tartuin hyviksi havaittujen panimoiden uutuuksiin. Maku on tehnyt suurimmaksi osaksi vakuuttavaa jälkeä Suomessa ja Põhjala on Viron selkeä ykköspanimo. Isoa ja tummaa tarttui mukaan molemmilta, joten miksipä en laittaisi näitä rinnakkain ja katsoisi kumpi maistuu paremmin. 

Oluet ovat lähtökohdiltaan huomattavan erilaiset - Makun Imperial Stout on klassisiin raaka-aineisiin luottava, perinteisen nelikon lisäksi mukana on vain kaurahiutaleita, kun taas Jõuluöö on kaakaonibseillä sekä vaniljalla maustettu ja vieläpä tammikypsytetty spesiaalipano, joka sisältää myös laktoosia. Vahvuus on suurin piirtein sama molemmilla, Maku 8,5% ja Põhjala 8,0%.

Kahden olutlasin lisäksi varasin maisteluun ison lasin vettä. 

Tuntuu aika jännältä napsaista auki Imperial Stout tölkki ja kaataa mustaa viskositeetiltaan öljyistä tavaraa lasiin. Sinne se Maku IS nyt kaatui ja hienoisen mokkavivahteinen suorastaan kermavaahtomaisen kuohkea vaahto muodostui päälle. Tölkistä kaadettaessa tämä vaahtokukka muodostuu kuin itsestään. Makun tuoksun ensivaikutelma on voimakkaasti humalainen. Jõuluöö kaatuu perinteisemmin pullosta - mustaa on ja vaahto tummemman mokkaista kuin verrokissa. Tuoksu on vaikuttaa voimakkaasti maitosuklaiselta ja vaniljajäätelöiseltä. 



Tarkemmalla tuoksuttelulla Maku on paahteisuudeltaan aika kepeä, mutta humalaisuutta on reilusti kukkaisen yrttisellä ja  hieman sitrusmaisella tavalla sekä lisäksi jonkilaista tummaa marjaisuutta. Ei aivan perinteisin Imperial Stoutin tuoksu, koska paahteinen mallas on ikään kuin sivuroolissa. Jõuluöön tuoksu on täysin erilainen - kuten toki jo ennalta saattoi olettaa. Siinä on jälkiruokaisen suklaakakkuinen meininki ja vaniljakreemiä on kaadettu päälle reilummalla kädellä. Kermakahvi ja konvehdit tulevat myös mieleen. Tammikypsytys tuo hieman puumaista brittivibaa joukkoon, mutta se ei ole mitenkään päälleliimattuna eikä turhan voimakkaana tuoksussa mukana. Tuli hieman mielleyhtymiä St. Peter's Cream Stoutiin, vaikka tämä muistuttaakin sitä vain etäisesti.



Maultaan Jõuluöö on odotettua kuivempi, tammikypsytyksen ottaessa suurempaa roolia kuin pehmeän maltaisuuden ja kaakaoisen vaniljakreemin. Tummaa hedelmää ja yrttisyyttä on mukana myös ja katkeruuttakin tuntuvasti. Harmittavasti ne jälkiruokaherkut katosivat mausta taas miltei kokonaan, samoin kuten toisellakin tallinnalaispanimolla tällä viikolla. Makun maku on melko yksipuolinen ja jotain jää puuttumaan. Runkoa on, mutta paahteisuus on ehkä voimakkaan katkeron voimasta jotenkin tuhkainen ja vajaa. Oletettavasti hiivan käymisessä tuottamia marjaisia ja tumman hedelmäisiä estereitä nousee paahtomaltaan puutteessa esiin ja loppuun tärähtää voimakas yrttimäinen katkero, joka on jopa epämiellyttävä ilman mitään pehmeämpää tartuntapintaa. Jõuluöö vie nyt pidemmän korren, mutta senkin maku on erittäin herkulliseen tuoksuun verrattuna pieni pettymys, joskin silti kohtuullisen hyvä. Maku IS taasen on yksinkertaisesti huono. 



Tehdäänpä loppuun vielä pieni noin 50-50 blendaus ja maistetaan - ehkä ihmeiden aika ei olekaan vielä ohi. Tuoksussa Makun yrttisempi ja kovempi humalointi miksautuu Jõuluöön kaakaoiseen tuntumaan, mutta kermat ovat kaikonneet. Maussa Jõuluöö ottaa suuremman roolin, mutta nyt kuivakamman katkerana ja tammimaiset maut korostuvat jälkimaussa. Alkoholi lämmittää. Melko hyvä ja huono blendautuivat keskinkertaiseksi, kuten tietysti etukäteen olisi voinut järkeilläkin.

Jõuluöö kokeilunhaluisille, Maku vain panimon kovimmille supportereille.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...